”Ovathan nämä lopulta aivan perkeleen synkkiä kappaleita” – haastattelussa Swallow The Sun

Viha. Itseinho. Syrjäytyminen. Juha Raivio on ajautunut vaimonsa kuolemaa seuranneessa surutyössään itsereflektion tummiin uumeniin. Moonflowers-albumilla näitä syviä tunteita tulkitsevat Swallow the Sun lohduttomalla doom deathillään ja Trio N O X täysin eri tavoin lumoavilla instrumentaalisilla jousisovituksillaan.

29.01.2022

”Viime aikoina olen ymmärtänyt paremmin ja paremmin, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei lopu koskaan. Toisaalta olen tajunnut myös sen, että tänne jäävien elämän täytyy jatkua, tavalla tai toisella. Tällaisten ajatusten avulla pakotin itseni pois varjoista – ja hyvä niin. En tiedä, miten minulle olisi muussa tapauksessa käynyt.” 

Näillä sanoilla Swallow the Sunin kitaristi ja säveltäjä Juha Raivio avasi surutyötään Infernon haastattelussa kolme vuotta sitten. Oli kulunut kaksi vuotta hänen kumppaninsa Aleah Stanbridgen menehtymisestä, ja senhetkiset tuntemukset olivat juuri kanavoituneet kauniiksi, rakkaudentäyteiseksi Swallow the Sun -musiikiksi When a Shadow Is Forced into the Light -albumille. Se oli yksi surutyön muodoista, josta kajasti myös toivo. 

Seuranneina aikoina Raivio löysi taas tiensä Swallow the Sunin kiertueille ja esiintymislavoille asti. Hetken vaikutti siltä, että vaikka hänen elämänsä rakkaus on poissa, elo voisi jatkua. 

Sitten maailma pysähtyi. Keväällä 2020 pandemia keskeytti myös Swallow the Sunin 20-vuotiskiertueen. Raivio palasi kotiinsa Ruotsiin. Siellä yksinäisyys nosti surun ja kaipuun tunteet takaisin pintaan. 

Moonflowers, Swallow the Sunin kahdeksas albumi, on täynnä päänsisäistä klaustrofobiaa, itseinhoa ja vihaa. Sen sisältö on jotain niin henkilökohtaista, ettei Raivio itse halua keskustella albumin musiikista lainkaan. 

– Suru on siitä arvoituksellinen kumppani, että se muuttaa muotoaan ennen kuin jossain vaiheessa ehkä, hyvällä tuurilla, päästää hieman irti, Raivion ystävä ja yhtyetoveri, Swallow the Sunin laulaja Mikko Kotamäki sanoo, kun ryhdymme keskustelemaan hänen ja rumpali Juuso Raatikaisen kanssa Moonflowersin saloista. 

Oman itsensä vihollinen 

Swallow the Sun -kaksikko muistelee heti alkuun reilun puolentoista vuoden takaisia tunnelmia. 

– Kitkeräksi asian teki se, miten totaalisen palasiksi tämä vallitseva maailmantilanne pisti meidänkin kuviot, kun mittavasta 20-vuotiskiertueestamme jäi suurin osa tekemättä, Kotamäki huokaisee. 

– Ehdimme soittaa kymmenen keikkaa. Kaikki vaikutti menevän hyvin. Tunnelma oli omalla tavallaan vapautunut. Tarkoituksenamme oli tehdä vielä keikkoja Amerikassa ja Euroopassa. Pitää sen jälkeen ehkä vähän taukoa. Se piti varmasti Juhankin mielen virkeänä. Sitten kaikki pyyhkäistiin pois. 

– Juha asuu Ruotsissa. Keskellä metsää. Pandemian seurauksena hän jäi sinne totaalisen jumiin. Oman itsensä kanssa. Kun siihen päälle iskee jäätävän kylmä talvi, sisällä on viisitoista astetta lämmintä, polttopuut alkavat käydä vähiin ja olet vankina kaikkien niiden muistojen kanssa, ei ole ihme, että musiikista tulee tällaista.

– Puolison menetys kaivelee Juhaa yhä paljon, tietysti, mutta luulenpa, että kaiken tapahtuneen myötä tunne kääntyi ennemmin tukalaksi itsereflektioksi, mietteliäs Raatikainen jatkaa.

