”Ozzy on McDonalds, ja yhtäkkiä mun piti pistää pystyyn oma hampurilaiskojuni” – haastattelussa Zakk Wylde

Ozzy-kitaristi, Black Label Society -pomo Zakk Wylde, jokaisen pitkätukkaisen makuuhuonekitaristin ikoni ja esikuva. Miehen myyttiset soittotaidot ja groovaava biisikynä ovat saaneet aloittelevat muusikonpenikat tuntemaan itsensä riittämättömiksi jo vuosikymmenten ajan. Nyt soi akustinen.

22.05.2016

Jotenkin sitä odottaisi, että mies olisi vakuuttava, ainutlaatuisella perspektiivillä varustettu haastateltava, jolla olisi vaikka mitä syvällistä sanottavaa luomisprosessista ja rankoista, elettyä elämää tihkuvista biiseistään.

Hitot. Puhelimeeni raikaa New Yorkista äänekäs ”HOLLLLOOOOO THERRRE”. Siitä keskustelu lähtee käyntiin niin amerikkalaisella markkinointivaihteella, että meinaan nauraa ääneen. Leveää jenkkiaksenttia vetävä Zakk flirttailee hetken kanssani, kun tajuaa, että puhelimen toisessa päässä on vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sitten hän kuvailee yksityiskohtaisesti, miten hyvää hänen Valhalla Java Odinforce Blend -aamukahvinsa on. Sehän on siis miehen oman yhtiön tuote, tietenkin.

Haastattelu on sovittu kitaristin Book of Shadows II -albumin tiimoilta. Mies on säveltänyt vihdoin, kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen, jatkoa akustiselle soolodebyytilleen.

– Juttu on se, että me oltaisiin voitu tehdä tämä levy vaikka heti ykkösen jälkeen. Tai ihan milloin vaan. Mutta ajattelin, että Chinese Democracy otti Axl Roselta kuitenkin 15 vuotta. Päätin, että sen ennätyksen rikkominen olisi kova juttu. Ja varmistan näin senkin, että jos kukaan ei diggaa tästä, niin vähintään kiekko muistetaan siitä, että sen tekemiseen meni 20 vuotta.

Vakavammin puhuen Zakk sanoo halunneensa sekoittaa pakkaa rutinoituneen Black Label Society -meiningin lomassa. Vaikka myös bändilevyillä on raskaan rockin seassa paljon akustista tavaraa, soololevyn 20-vuotissynttäreiden aikaan tuntui hyvältä idealta keskittyä sähköttömään materiaaliin taas oikein kunnolla. Levyn nimi on pidetty tarkoituksella samana kuin ensimmäisen soolon.

– Tällä tavalla yleisö tietää, että kun levyn nimi on Book of Shadows, siinä on pehmeämpi fiilis alusta loppuun. Sitä tietää, mitä saa.

Samasta syystä albumi on julkaistu Zakk Wylden omalla nimellä, vaikka tekijämiehet ovat pitkälti samat kuin Black Label Societyssä. Näin erotellaan ”bändilevyjen” hevi ja ”soololevyjen” lauhkeampi tunnelmointi. Kumpikin tyyli on lähellä Zakkin sydäntä, mutta akustisia inspiksiään hän pääsee harvemmin toteuttamaan.

– Mähän tein sen ekan levyn, kun äänitin Ozzmosista Pomon [The Boss, Zakkin lempinimi Ozzy Osbournelle, jonka kelkkaan hän hyppäsi 80-luvun loppupuolella] kanssa. Äänitimme studiossa kaiket päivät ja kolusimme New Yorkin baareja kaiket yöt. Muistan, että päädyimme aina lopuksi yhteen Rouge-nimiseen baariin, joka oli ihan meidän hotellin vieressä. Siellä oli jukeboksi, jonka muistan tosi hyvin.

