”On tärkeintä, että tämä, mikä on nyt, pysyy” – haastattelussa Profane Omen

Profane Omen on yhtye, jolla on sielu. Pitkä ura ja keskinäinen ystävyys ovat kantaneet bändin jo viidennen levyn äärelle. Kitaristi Williami Kurki sanoo, ettei ole koskaan aiemmin kokenut yhtä voimakasta inspiraatiota kuin uuden Ooka-albumin parissa.

Kuva: Johannes Wilenius

Mikä ihmeen Ooka? Profane Omenin 7.9. julkaistavan levyn outo otsikko vaatii selvennystä. Googlailu viittaa Japaniin, mutta mistä on kyse?

– Se on japanilaisen taisteluhävittäjän lempinimi, Williami Kurki selventää.

Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kirsikankukkaa, joka tunnetusti kukkii vain pienen hetken. Lyhyt elämänlanka oli myös japanilaisella Yokosuka MXY-7 -hävittäjällä, jollaisia kamikazelentäjät lensivät aivan toisen maailmansodan lopulla. Se oli käytännössä lentävä pommi, jonka ohjastajan kohtalo oli sinetöity jo lähdössä.

Kurkea viehättää nimen kaksimerkityksisyys: itsemurhalentokone ja toisaalta kaunis kirsikankukka. Levyn ensisingle on nimeltään War Boy, joten sotateeman voisi kuvitella olevan Ookalla enemmänkin läsnä.

– Se sotabiisi nyt satuttiin julkaisemaan ensimmäisenä, mutta se ei ole mikään levyä yhdistävä teema. Me tehtiin vuonna 2009 teemalevy, Inherit the Void, ja se oli henkisesti niin raastava ja raskas projekti, että päätin silloin, etten enää koskaan ryhdy sellaisen tekoon, Kurki sanoo.

War Boyssa vierailee komea katras suoraan maamme raskaan musiikin eturintamasta. Äänijänteitään aukovat Ensiferumin Markus ”Mahi” Toivonen, Finntrollin Mathias ”Vreth” Lillmåns, Korpiklaanin Jonne Järvelä ja Moonsorrow’n Ville Sorvali. Biisin julkaisua ryyditti bändin hovitatuoijan Pete Voutilaisen tekemä komea musiikkivideo. 

Kurki on vierailijakaartista kiitollinen. Monen heistä kanssa on takana yhteisiä keikkoja, ja Sorvali on myös tuottanut Profane Omenia.

– Me ollaan pitkään fiilistelty, että saataisiin joskus Villen tavaramerkkihuuto meidän levylle. Nyt se on siellä. Kaikki kyllä tajuaa, mistä on kyse, jos on kuunnellut Voimasta ja kunniasta -levyä [2001]. 

Kun luovuus kukkii

Profane Omenin edellinen varsinainen albumi Reset ilmestyi vuonna 2014. Sen jälkeen bändi teki muun muassa komean

Klamydia-tulkintojen sarjan. Vaikka coverien kanssa hassuttelu oli hauskaa, pian kasvoi tarve saada aikaiseksi jotain oikeaa.

Kun Kurki sitten tarttui kitaraan, ideoita alkoi pulputa ennennäkemättömällä voimalla.

– Mä en ole koskaan aikaisemmin kokenut sellaista inspiraatiota. Biisejä tuli sellaisella tahdilla, etten ehtinyt edes opetella soittamaan niitä, kun piti tehdä jo seuraavaa.

Kurki oivalsi, että tästä tulee nyt erityinen levy. Hän otti levynteosta vetovastuun ja rahoitti sitä omalla hiellään, rehellisellä työllä. Toki siihen osallistuivat muutkin. Organisaattorin rooli johti siihen, että Antti Kokkosella oli aiempaa enemmän tilaa kitarasooloille.

– Antti on loistava kitaristi, jolla on itseäni enemmän kykyä soittaa kitarasooloja, erilaisia kitarasooloja, luovia kitarasooloja. Miksen keskittyisi itse tekemään kappaleista parhaita mahdollisia ja soittaisi vain ne soolot, jotka tulevat itsestään? Tarkoitus oli ehkä etsiä vahvuuksia ja hioa ne huippuunsa.

Egot pistettiin syrjään ja pyrittiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Matkan varrella projekti rönsyili yllättäviin suuntiin. Bändi on silloin tällöin esiintynyt akustisesti, mutta nyt alkoi syntyä myös akustisia biisejä.

– Se tapahtui puolivahingossa. Me tehtiin yksi biisi, Tune of the Damned, ja jotenkin niitä alkoi tulla lisää, Kurki kertoo.

Syntyi Where It Hurts the Most, akustinen albumi, jonka saa ostettua ainoastaan päälevy Ookan kylkiäisenä ennakkotilauskampanjan aikana.

Elokuussa tehtiin akustinen keikkakin. Kurjen mukaan akustiset biisit ovat vähän kuin ne coverit, höyryjen päästämistä. Bändin sisällä toisille kelpaisi enempikin akustinen ilmaisu, toiset taas viihtyvät säröympäristössä.

– Ymmärtäähän sen, että esimerkiksi laulajalle on ihan kivaa, kun saa laulaa eikä tarvitse aina vain huutaa, Kurki hymähtää.

