”Muistatko vielä” on sanapari, jolla aloitetaan loputon määrä lehtijuttuja joka vuosi. Niin tehdään nytkin.
Muistatko vielä 2000-luvun alun? Tuon todellisen suomenkielisen metallin nousun aikakauden, jolloin paikalliset levy-yhtiöt kuten Spinefarm ja Firebox kukoistivat. Kovimmat keskustelut käytiin Suomi Finland Perkeleen ja Imperiumin foorumeilla, joilla lukemattomat käyttäjät tuomitsivat eläviä ja kuolleita metallibändejä.
Samaan aikaan suomalainen folk metal koki todellisen syntymänsä. Moonsorrow, Finntroll, Ensiferum ja Turisas loivat kukin omalla tavallaan täysin jäljittelemätöntä soundia. Syntyi pohjoisen folk metalin kivijalka, josta tämänkin lehden sivuille kirjoittava Markus Laakso rakensi kokonaisen kirjan nimeltä Folk Metal Big 5 (2020).
Mainitsematta jäänyt viides Big 5 -bändi on tietenkin Korpiklaani. Se eroaa muusta viisikosta paitsi erityisen humpahtavalla ja iloisestikin irrottelevalla musiikillaan myös siinä mielessä, että alkuajoistaan lähtien bändiä on vierastettu perisuomalaisesta soundista huolimatta juuri kotimaassaan.
– Välillä sitä joutuu itsekin ihmettelemään, miten tässä on voitu tehdä jo 14 albumia 25 vuoden aikana, Korpiklaania ja sen vuonna 1999 debyyttinsä julkaissutta esiastetta Shamania luotsannut Jonne Järvelä hämmästelee.
– Aika moni taisi olla sitä mieltä, että eihän kukaan jaksa tällaista humppaheviä kuunnella, ja jos ulkomaille lähdetään, tullaan varmasti maitojunalla kotiin. Aika pitkään se juna on tainnut kuitenkin kulkea!
Korpiklaani on yksi maamme ahkerimmista metallityöjuhdista. Se ei ole koskaan kasvattanut yleisöään yhdellä kertaa räjähdysmäisesti vaan on pakertanut duunarimaisella tunnollisuudella vuodesta toiseen.
Todistetaanpa tämä pistämällä asioita numeroiksi. Jonnen mainitsema levytystahti tarkoittaa sitä, että Korpiklaani on julkaissut albumin joka 1,7 vuosi. Rundeillaan pumppu on pysähtynyt vuosina 2004–2023 noin 1200 keikalle, eli 20 vuoden aikana konsertteja on tehty noin 60 vuodessa. Lukema muuttuu yhä komeammaksi, kun muistetaan pandemiavuodet.
– Onhan näiden vuosien aikana tullut mietittyä useastikin, onko tässä kaikessa mitään järkeä, Jonne nauraa nyt.
– Sitten heti seuraavana päivänä tajuaa, että onhan siinä ihan hirveästikin järkeä. Tämähän on maailman parasta hommaa. On päiviä, kun kelailee sadannella lentokentällä, että tämä oli viimeinen kerta. Tai kun puuhaa studiolla ja tuntuu siltä, että kaikki biisit on jo sävelletty ja kaikki tekemäni on ihan paskaa. Sitten se nuotio taas kerran syttyy.
Liian suomalaista suomalaisille?
Suomi ei ole ollut Korpiklaanille mikään helpoin paikka valloittaa. Armas kotimaamme lämpeni yhtyeelle hitaasti.
Eräänlainen käänne tapahtui toistakymmentä vuotta sitten, niihin aikoihin, kun Sami Perttula liittyi bändiin harmonikkoineen. Jotain klikkasi, ja rempseä tekemisen meininki valloitti yleisön. Myös suomalaiset löysivät Korpiklaanin, aika monta vuotta keskieurooppalaisten jälkeen.
– Me elettiin aika pitkään sellaista aikaa, että Euroopan-kiertueella oli tuvat tuhatta henkeä täynnä, kunnes saavuttiin Kuopioon, missä oli sitten seitsemän ihmistä katsomassa, Jonne naureskelee.
– Tämä on ollut työvoitto. Jossain kohtaa meistä ei vain ”saanut” pitää Suomessa, ja sitten yhtäkkiä se oli kai ihan luvallista. Eikä me olla muutettu musiikkiamme yhtään tämän saavuttaaksemme. Suomalaiset vähän myötähäpeilivät sitä, minkä ulkomaalaiset ottivat jotenkin eksotiikan kautta, vaikka me laulettiinkin ihan alussa englanniksi.