– Me istuttiin siellä joka yö kuuteen tai seitsemään asti aamulla, ja sen jukeboksissa oli kaikkea rakastamaani klassikkokamaa. Neil Young, Elton John, Sam Cooke, Percy Sledge, Bad Company, Rolling Stones, The Band, Eagles… Siellä oli vaikka mitä. Me vain istuttiin ja kuunneltiin kaikkia niitä kovia bändejä, Bob Segeriä ja kaikkea, joka yö. Sen jälkeen kiipesin hotellihuoneeseeni, tartuin keppiini ja aloin jammailla. Inspiroiduin kirjoittamaan biisejä siihen tyyliin. Silleen se ensimmäinen albumi tuli tehtyä.

Tilutuksen yöt

Yritän kysellä uuden albumin inspiraatiosta. Tivaan uusien biisien lyriikoista jotain syvempää sanomaa, tiedustelen, mikä on saanut miehen kirjoittamaan niin surumielisiä kappaleita juuri nyt. En saa mitään järkevää vastausta mihinkään – vai halusiko joku kenties ehdottomasti tietää, että Zakk saa inspiraatiota ”kaikenlaisista erilaisista asioista”?

Alan pelätä, etten pääse Zakkin kiillotetun, ympäripyöreää markkinointitekstiä suoltavan jenkkipunaniskaimagon taakse lainkaan. Mies kuitenkin innostuu selkeästi aina, kun puhe kääntyy menneisyyteen, Ozzyyn tai Zakkin oman rock’n’roll-elämän kultaisiin muistoihin.

Jätän siis lopulta uudesta albumista utelemisen sikseen. Tiedä sitten, mitä epämääräinen innottomuus tarkoittaa sen materiaalin suhteen, mutta päätän, ettei sen pohtiminen ole minun asiani juuri nyt. Puhutaan Zakkin nuoruudesta. Miksikäs ei?

– Olin neljäntoista ja aloittelin high schoolia, kun omistauduin kitaransoitolle. Päätin, että tämä on se, mitä haluan elämälläni tehdä.

Varhaisteini-ikäinen Zakk todella piti päätöksensä. Poika kuulemma tilutti läpi öiden ja nukkui koulunpenkillä, koska muulloin siihen ei ollut kitaroinnilta aikaa.

– Jep. Mutta se on ihan sama juttu kuin kakarat pelaamassa videopelejä. Ei siinä ole mitään eroa. Kun pelaa videopelejä, se ei tunnu siltä, että treenaa mitään. Sitä vain nauttii pelaamisesta, mutta yrittää silti koko ajan päästä seuraavalle tasolle, ja sitä seuraavalle, ja sitä seuraavalle. Sama juttu kitaran kanssa.

– Jos sulla on intohimoa mihin tahansa hommaan, ihan sama mihin, sä et koe treenaavasi sitä. Sitä soittaa pelkästä soittamisen ilosta. Ja koska haluat oppia aina vaan paremmaksi, susta tulee kuin sieni: imet itseesi niin paljon tietoa kuin ikinä pystyt. Koska haluat jatkuvasti parantaa ja oppia soittamaan kovia biisejä lempibändeiltäsi.

Sitten mies sanoo jotain odottamattoman hellyttävää.

– …ja minä saan edelleen yhtä paljon iloa ja nautintoa soittamisesta kuin silloin neljätoistakesäisenä.

Hanttihommiakin on tehty

Odottiko 14-vuotias Zakk Wylde koskaan olevansa tällaisessa tilanteessa ja asemassa kuin nyt viisikymppisenä?

– No, me aina nykyään naureskellaan ja puhutaan niistä ystävistämme, jotka ei soita enää. Ne olivat joskus mahtavia muusikkoja, mutta sitten he joko lopettivat tai menivät naimisiin ja saivat lapsia ja sanovat nykyään vain: ”Joo, en mä oikein koske kitaroihini enää.” Sitten on taas nämä elinkautisvangit. Ne äijät, jotka soittavat yhä kaikesta huolimatta ja haistattavat pitkät lopettamiselle, koska rakastavat soittamista.