– Minusta tuntuu kuin tällä Juhan matkalla se toinen, menetetty henkilö on jo ikään kuin hyvästelty. Nyt surussa ei ole yhtä konkreettisesti kyse siitä toisesta, rakkaasta ihmisestä. Nyt ollaan entistä syvemmällä oman pään sisällä ja joudutaan kohtaamaan se, mikä itsestä on tämän kaiken myötä tullut.

Moonflowers on albumi, jonka ei pitänyt syntyä. Raivio itse kertoo, että musiikki vain puski väkisin ulos hänen alitajunnastaan.

– Albumit ovat Juhalle muutaman viikon aikana tapahtuvia oksennuksia. Sinä aikana Juha nauhoittaa jossain mielensä sopukoissa muotonsa saaneet tunteet musiikiksi, Raatikainen kertoo.

– Tällainen prosessi on hänelle elintärkeä osa selviytymistä. On ollut aina. Kun musiikki pääsee ulos, Juhasta lähtee jotain sellaista, minkä kanssa hän ei tulisi toimeen. Swallow the Sun on Juhalle äärimmäisen itsereflektion täyttämän tiiviin ajanjakson kiteytymä.

Kotamäki puolestaan avaa, että albumin valmistuminen oli hänelle yllättävä mutta lohdullinen käänne.

– Viime vuosina on käynyt niin, ettei Juha kerro etukäteen, mitä hän on yksinäisyydessään säveltänyt. Varmasti siksi, ettei hän ole vain muutama hetki aiemmin tiennyt asiasta itsekään.

– Alkuvuodesta vaihdoimme kuulumisia. Kerroin Juhalle, että perheessäni on tapahtunut iso menetys, kuolemantapaus. Juha vastasi kysymällä, lohduttaisiko fiiliksiä yhtään, jos hän kertoisi uuden albumin olevan valmis. No, itse asiassa siitä tuli hieman parempi mieli.

Mielentilojen heijastumia

Miten voi suhtautua musiikkiin, jonka hyvä ystävä on ammentanut sydänverestään, kun tuntee kaiken sen tuskan taustat, jota tämä bänditoveri on viime vuosina käynyt läpi?

Toisen ihmisen kitkerimmistä tunteista syntynyt musiikki voi olla sitä kaikkein vaikuttavinta, mutta sen hinta on ollut Raivion kohdalla liian kova.

– Sitä on vain aluksi pyrittävä käsittelemään mahdollisimman objektiivisesti, Raatikainen pohtii.

– En lähde suhtautumaan siihen hirvittävän tunteikkaasti. Siitä ei tulisi mitään. Yritän heti kuunnella, millainen yleisilme levyllä on. Nyt aistin, että tulossa on edellistä monipuolisempi levy, ja oma ajatuksenjuoksu lähti heti arvioimaan, millaisilla sovituksilla ja soundeilla voimme viedä musiikin voiman äärimmilleen. Näkökulma on niin erilainen, kun tähän osallistuu itse. Se emotionaalinen puoli tulee mukaan vasta jälkikäteen.

– Niin. Itselleni asia on erilainen, kun lähestyn tätä kaikkea laulajana, mutta… En edes osaa oikein edes selittää sitä. Kaikki vain… tapahtuu, Kotamäki jatkaa pienen hiljaisuuden jälkeen. 

– Olemme tehneet tätä Juhan kanssa yli 20 vuotta. Olen laulanut nämä kaikki nämä levyt. Jotenkin se kaikki vain tapahtuu. En enää itsekään tiedä, miten. Se on aika paljon tiedostetun ulkopuolella. 

Kaksikon mukaan Raivio ei avaa etukäteen lainkaan, mistä hänen musiikissaan tai lyriikoissaan on kyse. Se jättää paljon tarvittavaa tulkinnanvaraa. 

– On jopa parempi, ettei Juha paljasta sanojen ja musiikin alkuperää, Kotamäki toteaa. 

– Minä kuitenkin laulan kappaleet omalla suullani. Siitähän tulisi ihan teatteria, jos kävisimme läpi, mitä musiikki on Juhalle itselleen tarkoittanut ja kuinka tämän kohdan on mentävä näin ja näin. Tai että tähän tarvitaan tällaista tunnetta ja tähän on eläydyttävä näin. Meidän yhteinen soundimme ei vaadi tiettyjen kehysten tekoa. Tämä bändi on aina ollut kieroutunut demokratia. Joissain asioissa enemmän ja joissain vähemmän. En tiedä, mitä muuta tämä voisi olla. Eikä sen tarvitsekaan olla. 