Toisinaan Suomessa korostuu yhä eräänlainen pienen maan syndrooma, jonka seurauksena tunnetaan pientä alemmuutta ja epävarmuutta. Erittäin suomalainen tekijä kuten Korpiklaani voikin olla monelle vaikea paikka. Nyt puhutaan kuitenkin bändistä, joka ei piilota kansallisuuttaan monumentaalisten tai romantisoitujen vertauskuvien taakse.
Korpiklaani laulaa viinanjuomisesta ja saunomisesta sellaisenaan. Aivan kuten syvällisemmin yhteydestämme luontoon.
– Sitten vielä vähän ”juokse sinä hummaa” sinne sekaan, niin johan alkaa suomalaisen metallinkuuntelijan mieli olla tummaa, Jonne veistelee Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemää suomalaista kansanlaulua lainaten.
– Joskus meiltä suomalaisilta meinaa lipsahtaa mielestä, että meillä on ihan oikeasti oma ainutlaatuinen kansanperinne, josta saa olla ylpeä. Kaikki ne sananlaskut, riitit, loitsut, runot, uskomukset ja pakanallisuudet yltävät satojen vuosien taakse. Ne ovat niin syvällä verissämme, ettemme aina oikein muista sitä itsekään.
Jonnen mielestä folk metalia pitää pystyä tekemään niin, että yhden ja saman levyn sisällä virnistellään ensin viinapullo kädessä kaatuillen, mutta rauhoitutaan sitten metsässä nuotion äärellä ollen mahdollisimman yhtä luonnon kanssa.
– En jaksa yhtään sitä ajatusta, että pitäisi jotenkin valita, onko haudanvakava vai tekeekö ihan täyttä huumorimusiikkia. Kyllähän juhlat ja riemu ovat yhtä iso osa meitä kuin arki ja melankoliakin.
– Tykkään yhtä paljon pitää musalla hauskaa kuin fiilistellä sillä. Jopa meidän keikkojen settilistoissa on mietittävä draaman kaarta. Jonkin hilipatipippan jälkeen ei pysty menemään ihan suoraan tunnelman syvimpään päätyyn, mutta joskus pienillä täyskäännöksillä voi aiheuttaa hauskojakin hetkiä jopa sen kaikkein juroimman yleisön edessä.
Suomalainen voi olla suurten vastakkaisuuksien ihminen, joka hymyilee jurottaessaan, ryyppää sekä iloon että suruun ja puolustaa omiaan loppuun asti. Niin tekee myös Korpiklaani.
Ajatusketju saa Jonnen hymähtämään itselleen. Hän kertoo pahoitelleensa lukemattomat kerrat suomalaiseen tapaan englanninkielen ääntämystään amerikkalaislehtien haastatteluissa.
– Olin ennen sitä mieltä, että se on hirveää tankeroa, ja monet suomalaiset valittivat Korpiklaanista puhuttaessa samasta asiasta. Jenkit puolestaan vakuuttelivat, että puhun tosi hyvää englantia moniin amerikkalaisiin verrattuna, hah hah!
Rallienglannista muistuttelu ei ole epätavallista. Stratovariuksen Timo Kotipelto, Nightwishin Tarja Turunen ja Sonata Arctican Tony Kakko saivat kuulla varsinkin uransa alkuaikoina kunniansa suomalaisesta aksentistaanJonne arvelee ilmiön johtuneen ainakin osittain siitä, että Suomi on ihaillut pitkään Amerikkaa. Olemme tunteneet jonkinlaista alemmuutta suurvaltiota kohtaan ja pyrkineet olemaan monin tavoin kuin suuret ja mahtavat amerikkalaiset.
– Sitten kun miettii vaikka Sabatonia, niin hehän ovat tehneet melkein taidetta siitä, että ääntävät englantia tahallaan ruotsalaisen kulmikkaasti. Se on yksi heidän musansa tunnistettavimmista jutuista.
– Enhän mäkään mitenkään miettimällä miettinyt, miten englantia äänsin. Nyt kun pohtii taaksepäin, niin olisihan se kuulostanut ihan hölmöltä, jos olisin ääntänyt meidän kolmella ensimmäisellä levyllä englantia täydellisesti ja ilman mitään aksenttia. Se kuulostaisi yhtä feikiltä kuin se, että Joulupukki puhuisi täydellistä brittienglantia.