– JD [John DeServio, Zakkin basisti ja nuoruudenystävä] ja mä puhuttiin just tästä. Jos mun elämääni ei olisi siunattu Ozzylla ja sillä tilaisuudella, jonka hän mulle antoi… Meillä olisi JD:n kanssa edelleen soitinkauppa, me opetettaisiin, meillä olisi hääbändi, meillä olisi coverbändi, jotain. Meidän elämä pyörisi silti musiikin ympärillä.

– Ainoa syy, miksi ikinä hankin työpaikkoja menneisyydessä… En koskaan meinannut alkaa ammattimaiseksi bensanpumppaajaksi tai ruokakaupan vihannesvastaavaksi, tai mitään sellaista. Joka kerta kun mulla oli työ – oli se sitten rakennushommia, kesätöitä, mitä ikinä – otin sen vastaan yhdestä ainoasta syystä: se oli keino saavuttaa jotain muuta. En ikinä meinannut olla siellä loppuikääni. Olin siellä vain, koska siten sain säästettyä tarpeeksi rahaa kitaraan. Tai vahvistimeen. Tai pedaaliin. Pystyin sen avulla saamaan kamaa sitä varten, mitä oikeasti halusin tehdä.

Zakk pysähtyy hetkeksi miettimään, mutta päättää sitten, ettei pitkä puhe ole vielä aivan ohi.

– Tämä oli varmaan myös syy siihen, miksi olin niin ylpeä niiden töiden tekemisestä. En koskaan malttanut odottaa töihin pääsyä. Jokainen tunti siellä vei mut kolme dollaria ja kolkytviis senttiä lähemmäksi uutta kitaraani.

Mahtoi tuntua kummalliselta, kun nuori Zakk sitten lopulta sai soittouran urkenemaan ja päätyi vieläpä itsensä Ozzy Osbournen kelkkaan?

– Se oli… Sitä oli pakko vain nipistää itseään, koska en meinannut uskoa, että koko homma oli totta. Se oli sitä, kun todellisuus ylittää kaikki haaveesi. Koska mähän rakastin Ozzya. Kun taas jotkut muut jätkät puhuivat vain siitä, miten Ozzyn hommissa sai hyvin liksaa. Ne ei USKONEET siihen juttuun.

Zakk vertaa tilannetta siihen, miltä tuntuisi, jos kunnianhimoinen kitaristinalku pääsisi Beatlesiin John Lennoniksi John Lennonin paikalle.

– Yhtäkkiä mä olin mukana bändissä. Se oli käsittämätöntä. Kiitän Luojaa kaikesta, mitä mulla on. Joka aamu kun herään, keskellä päivää ja ennen kuin meen illalla nukkumaan.

Grilli-imperiumia rakentamassa

Nykyään Zakkilla on oma menestynyt bändinsä ja miehestä on tullut merkittävä inspiraationlähde maailman muusikoille. Kysäisen, mitä plussia ja miinuksia hän näkee oman juttunsa tekemisessä Ozzyn riveissä soittamiseen verrattuna.

– Tietty Ozz oli jo vakiintunut brändi. Koko se homma oli rakennettu ennen kuin itse tulin mukaan. Juttu on se, ettei siinä ollut mulle mitään riskiä. Mä vaan saavuin paikalle, ihan kuin pelaisin Manchester Unitedissa ja mulla olisi jo legendaarinen joukkue ympärilläni. Mun ainoa velvollisuus oli pitää huolta, etten mokaa. Se oli Ozzyn kanssa se helppo juttu. Se oli jo valmiiksi iso juttu ja ihmiset olivat jo kelkassa. Mun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään.

– Black Labelin kanssa jouduin aloittamaan kaiken alusta, ihan yksin. Tiedätkö, Ozz on McDonalds, ja yhtäkkiä mun piti pistää pystyyn oma hampurilaiskojuni. Meidän piti käynnistää meidän oma pikku grillivaunumme ja rakentaa siitä uusi imperiumi.

Nautitko oman imperiumisi rakentamisesta?

