Pakenevia sanoja etsimässä – kansainvälinen tiedemaailma metallin kimpussa

Modern Heavy Metal – Markets, Practices and Cultures, Helsinki, 8.–12.6.2015

11.06.2015

Anthraxin kitaristi Scott Ian tuijottaa hiljaisena kaukaisuuteen mikrofoni kädessä.

– Mitä on moderni heavy metal… Hemmetti, nyt minä ajattelen sitä seuraavan viikon, hän tuskailee.

Aika moni on ajatellut sitä jo vuosia.

Scott Ian oli yksi tämänviikkoisen Modern Heavy Metal – Markets, Practices and Cultures -konferenssin tähtivieraista Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Niinpä häntä pyydettiin määrittelemään, mitä on moderni heavy metal. Voiko sille antaa mitään määritteitä vai onko se antikäsite, jonka hahmotteleminen tekee liian suurta väkivaltaa monimutkaiselle todellisuudelle? Ja mitä esimerkkejä metallin modernisuudesta voisi löytää? Miten modernin käsite tulisi tässä yhteydessä ymmärtää?

Konferenssissa pohditaan vielä perjantaihin saakka muitakin haasteellisesti aseteltuja kysymyksiä. Ohjelmassa on myös laivaristeily saaristossa ja Janne Tammisen Metal Syndrome -dokumentin ensiesitys jälkipuinteineen. Tiistaina tarjoiltiin showcase-keikka Bar Bäkkärissä, jossa nähtiin Bloodred Hourglass, Shiraz Lane, Blind Channel ja Ranger.

Konferenssi on kerännyt yhteen noin 150 tutkijaa 30 eri maasta, ja heitä riittää muun muassa musikologian, yhteiskuntatieteen, kauppatieteen, kulttuurintutkimuksen, uskontotieteen, sukupuolentutkimuksen, folkloristiikan ja kirjallisuustieteen alalta, vain muutamia mainitakseni. Pahoittelen jos termini eivät ole täsmällisiä, mutta ei mennä nyt siihen.

Millaisia piirteitä voimme liittää tyypilliseen metallifaniin? Millainen rooli äänekkäällä ja äärimmäisellä musiikilla voi olla isoissa yhteiskunnallisissa prosesseissa? Miten naisten kokema metallifanius voi haastaa metalliin yleisesti liitetyn maskuliinisuuden? Miten kansanperinne ja kansallinen identiteetti näkyvät metallimusiikissa? Millaisin keinoin metallista kerrotaan rock-dokumenteissa? Millaisia ovat tämän päivän alagenrejen väliset rajanvedot? Millainen on hard rockin ja heavy metalin groove?

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Scott Ianilla ei ole akateemista taustaa, mutta häntä ei yleensä tarvitse erityisesti houkutella puhumaan, varsinkaan kun suomenkielinen painos hänen kirjastaan Minä ja Anthrax ilmestyi juuri. Konferenssissa hän kertoi anekdootteja, vastaili kysymyksiin ja ihmetteli akateemista väkeä, joka on kiinnostunut metallista.

Kysymykset olivat ehkä hieman erilaisia kuin kitaristi odotti. Kun sosiologian professori ja heavy metalin tutkimuksen klassikko Deena Weinstein tiedusteli, millaisia keskinäisiä kahinoita 1980-luvun alun thrash-bändeillä oli, kitaristi turvautui kertomukseen kateudesta, jota hän tunsi kuullessaan Metallican No Life ’til Leather -demon (1982) ensi kertaa.

International Society of Metal Music Studiesin puheenjohtaja Niall Scott pohti Anthraxin yhteiskunnallista särmää ja tapaa käsitellä kappaleissaan politiikkaa ja vaikkapa rasismia. Scott Ian tiivisti tehneensä tekstejä asioista jotka tunsi. Hän nyt sattui paitsi katsomaan uutisia ja lukemaan lehtiä myös asumaan New Yorkin Queensissä, joten hän tajusi tietävänsä jotakin mustista ja valkoisista.

Akateemista yleisöä kiinnosti metalliyleisön reaktio siihen, että Anthrax teki coverin Public Enemyn Bring the Noisesta vuonna 1991 ja yhteisen kiertueenkin hip hop -ryhmän kanssa.