Folk-Legoilla leikkimistä
Muutama vuosi sitten Jonne pääsi toden teolla pysähtymään Korpiklaanin äärelle, eikä siihen tarvittu edes koronaa.
Kun Markus Laakso kokosi Folk Metal Big 5 -kirjaa, Jonne huomasi ensimmäistä kertaa itsekin, että bändihän on tehnyt paljon asioita, kokenut mitä ihmeellisimpiä kommelluksia ja luonut kokonaisen oman maailmansa.
– Kirjan tekeminen osui aika hyvään aikaan. Se älyttömin vimma ja kiima folk metalin ympärillä oli vähän laskussa hulluimpien vuosien jälkeen, jolloin oli Paganfestiä ja kaikkea muuta. Kun oli saanut vähän etäisyyttä niihin vuosiin, oli hyvä puhua asioista. Se pisti itsellekin bändiä perspektiiviin.
– Tavallisesti en mieti yhtään, millaista levyä ollaan milloinkin tekemässä, mutta kirjan aikoihin päätin, että Rankarumpu-levylle tarvitaan nopeampaakin rytkettä Kulkijan ja Jylhän jälkeen…
Kesken lauseen Jonnen katse alkaa harhailla pitkin kotistudiotaan, ja hetkessä hän kaivaa soitinarsenaalin keskeltä sähkökitaran. Jonne nimeää soittimen osasyylliseksi siihen, miksi uusi Rankarumpu kuulostaa siltä kuin kuulostaa.
– Mulla on ollu lapsuudesta asti haaveena saada tällainen custom made -Jackson. Kun vihdoista viimein hankin tämän, huomasin että perkele, sehän on ihan täynnä rässiriffejä, Jonne hekottelee iloissaan.
– Uuden lelun myötä heräsi ihan hullu innostus kirjoittaa biisejä, eli kyllä mussakin taitaa asua pieni Roope Latvala sisällä. Huomasin myös nopeasti, että vaikka riffit alkoivat olla rässimpiä, niin silkkaa Korpiklaaniahan ne kuitenkin olivat. Kyllä se mun tavaramerkki siellä jossain aina piilee.
Tällainen innostuminen ei ole Jonnelle epätavallista. Soittimet, vahvistimet, studiolaitteet tai jopa yksittäiset soundit saattavat inspiroida Korpiklaani-säveltäjää tekemään kokonaisia kappaleita, tai melkeinpä levyjä.
– Siis mähän oon siinä mielessä ihan pikkulapsi, että joku uusi lelu saa aikaiseksi sellaisen hetken huuman. Se lelu on kaikki kaikessa, sillä leikitään koko ajan ja siitä ei saa tarpeekseen, kunnes siihen kyllästyy, hän nauraa.
– Siitä ei ole kauankaan, kun hiffasin, että leikin lapsena ihan helvetisti Legoilla. Mulla saattoi karata täysin ajantaju ja touhusin kuusi tuntia kerrallaan, kunnes joku havahdutti minut todellisuuteen. Tuo ei eroa mitenkään siitä, että uppoudun biisejä tehdessäni ihan täysin omiin maailmoihini. Siirryn tilaan, jossa aikaa ja paikkaa ei ole.
Jonne kuvailee luovan tilansa eroavan täysin siitä, millainen hän on normaalisti. Arjessa hänen keskittymisensä saattaa hajaantua liikaakin ja tulessa on jatkuvasti miljoona rautaa.
– Oon joskus kuullut puhuttavan flow-tilasta ja aina vähän hymähdellyt sille, mutta ehkä tämä on sitten just sitä?
– Musan tekeminen on ainoa paikka, jossa pääsen irti siitä kelailusta, että onnistuukohan jokin juttu tai pystynkö mä tekemään jotain tai mitenhän tämä tehtäisiin. Mä vaan päästän irti ajattelemisesta. Saatan jo biisiä säveltäessäni demottaa sitä ja keskittyä tuntikausia niin täysin yhteen juttuun, ettei ketään tai mitään muuta ole olemassa.
Tällä metodilla syntyi Rankarummullekin roppakaupalla ideoita ja valmiimpia ”nysväilyjä”, kuten Jonne luomuksiaan kuvailee. Kaikki syntynyt ei näe koskaan päivänvaloa.
– Tärkeintä ei ole, että kaikki on jotain hienoa ja julkaisukelpoista, vaan se että tekee juttuja, Jonne summaa.