Aito suoritus talteen

Ooka on päällisin puolin tuttua Profane Omenia. Kurjen ja Antti Kokkosen bensankatkuiset kitarat, Samuli Mikkosen virtuoosimainen rumpalointi, Jules Näverin intohimoinen laulu sekä Tomppa Saarenkedon ja Antti Seroffin bassot – nyt ensi kertaa kahdestaan levyllä – muodostavat sopan, joka polttaa suuta, mutta jota tekee silti mieli lusikoida lisää.

Vaikka musiikki on ilmiselvää metallia, siinä on myös jotakin syvempää ja juurevampaa.

Ytimekkäimmillään tykitetään kaksi ja puoli minuuttia sarjatulta, kuten Make It Count -kappaleessa. Liejuisempiin maisemiin päästään Terminal Dysfunction -biisissä, joka tosin ponnistaa thrash-hakkaukseen puolentoista minuutin paikkeilla. Herkemmin taas operoidaan The Wavessä, joka alkaa Kurjen itse puhelimellaan nauhoittamalla merenrantaäänimaisemalla. Näveri laulaa sävykkäästi ja tunnelma on savuinen.

Huutamiseksi sekin sitten menee kahden ja puolen minuutin kohdalla.

Profane Omenille on tunnusomaista juuri tämä: vaikka ilmaisupakki on laaja, täyteen kohkaukseen kiihdytetään usein ja mielellään.

Levynteossa sulkeutui monta ympyrää. Bändi työskenteli jälleen studiomies Aleksanteri Kuosan kanssa, joka oli viime vuosikymmenellä mukana bändin julkaisuilla. Matkan varrella hyväksi havaitut työskentelytavat säilytettiin. Kuten se, että Samuli Mikkonen soitti rummut sisään Petraxilla Hollolassa. 

– Samulin rumpalointi on oikeaa soittoa, siinä kuuluu rumpalin ja setin soundi. Ne pitää äänittää kunnollisessa tilassa ja hyvillä kamoilla. Siksi ne haluttiin tehdä taas Petraxilla, ja onneksi se onnistui.

Kurki kiittelee studion isäntäparia Tiina ja Petri Rappulaa siitä, että tilaa löytyi sekä kalenterista että budjetista.

Kaikkien aikojen bileet

Profane Omen on enemmän kuin bändi. Se on kuin prätkäjengi. Ystävyys on syvää ja kestävää. Eikä ainoastaan bändin sisällä, vaan myös bändin lähipiirin ja fanien kesken. Kurki kertoo, että bändin tekemiltä Euroopan-rundeilta on jäänyt elämään pysyviä ystävyyssuhteita. 

Eräs osoitus yhteisöllisyydestä ovat Profane Omenin grillibileet, jotka viettivät kuluneena kesänä 10-vuotisjuhliaan Möysän Musaklubilla. Bändi on ottanut tavaksi kutsua fanit ja ystävät grillailemaan Lahteen elokuussa, ja tällä kertaa bileet järjestettiin isommin kuin koskaan.

Haastattelua tehdessä bileet olivat vasta edessä. Kurki ei peitellyt innostustaan.

– Tämä on meille ihan uskomattoman hieno sauma, ja me halutaan tehdä kaikki niin hyvin kuin ikinä pystytään!

Profane Omenin lisäksi tapahtumassa esiintyivät Forte Ruin, Where’s My Bible? ja Mörbid Vomit. Juhlia varten tehtiin yhteistyössä Teerenpelin panimon kanssa bändin nimikko-olut, God in a Bottle. Projekti oli Näverin idea, ja hän sen myös toteutti.

– Me haluttiin, että bileet ovat kaikin tavoin spesiaali kokemus, ja oma olut on yksi osa sitä. 

Kurki painottaa Profane Omenin merkitystä jäsenilleen. Bändi on kaikille tärkeä osa elämää, ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on hyvä juttu.

– On tärkeintä, että tämä, mikä on nyt, pysyy. Että on jatkuvuutta ja luottamusta.

Tämän kaiken voi tuntea parhaiten, kun näkee bändin livenä. Viime syksynä Tampereen Olympia-korttelissa se teki vaikutuksen, samoin tämän loppukesän Saarihelvetissä. Keikat ovat sen verran harvassa, että jokaiseen tilaisuuteen kannattaa tarttua.

Levynjulkkarit meuhkataan Helsingin On the Rocksissa 29. syyskuuta. Bändi järjesti lämppäristä somekilpailun ja sai yhtäkkiä kolminumeroisen määrän hakemuksia.

Kyseessä ei ollut laskelmointi vaan hätäratkaisu, koska alun perin suunnitellut vaihtoehdot kariutuivat. 

– On ihan uskomatonta, että sen julkaisun on nähnyt Facebookissa nyt 15 000 ihmistä! Meillä ei ole rahaa mihinkään mainontaan, joten se oli meille ihan mahtava näkyvyysboosti.

Tällaisia onnenpotkuja soisi Profane Omenille enemmänkin. Vaikka Kurki ei halua ennustaa seuraavan levyn aikataulua, mikä tahansa on mahdollista. 

Julkaistu Infernossa 7/2018.