– Jep. Eiköhän se ole sama kaikkien kakaroiden kohdalla, jotka perustavat bändin. Se on koko homman ilo ja juju. Mieti vaikka Guns N’ Rosesia, ne aloittivat mistä aloittivat ja vetivät aluksi keikkoja kymmenelle ihmiselle, kunnes soittivat stadioneilla. Se on koko homman pointti.

– Täytyy vain nauttia koko prosessista. Ennen Ozzya soitin puolityhjillä pikkuklubeilla. Sitten yhtäkkiä vedin Ozzyn kanssa areenoilla ja stadioneilla. Sitten Ozzyn jälkeen olin takaisin siellä pakettiautossa. Soittelin taas klubeilla kymmenelle tyypille, joista kahdeksan oli heroinisteja, yksi tyyppi siellä töissä ja se viimeinen jätkä mun kaveri. Olihan se aikamoista mennä takaisin siihen ja joutua rakentamaan oma juttu kokonaan uudestaan.

– Moni lopettaa siinä kohtaa. Kun meininki alkaa käydä vähän rankaksi, moni vain haistattaa pitkät koko paskalle. Mutta ei siinä auta kuin jaksaa painaa. Se on se juttu. Sulla pitää olla tahdonvoimaa, etkä voi heittää hanskoja naulaan.

Tien päällä ennen, nyt ja aina

Zakk puhuu Ozzysta niin innolla, että pyydän häntä lopuksi kertomaan jonkun suosikkitarinansa kuuluisasta Pomostaan.

– Niihin aikoihin kun liityin bändiin, kukaan ei koskaan uskaltanut lähteä juomaan Ozzyn kanssa. Ne kaikki tietty pelkäsivät niin saamaristi Äiskän [Sharon Osbourne] vihaa. Äiskä tiukkasi aina, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Eikä kukaan tietenkään halunnut menettää työpaikkaansa. Mutta mua ei kiinnostanut, mä kävin juomassa Pomon kanssa koko ajan. Äiskä alkoi jossain kohtaa nimitellä meitä Karmeiksi Kaksosiksi.

– Muistan joskus alkuaikoina, kun olin vasta liittynyt bändiin… Äiskä soitti kerran tyttöystävälleni, eli nykyiselle vaimolleni. Hän kysyi puhelimessa tosi varovasti: ”Barbara Anne, onko Zakkilla juomisongelma…?” Barbara Anne sanoi: ”Ei tietenkään. Zakk juo pelkkää maitoa ja sellaista. Miten niin?” Äiskä totesi: ”No – nyt on.”

Zakk nauraa juominkimuistoilleen remakasti. Niitä on tiettävästi enemmänkin: miehen menneisyydessä on avoimesti myönnetty, aivan todellinen alkoholiongelma, yrityksiä raitistua sekä omin päin että kuntoutusohjelmissa ja korkin lopullinen sulkeminen 2010-luvun puolella.

Miltä kiertue-elämä nykyään tuntuu?

– Nykyään en tietty enää juo. Mutta haistelen liimaa ja syön kuivunutta maalia, eli lopputulos on aika sama. Herään aamulla housut nilkoissa ja kaverit kertovat mulle, että pidin hauskaa viime yönä. Eli mikään ei oikeastaan ole muuttunut.

– Totta puhuen, ei se ole nykyään niin täynnä kaaosta ja komiikkaa kuin silloin, kun käytiin vetämässä räkälöissä päät täyteen joka yö.

– Mulla on kavereita, jotka sanovat: ”Ei hitto, en ikinä jaksaisi olla tien päällä enää, haluan hengailla kotona perheeni kanssa.” Mä rakastan keikkailua vieläkin. Mun perheeni tulee joskus mukaan. Kun mun lapset ja vaimo lähtevät tien päälle, se on meille kaikille mahtava hengähdystauko tavallisesta paskasta. On ihan mahtavaa, kun vaimoni on mukana pari päivää. Rakastan koko hommaa edelleen.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.

Lisää luettavaa