– Kun kiersimme Euroopassa, meidät otettiin muualla hyvin vastaan, mutta Saksassa Anthrax-fanit eivät tulleet paikalle. Keikkapaikkojen ulkopuolella oli white power -porukkaa huutelemassa. Siellä ei selvästi oltu tällaiseen valmiita. Viisi vuotta myöhemmin olisi voinut olla aivan toisin.

Yksinkertaistukset allergisoivat

Toinen tähtivieras konferenssissa oli Testamentin Alex Skolnick, harvinaisen tyylitajuinen, etevä ja ilmaisuvoimainen kitaristi – ja puhuja.

Hän on kertonut tarinansa kirjassa Geek to Guitar Hero vuonna 2012. Niinpä hän osasi luonnehtia kiinnostavasti omaa jännitteistä suhdettaan sekä akateemiseen maailmaan että metalliin. Akateemiseen perheen sisäänpäinkääntynyt vesa löysi nuorena metallin pidättelemättömän väkevän ilmaisuvoiman, ja se oli sitten menoa.

Sanapari ”metal academia” on Skolnickista epätodennäköinen. Epätodennäköisyys viehättää häntä muutenkin, sillä hän on teettänyt verkkosivuillaan kyselyitä ihmisille, joiden metallifanius yllättää. Suomessa ehkä lentoemäntä, lakimies tai ensiapulääkäri voi kuunnella ainakin Nightwishia ilman että siinä on mitään outoa, mutta Skolnickin mukaan Amerikassa on yhä toisin.

– Keskustelu metallin ympärillä on hiljalleen kohonnut paremmalle tasolle. Siitä saamme kiittää muun muassa VH1-kanavan That Metal Show’ta, Skolnick sanoi.

Median perinteinen stereotypia typeristä metallifaneista palautuu Suomessa Speedyyn ja Sakuun, jotka ovat etäistä sukua MTV-kanavan muinaisille Beavisille ja Buttheadille. Vaikka typeryyden esittäminen voi olla älykästä, usein nokkeluus ja ironian taju katoavat asiayhteydestä irrotettuihin hokemiin ja pinnalliseen tulkintaan.

Tällaisille yksinkertaistuksille Skolnick on allerginen.

– Kun kuulin, että täällä on koolla suuri joukko akateemista väkeä, joka on kiinnostunut metallista, ajattelin, että tässä jos missä rikotaan stereotypioita!

Skolnick rakastui nuorena metalliin samantyyppisistä syistä kuin me kaikki muutkin, mutta turhautui myöhemmin siihen, että sai aniharvoin kaltaistensa kanssa aikaan älyllistä keskustelua. 1990-luvulla hän vetäytyi metallista jazzin pariin, mutta palasi 2000-luvun alussa Testamentiin. Nyttemmin hän on kirjoittanut blogiinsa älykkäitä pohdintoja arkielämästä ja mediasta sekä kiinnostavia luonnehdintoja kollegoistaan.

Tanskalais-amerikkalainen filosofi Cynthia M. Grund esitti Skolnickin puheenvuoron kysymysosiossa, että ajattelun ja soittamisen voi rinnastaa keskenään, koska molemmat ovat jonkinlaisten rakenteiden hahmottelua kaaoksesta. Skolnick ilmaisi hienovaraisesti, että kaunis ajatus, mutta maailmassa on monia kitaristeja, jotka olisivat tällaisessa tilaisuudessa täysin pihalla.

IMG_0009

Lähestymistapoja joka lähtöön

Metallimusiikki, siitä koettu nautinto, sen voima ja sen viehätys pakenevat mielellään sanoja. Kun haastattelin Niall Scottia aivan ensimmäisen Salzburgissa pidetyn metallikonferenssin alla Infernoon #58 (6/2008), hän painotti, että metalli ei sinänsä tarvitse tutkimusta, vaan tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aikaan, jota elämme.

– Metalli on kuin mitä tahansa taidetta, se ei pidä liiasta analysoinnista ja tarjoutuu mieluiten ihmisten kuunneltavaksi ja koettavaksi. Siinä on kuitenkin paljon älykkäitä ajatuksia ja ideoita, jotka ovat erittäin kiinnostavia.