– Raiviolla on kuin omanlaisensa genre musiikissa, eikä se ole vain doom metalia, Raatikainen lisää. 

– Se, miten hän tekee musiikkiaan ja ilmaisee itseään. Kun se kaikki kanavoituu meidän lävitsemme, syntyy Swallow the Sun -albumi. Moonflowerskin on eräänlainen tämän yhtyeen tulkinta siitä mielentilasta, jossa Juha on näitä kappaleita tehdessään elänyt. 

Tuskallista samastuttavaa 

Kuulijat ympäri maailman ovat löytäneet Swallow the Sunin musiikista niin syvää inhimillisyyttä, että siihen on voinut samastua taustoista riippumatta. Myös Kotamäki kertoo aistineensa Raivion sävelistä ja teksteistä piirteitä, joita voi tunnistaa myös itsestään. 

– Moonflowers toteaa lakonisesti, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näitä tiettyjä elämän ikäviä väistämättömyyksiä tulee tapahtumaan, Kotamäki sanoo. 

– The Fight of Your Life ei ole ainoastaan levyn paras kappale, vaan se oli myös helvetin helppo laulaa jossain määrin uskottavasti, koska se liippasi hieman liiankin läheltä omia tunnetilojani. 

– Viime vuoden tapahtumat, menetykset ja kuolemantapaus lähelläni olivat itselleni asioita, jotka vain odottivat kanavoitumistaan johonkin. The Fight of Your Life tuli juuri oikeaan hetkeen. 

– En miettinyt yhtään, mitä kappaleen sanat ovat merkinneet Juhalle. Annoin vain tulla suorasukaisesti siten, miten itse ne tulkitsin omassa mielessäni. Mitä enemmän asiaa haudoin, sitä varmemmaksi siitä tulin, ettei Moonflowersia tule avata kuulijalle liikaa. Jokainen voi tulkita sen niin omalla tavallaan. 

Raatikainen kertoo pieni hymy kasvoillaan, että Swallow the Sunin musiikille löytyy joskus käyttöä odottamattomista paikoista. 

– Songs from the Northin kolmoslevy meni funeral doomissaan niin syvään päätyyn, että sillä on tullut yhden jos toisenkin kerran kokeiltua oman psyykensä rajoja niinkin herkässä tilassa kuin krapulassa. 

– Voin myöntää, että yhdistelmä on saanut itkemään useammin kuin kerran. Onhan sekin omanlaisensa näky, kun aikuinen mies makaa sohvalla sikiöasennossa kuuntelemassa doom metal -albumia, jolla itse soittaa, ja kyynelehtii morkkiksissa kaikkia niitä vääriä ratkaisuja, joita on tullut lähiaikoina tehtyä. 

Kaksikko arvelee, että Moonflowers saattaa tavoittaa kuulijoissa sellaisiakin tunnetiloja, joita ei ole Swallow the Sunin parissa aiemmin koettu. 

– When a Shadow Is Forced into the Light oli ihan omanlaisensa, rakkausteemainenkin albumi, joka oli eri tavalla hauras, herkkä ja kaunis kokonaisuus. Se oli jotain erilaista kuin olimme ennen tehneet, Kotamäki sanoo. 

– Moonflowersilla päällimmäinen tunne tuntuu olevan viha, inho ja turhautuminen. Ihan kuin edellisen albumin etäisestäkään helpotuksesta ei olisi jäljellä mitään. Viha on purskahdellut esille Swallow the Sunissa toisinaan, muttei koskaan tällaisessa, näin sisäänpäin kääntyneessä ja ahdistuneessa muodossa. 

– Löydän albumilta myös paljon syrjäytymistä. Sitä, kun olet vieraantumassa kaikesta sinua ympäröivästä ja lopulta jopa omasta itsestäsi ja elämästäsi, Raatikainen lisää. 

– Se voi olla liiankin tuttu tunne monelle nyt, kun pandemiaa on jatkunut puolitoista vuotta. Tämä maailmanaika on pakottanut monet meistä pysähtymään ja kohtaamaan vaikeita asioita itsessämme. 

Mustempaa, valkoisempaa 

Jos Swallow the Sunin tunnetasoja on löytynyt levy levyltä lisää, myös Raivion säveltämä doom metal on etääntynyt kauaksi siitä, mitä yhtye edusti varhaisilla julkaisuillaan. 