– Julkaisen melkein kaiken, mitä alan tehdä ihan tosissani sen parhaan flow-tilan kautta, mutta tunnistan kyllä nopeasti, jos jokin idea on ihan pakotettua paskaa. Ne jutut lentävät harvinaisen nopeasti romukoppaan.
Kyllä bändillä pitää soundinsa olla
Rankarumpu on kuin onkin vauhdikkaimmillaan todella reipasta Korpiklaania. Monipuolisuutta ei ole unohdettu ja pohdiskelevuuskin on läsnä, mutta tempot ovat pääosin rivakampia kuin parilla edellisellä levyllä.
– Mulle on ihan päivästä kiinni, syntyykö helpommin viipyilevämpää fiilistelyä vai ihan täyttä metallihumppaa. Oon oppinut vuosien aikana paremmin siihen, että kannattaa tehdä just sitä juttua, mihin mieli ohjaa, Jonne kertoo.
Korpiklaani-soundi ei ole kuitenkaan yhdestä tai kahdesta tekijästä kiinni. Bändin yhteissoitto saa erityyppiset kappaleet kuulostamaan Korpiklaanilta, oli niiden tekijä kuka hyvänsä.
Rankarummulta löytyy myös uuden viulistin Olli Vänskän sävellyksiä, esimerkiksi Saunaan-single. Tekstejä on Jonnen ohella kirjoittanut rumpali Samuli Mikkonen. Levyltä löytyy poikkeuksellisen monen jäsenen kädenjälkeä.
– Mulle ei ole koskaan ollut tärkeää, olenko tehnyt sen kovan biisin itse vai onko sen tehnyt joku muu. Samalla haluan aina vähän sovitella esimerkiksi tekstejä omaan suuhuni sopiviksi, saada ne kuulostamaan itseltäni.
– Me ollaan kokeiltu ihan tarkoituksella tehdä jonkun tietyn genren biisi ja katsoa, kuulostaako se Korpiklaanilta. Jylhä-levyn Leväluhta oli reggae-kokeilu, eikä koira päässyt karvoistaan siinäkään. Saunaan taas on ihan eri otteella tehty biisi ja Ollilla on aivan oma tyylinsä, mutta… perkele, Korpiklaaniahan se!
Jonne arvelee, että se tapa, jolla hanurit ja viulut sovitetaan Korpiklaaniin, määrittää pitkälti sen soundia. Siksipä esitettävä genre voi olla melkein mikä tahansa.
Jonnelle ei ole kuitenkaan ihan sama, mitä bändisoittimet soittavat. Vaikkapa sinfonisessa metallissa kitarat ovat joskus mukana vain kuriositeettina. Rankarummulla riffeillä on puolestaan iso osa kappaleiden tunnelmassa ja bändin soitolla suuri merkitys yhtälössä.
– Mä luulen, että vaikka me tehtäisiin levy, jolle en säveltäisi itse yhtään mitään, vaan jätkät tekisi kaiken ja kävelisin vain studioon äänittämään, sekin kuulostaisi ihan Korpiklaanilta. Ja se on hyvä. Kyllä bändillä pitää olla soundinsa.
– Tuon soundin päälle olen oppinut viime vuosina jopa laulamaan sillä tavalla siedettävästi, etten pidä itseäni moniin muihin verrattuna enää ihan niin paljon paskempana kuin takavuosina taisin pitää. Laulaminen on ollut mulle aina se vaikein paikka. Parilla kolmella viimeisimmällä levyllä en ole enää hävennyt niin paljon lauluääntäni.
Vuosirenkaiden edut
Jonne myöntää huomanneensa Rankarumpua tehdessään, että mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä antisosiaalisemmaksi hän on muuttunut. Tätä nykyä keskellä metsää omassa talossa kökkiminen ja säveltäminen on mukavampaa kuin kaiken kansan keskellä oleminen.
– Biisinteon on oltava hauskaa. Se on mulle tämän koko homman hauskin puoli. Näihin biiseihin keskittyessäni huomasin, että kyllä, tykkään nysvätä biisieni kanssa omissa oloissani enemmän kuin olla Wackenin päälavalla. Tämän tiedostaminen sai mut tavallaan nauttimaan tästä levystä vielä enemmän.
– En jaksa sellaista jokapäiväistä hulabaloota ympärilläni. Kiertueella meillä on aina se 15–20 ihmistä samassa bussissa, ei ole mitään hotellimajoituksia tai muuta, ja me eletään yhdessä sellaisessa sosiaalisessa kaaoksessa. Se imaisee mukaansa aika nopeasti, eikä vauhti oikeastaan lopu ennen kuin rundi on ohi.