Jo edellisellä albumilla Swallow the Sunin musta oli mustempaa ja valkoinen valkoisempaa, kun bändin metallinen sointi ja koskettimet saivat rinnalleen aitoja jousia. 

– Aleksi [Munter] oli kanttorina vuosien ajan iso osa Swallow the Sunin soundia, ja hänen tyylinsä oli aika orkestraalinen. Aleksi käytti paljon aitoja, suuriakin orkesterisoundeja sampleina, Kotamäki kertoo. 

– Kun hän sitten lopetti bändissä, emme varsinaisesti etsineet ketään hänen paikalleen jatkamaan samalla tavalla. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että ajatus oikeiden soittimien käyttämisestä lähti liikkeelle juuri tästä pakollisesta muutoksesta. 

– Moonflowersilla asia meni jälleen askelen verran pidemmälle. Kaikki jousi- ja synasovitukset ovat Raivion tekemiä, kun Jaani [Peuhu, koskettimet edellisellä albumilla] ei ollut enää niitä tekemässä. Aluksi levy oli viisihenkisen bändin tekemä, kunnes se alkoi saada seuraavaa muotoaan jousitrion tultua mukaan. Tämä yhdistelmä loi levylle sen yhdistelmän raskautta ja orgaanisuutta, jonka sieltä nyt kuulee. 

Kotamäki viittaa Moonflowers-albumilla suuressa roolissa olevaan Trio N O Xiin, jonka yhdeltä jäseneltä, alttoviulisti Helena Dumellilta löytyy yhteistä historiaa Swallow the Sunin kanssa jo muutaman vuoden takaa. 

– Soitin ensimmäisen kerran Swallow the Sunin kanssa 70 000 Tons of Metal -risteilyllä vuonna 2018. Tiesin yhtyeen jo ennen sitä, minkä takia ei tarvinnut miettiä kahdesti vastatakseen myöntävästi noin upealle keikkareissulle, Dumell muistelee. 

– Olen musiikkimaultani kaikkiruokainen, mutta doom/ death-metalli on todella lähellä sydäntäni. Ehkä osittain sen takia, että olen alttoviulisti, ja kuten kaikki alttoviulistit kertovat, olemme vähän hitaita tyyppejä. Pidän sen toistuvuudesta, elokuvamusiikillisesta tunnelmasta ja tyylikkäästä yksinkertaisuudesta, joten yhtyeen soundimaailma kolahtaa. 

– Myöhemmin When a Shadow Is Forced into the Light -levyllä soitti sama jousikvartetti kuin risteilyllä. Se oli luonnollinen jatkumo yhteistyölle. Kokoonpano muuttui hieman yhtyeen Suomen-kiertueelle, jolla vasta julkaistu livelevy [20 Years of Gloom, Beauty and Despair: Live in Helsinki] äänitettiin. 

– Tein Jaanin kanssa jousistemmat tuolle kiertueelle, joten olin saanut hyvää tuntumaa siihen, miten Swallow the Sunin musiikkia ja jousimelodioita voi yhdistää. Yhtyeen musiikin työstäminen jousille oli jo vähän näpeissä. 

Etäsovituksia jousitriolle

Dumellin ja Swallow the Sunin kohtalot kietoutuivat jälleen yhteen viime vuodenvaihteen jälkeen.

– Suunnittelimme alkuvuonna Trio N O Xin omaa levyä, jolle päätimme pyytää kolmea säveltäjää kirjoittamaan uutta musiikkia. Otin Raivioon helmikuussa yhteyttä ja kysyin, kiinnostaisiko häntä tulla mukaan projektiin, Dumell kertoo.

– Hän oli juuri silloin kirjoittamassa jousiosuuksia Moonflowersille, ja keskustelu herätti villin ajatuksen, että mitä jos levystä tehtäisiin instrumentaaliversio, joka julkaistaisiin ensin. 

Albumilla soittava Trio N O X on yhtä kuin alttoviulisti Dumell, viulisti Aino Rautakorpi ja sellisti Annika Furstenborg. Kokemus oli ihan uudenlainen myös Rautakorvelle ja Furstenborgille.

– Ensikosketukseni Swallow the Suniin oli Tavastian-keikka syksyllä 2019, kun Helena esiintyi bändin kanssa, Furstenborg sanoo.

– Metallimusiikki on ollut itselleni tärkeää teini-iästä asti, mutta Swallow the Sunin edustama genre on minulle melko uusi, joskin hyvin puhutteleva tuttavuus. 

– Itselleni taas doom/death-metalli ei ollut ennestään tuttua, vaikka kiinnostusta on ollut jo pitkään. Yhteistyö tarjosikin ainutlaatuisen tilaisuuden päästä tutustumaan lajiin paremmin, Rautakorpi kertoo.

Vallitseva maailmantila vaikutti myös Trio N O Xin ja Raivion väliseen yhteistyöhön, eivätkä jousikolmikko ja Swallow the Sun -säveltäjä päässeet työskentelemään samassa paikassa samaan aikaan.

– Työskentelimme niin, että Raivio lähetti minulle jousiraidat, jotka hän oli tehnyt kappaleiden kitaroista, bassosta ja laulusta. Lähetin hänelle ehdotuksia muutoksista; kirjoitin stemmoja, lisäsin raitoja tai vaihdoin äänialaa paikoissa, jotka olivat epämukavia soittaa jousilla, Dumell avaa.

– Vaihdoimme ajatuksia sähköpostitse ja puhelimitse, kunnes kappale oli mielestämme valmis. Yhden kappaleen kohdalla teimme niin, että minä plokkasin kaikki stemmat demosta, jonka Raivio lähetti, eli kirjoitin ylös sen, mitä kuulin bassosta, kitaroista ja laulusta. 

– Voin sanoa, että yksityiskohtien hiominen etänä oli todella mielenkiintoista, kun puhelimessa piti esimerkiksi laulaa jokin tietty jousitekninen asia sen sijaan, että sen olisi voinut soittaa livetilanteessa malliksi. Saimme keksiä aika paljon metaforia, jotta juuri oikea asia välittyi! 

Minimalistisuuden ilmaisuvoimaa

Raivion melodioissa on usein hyvin pieniä, mutta sitäkin merkityksellisempiä nyansseja, jotka vaativat jo bändisovituksina paitsi isoa bändisointia myös minimalistista hienovaraisuutta. Jousilla puolestaan voi luoda hyvin viiltävää äänimaailmaa, mikä vaati Trio N O Xilta syvää paneutumista sovituksiin.

– Kuuntelin sovitusvaiheessa bändilevyn demoversiota, jonka Raivio ystävällisesti lähetti, ja etsin sieltä ideoita instrumentaaliversioihin. Kun ryhdyimme työstämään kappaleita triona, kuuntelimme paljon näitä demoversioita saadaksemme niiden syvimmän olemuksen mieleen, Dumell kertoo.

– Tietysti täytyy aina miettiä, mikä on niin sanottu punainen lanka. Missä kulkee se linja, joka on syytä nostaa esiin, ja mitkä paikat ovat sellaisia, jotka saavat jäädä enemmän taustalle jotta lopputulos olisi kuulijalle mahdollisimman puhutteleva ja ymmärrettävä, Furstenborg jatkaa.

– Jousisoittimissa on vahva ilmaisuvoima, ja etsimme koko ajan tapoja, millä tulkita erilaisia tunteita. Tietyt kikat kuuluvat jokaisen klassisesti koulutetun jousisoittajan vakiovarusteisiin.

Kolmikko myöntää, että jotkin heille rakkaat vakiomaneerit saivat suosiolla jäädä pois. Kestikin hetken löytää se tapa soittaa, joka palveli lopputulosta. 

– Minulla on suuri onni saada tehdä työtä niin musikaalisten ja älykkäiden ystävien kanssa, Dumell hymyilee.

– Mietimme myös sanoja ja etsimme sen kautta sekä koko kappaleen suurta tunnetta että sen eri osien eroja. Yritin työskennellä kappaleiden kanssa niin, että kaikki mikä on olennaista, täytyy olla mukana. Tämän vuoksi levyllä on melkein koko ajan useampi raita per soittaja, eli levyä pitäisi melkein kutsua Sekstetti N O Xin soittamaksi! 

– Pyrin myös säilyttämään minimalistista hienovaraisuutta jättämällä kappaleisiin mahdollisimman paljon tyhjyyttä ja vähän stemmoja aina kun vain mahdollista. Jousisoittimet ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä saa esiin todella hienoja nyanssieroja jousenkäytön avulla: pehmeää ja täyteläistä tai jäisenkylmää.