Uransa aikana Jonne on säveltänyt Korpilaani-musiikkia yksin ja toteuttanut sitä bändin kesken. Hän on tehnyt soololevyn itsekseen ja toisen porukassa. Malleja yhdistää yksi asia.
– Mehän ei oikeastaan koskaan tehdä musiikkia yhdessä. Siis samassa paikassa ja vaikka jammaillen. Joko mulla tai jollakin muulla on käytännössä aina todella valmis demo, jota me lähdetään sitten sorvaamaan, Jonne paljastaa.
– Siinä vaiheessa yleensä Sami [Perttula, harmonikka] nappaa biisin sovitukseen ja tuo siihen vielä folkimpaa puolta. Nyt kun Olli on mukana kuvioissa, hän on osallistunut tuohon puoleen myös.
Uusi jäsen on aina tuonut tuoretta virtaa Korpiklaaniin. Näin kävi myös Vänskän kohdalla. Turisas-yhtyeessä folk metalin riemuja viululla vingutellut Vänskä ei todellakaan ole Korpiklaanissa pelkkä rivijäsen, vaan paljon enemmän.
– On todella kivaa, miten aktiivinen Olli on ollut. Mä ja koko bändi ollaan saatu uutta potkua perseelle siitä, kun Olli on niin innoissaan kaikesta ja osallistuu kaikkeen, Jonne kehuu.
Tällaisten ”tekeväisten ja aktiivisten nuorten miesten”, kuten Jonne viulistia kuvailee, ohella Korpiklaaniin on tuonut pikantin lisänsä myös jatkuvuus. Bändin miehistöstä kitaristi Cane ja basisti Jarkko Aaltonen ovat olleet mukana 2000-luvun alkupuolelta asti ja pitäneet huolen siitä, että bändin perustukset ovat kunnossa.
– Se korostuu tosi paljon livenä, jolloin meidän yhteensoitto ja meininki merkkaavat kaikista eniten. Jarkon ja Canen välillä riittää jo ihan tietynlaisen katseen vaihto, jos toinen meinaa mennä vähän metsään, Jonne nauraa.
– Tunnen nämä jätkät ja niiden soittotyylit niin hyvin, että tiedän jo säveltäessäni, minkälaiset sovitukset heidän pirtaansa parhaiten sopivat. Siihen ei tarvita edes sanallista viestintää, kun meidän luonteet kuuluu soitossa ja näkyy kaikessa, mitä me tehdään. Korpiklaani ei todellakaan ole mikään isojen egojen orkesteri.
Korpiklaanissa tunne menee Jonnen mukaan kaiken muun edelle. Hän ei oikein voisi kuvitella työskentelevänsä sellaisten muusikoiden kanssa, joille musiikki on enemmän tiedettä kuin taidetta.
– En näe itseäni mittailemassa musiikkia jonkinlaisena matemaattisena asiana. Että kaikilla äänillä on oltava pituutensa, kaikki asiat ovat vain palkkeja ja numeroita ja musiikin on oltava jotenkin… täydellistä, väärällä tavalla.
– Suurin osa muusikoista on minua lahjakkaampia. Tykkään ottaa oppia erilaisilta muusikoilta, jotka on viisaampia ja kyvykkäämpiä kuin minä, mutta motiivin kaiken takana on oltava yhteinen.
Puolivakava kysymys, kenen muusikon kanssa Jonnella olisi haaveissa työskennellä, etenee ihan muihin kuvioihin kuin siihen, kenet hän haluaisi vieraaksi Korpiklaanin levylle tai vaikkapa sooloalbumilleen.
– Meillä on ollut Tuomari Nurmion kanssa pitkään puheissa yhteislevy. Se on oikeastaan kesken, koska me ollaan vähän aloiteltukin sitä. Tämä jos mikä olisi kiva saada päätökseen, koska se on muhinut Ukon Wacka -levystä [2011] asti.
– Tehtiin aikoinaan Soundiin isompi juttu Dumarin kanssa ja lähdettiin sen jälkeen baariin yhdessä. Siinä sai huomata, että juttu kulkee ja yhteys oli olemassa jo siinä ryyppäillessäkin. Tällaiset kohtaamiset, oli ne sitten sattumaa tai onnistuneita bändirekryjä, on sellaisia juttuja, jotka saa minut innostumaan musasta aina uudelleen.
Julkaistu Infernossa 3/2024.