Sovitukset kuin sisarukset

Dumellin, Rautakorven ja Furstenborgin osuus albumilla ei jää vain instrumentaalisiin versioihin, vaan Trio N O X on merkittävällä tavalla mukana myös bändialbumilla.

– Bändisoitinten kanssa soittaminen edellytti vähän erilaista intensiteettiä kuin instrumentaalilevyn herkät versiot. Toisaalta oli tärkeää, että myös jousilevyllä kuuluisi sama raskas tunnelma ja paatos kuin bändilevyllä, Rautakorpi pohtii.

– Raivion kirjoittamat jousiraidat ovat käytännössä samat niin bändi- kuin instrumentaalilevyllä, mutta bändin kanssa niitä on paljon vähemmän ja ne ovat hieman yksinkertaisempia, Dumell jatkaa.

– Bändin rinnalla soittaminen oli todella upeaa, joskin myös todella raskasta. Vaikka raidat ovat käytännössä samat kuin instrumentaalilevyllä, soiton intensiteetin pitää olla hyvin erilainen. 

Käydessään läpi Moonflowersin kappaleita Trio N O Xin jäsenet löytävät niiden melodiamaailmoista paljon yhteneväisyyksiä klassisiin ulottuvuuksiin. 

– Raivion musiikissa korostuvat tummat soundit. Alttoviulun ja varsinkin sellon tummaa sointia on hyödynnetty paljon, mikä sopii genrelle erinomaisesti. Toisaalta viulun kirkas soundi tuo kokonaisuuteen kaihoisaa tasapainoa, Rautakorpi kertoo ja nimeää Moonflowers Bloom in Miseryn, Enemyn ja The Fight of Your Lifen erityisen koskettaviksi raidoiksi.

– Hänen sävellystyylinsä on helposti lähestyttävää mutta yllätyksellistä, mikä tekee siitä kiinnostavaa. Tuntuu, että kappaleet vain paranevat jokaisella kuuntelukerralla. Laulumelodiat taipuivat luontevasti instrumentaalimuotoon, ja parhaimmillaan sitä herkistyi itsekin niitä soittaessa.

– Instrumentaalilevyn Moonflowers Bloom in Misery, The Void ja This House Has No Home menivät suoraan sydänjuuriin heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Bändiversioista taas Enemy ja Fight of Your Life puhuttelivat eniten, Dumell kertoo.

Alttoviulisti jatkaa, että jousi- ja bändiversioiden luonteet ovat lopulta hyvin erilaisia keskenään. Erilaiset sovitukset ovat tavallaan kuin sisaruksia, ja jousiversiot muotoutuivat kuin eri kappaleiksi. 

– Mielestäni Raivion tyylissä voi kuulla todella paljon nyansseja eri maailmoista: siellä on elokuvamusiikkia, romanttista klassista musiikkia ja jopa perinteistä rockia puserrettuna yötäkin mustemman ja raskaamman filtterin läpi. 

Sanoma sävelten välissä 

Sovitusten tekeminen ja äänittäminen saivat Trio N O Xin jäsenet uppoutumaan Moonflowersin tunnelmien ja lyriikoiden syvyyksiin, jotta he saisivat vahvimman mahdollisen yhteyden tulkitsemaansa musiikkiin. 

– Saimme kuulla jo varhaisessa vaiheessa kappaleiden raakaversiot, jotka olivat äärimmäisen pysäyttäviä, Forstenberg kertoo ja myöntää, että tämä auttoi pääsemään toden teolla sisälle Raivion sävellysten tunnetiloihin. 

– Tunteet ja tapamme käsitellä niitä ovat kaikille ihmisille yksilöllisiä, mutta jos jokin yhdistää ihan kaikkia ihmisiä tällä planeetalla, niin suru. Tuska on yhteistä. 

– Hyvin sävelletty ja sanoitettu musiikki auttaa ihmisiä kamalimpien hetkien ja tunteiden sietämisessä. Se lohduttaa, kun joku rohkenee sanoa ne kaikkein hirveimmät ja tuskaisimmat asiat ääneen, ja vielä voimakkaan musiikin kautta. 

– Raivio on löytänyt kappaleillaan todellakin surun ja tuskan ytimeen, Rautakorpi jatkaa. 

– Sekä sanoituksissa, harmonioissa että melodioissa on kuultavissa elämän nurja puoli; tunne siitä, että kaikki hajoaa. Toisaalta kappaleista voi ammentaa toivoa ja lohtua, kun tajuaa, ettei ole tunteidensa kanssa yksin. 

Kolmikko kertoo pohtineensa yhdessä paljon sanoitusten merkitystä, ja heille oli alusta asti tärkeää, että Raivion riipaisevat lyriikat ja niiden tunnelma välittyisivät kuulijalle myös instrumentaaliversioissa. 

– Itselleni demolevystä välittyi se pohjaton suru ja epätoivo, jonka läheisen kuolema aiheuttaa, mutta myös se viiltävä kauneus, joka jää ikään kuin surun keskelle. Kaikki ne muistot, jotka voivat olla samaan aikaan niin kauniita ja rakkaita, mutta joiden muisteleminen sattuu, Dumell sanoo. 

– Itselleni välittyy tunne rikkinäisyydestä ja hyödyttömyydestä, jopa siinä määrin, että pelkää ikään kuin myrkyttävänsä muut ihmiset, joten sitä yrittää suojella muita omalta surultaan. Jos onnistumme välittämään edes murto-osan siitä tunnelatauksesta, jonka itse sain kuunnellessani näitä kappaleita, olemme mielestäni onnistuneet. 

Hyytyvä hymy 

Moonflowersin omalaatuisesta tuplakokonaisuudesta voisi kuvitella, että se olisi ollut tekijöilleen todella vaativa albumi toteuttaa. Mikko Kotamäki ja Juuso Raatikainen ovat kuitenkin yhtä mieltä, että musiikiltaan vaikea albumi oli huojentavan helppo äänittää. 

– Saavutimme eräänlaisen studiotukaluuden äärimmäisimmän lakipisteen Songs from the North -triplalla, minkä jälkeen mikä tahansa muu on tuntunut todella helpolta, Kotamäki toteaa. 

– Se oli aivan helvetillisen hirveä sessio. Kolme albumia ja kolme tuntia musiikkia. Omalla kohdallani kolmen erilaisen levyn äänittäminen samoissa sessioissa oli niin järjetön kokonaisuus, että se oli jo ihan budjettisyistäkin pakko tehdä kotistudiomeiningillä. 

– Nyt edettiin ihan toisella tavalla. Äänitettiin albumia täällä Suomessa Räihän [Juho, kitara] studiolla Kouvolassa sekä Tukholmassa. Oli mukavaa mennä pitkästä aikaa studioon keskittymään vain äänittämiseen. Siinäkin on puolensa, että äänittää lähellä kotia tai jopa kotona, mutta studiossa tulos voi olla hyvin erilainen. En perusta studiotyöskentelystä hirveästi, mutta nyt mukaan tuli sellaista intensiteettiä, jota tämä levy kaipasi. 

Kuulaus, orgaanisuus ja metallinen raskaus yhdistyvät Moonflowersin bändialbumilla tavalla, joka vaati aiemman levyn oppien viemistä edelleen eteenpäin, kun kappaleita ikuistettiin studiossa bändin ja jousitrion voimin. 

Kotamäki toteaa, että albumin luonne vain vahvistui sen lopullisen version valmistuessa. 

– Swallow the Sun on muuttunut paljon siitä, miten toimimme ihan alkutaipaleemme aikana. Viimeisin albumi, jota teimme ja hioimme treenikämpällä, oli Ghosts of Loss. Viimeiset kuusitoista vuotta olemme tehneet kaikki albumit eri tavalla. Harjoitelleet kukin tahoillamme ja tuoneet siten levyn soundiin omat tulkintamme. Se on ollut tapa, jolla Juhan sävellykset ovat saaneet omanlaisensa Swallow the Sun -soundin. 

– Kun kuulin This House Has No Namen ensimmäistä kertaa valmiina versiona, huomasin että onnistuimme vangitsemaan sille ja koko levylle merkityksellistä tunnetta. Siinä oli oudolla tavalla itselläkin hymy herkässä. Vasta siinä vaiheessa alkoi ymmärtää, millaisista tunteista näitä kappaleita on ammennettu. Siihen se hymy sitten hyytyikin. 

– Ovathan nämä lopulta aivan perkeleen synkkiä kappaleita, mutta… mitä muutakaan ne voisivat olla? Sellaista elämä on. Sellaista musiikkia elämästä tulee. En tiedä, voiko siihen suhtautua muuten kuin… kylmän toteavasti.

Julkaistu Infernossa 10/2022.

Lisää luettavaa