Sittemmin metalliin keskittyviä tiedetapaamisia on pidetty 17, joukossa sekä usean päivän konferensseja että yhden päivän symposiumeja.

Inferno oli etulinjassa kertomassa myös tämänviikkoisesta konferenssista. Konferenssin puuhamiestä, tutkimusjohtaja Toni-Matti Karjalaista haastateltiin Infernossa #114 (2/2014). Hän piti maanantaina avauspuheenvuoron, jossa hän esitteli akateemisen tutkimuksen yllättävän laaja-alaista kiinnostusta metalliin. Kiinnostuksen painavuus tuntuu konkreettisesti konferenssivieraille jaetussa miltei 600-sivuisessa niteessä.

Konferenssia järjestämässä oli myös Infernoon kolumnoiva kulttuurihistorioitsija ja muusikko Kimi Kärki, joka muistetaan Reverend Bizarren kitaristi Peter Vicarina.

Yleisempiä puheenvuoroja pitivät kitarististarojen ohella Deena Weinstein ja kirjailija Martin Popoff. Weinstein hahmotteli metallin kolmannen aikakauden etuja ja haasteita, bisnesmalleja sekä yhteyksiä maailmanpolitiikkaan. Käsittämättömän tuotteliaana kirjoittajana tunnetuksi tullut Popoff kävi läpi musiikin laajaa historiaa, mietti kuka keksi heavy metalin ja päätti esityksensä kahteen diaan, joista ensimmäisessä komeili Tony Iommi ja toisessa Geezer Butler.

Tänään puheenvuorot kuultiin vielä Esa Liljalta, joka tarjosi musiikillista analyysia, ja Kennet Granholmilta, joka tutkaili äärimetallin yhteyksiä okkultismiin.

Konferenssin varsinaisen rungon muodostavat tutkimusesittelyt, joissa käydään läpi ajankohtaisia tutkimushankkeita. Vain harvat tieteenalat kykenevät lähestymään metallia konkreettisilla mittareilla. Kauppatieteet voivat hahmotella toimenpiteitä, budjetteja, brändejä ja vientihankkeita. Vaikkapa laulutekniikkaa voidaan tutkia fysiologisesti, mutta mitä voi tehdä kun on kyse siitä, miltä metalli tuntuu ja mitä se harrastajalleen merkitsee?

Tässä tullaan yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden perinteiseen toisaalta-toisaalta-ongelmaan. Voimme mitata ja arvioida luotettavasti vain pientä osaa maailmasta. Kun siirrytään tasolle, jota voidaan käsitellä ainoastaan sanoilla, tulkinnat ja määritelmät vaihtelevat, limittyvät ja elävät omaa elämäänsä. Kun tullaan alueelle, jolla sanat loppuvat kesken, on jo tuskaisen vaikea operoida, mutta kiitettävän sinnikkäästi tutkijat jaksavat yrittää.

Sanojen ja käsitteiden epämääräisyys pitänee paikkansa kaikissa muissakin asioissa kuin metallimusiikissa. Ahtaat käsitteet pitävät huonosti otteessaan alati muuttuvaa ja monikerroksista, eri ulottuvuuksissa ja tajunnan tasoissa vellovaa todellisuutta.

Hikinen bisnesiltapäivä

Keskiviikkona konferenssissa nähtiin Music Finlandin paneelikeskustelu musiikkiviennistä, kohdemaana ennen kaikkea Saksa. Panelisteina istuivat Omnium Gatherumin ja Insomniumin kitaristi Markus Vanhala, Amorphisin kitaristi Esa Holopainen, Mokoman kitaristi ja Sakara Recordsin toimitusjohtaja Tuomo Saikkonen, Tuskan promoottori ja Grey Beard Managementin päämies Jouni Markkanen, ICS Networkin ja Seaside Touringin Thomas Kreidner, Summer Breeze -organisaation Achim Ostertag, Rodeostar Bookingin Thoresten Harm, Oktober Promotionin Niels Andersen ja RockHard Magazinen Laura Niebling.

Katsaus metallin nykytilaan sai melko tuttuja vastauksia. Yleisöt ikääntyvät, digimyynnin suhteellinen osuus lisääntyy, kokonaismyynti laskee, tarjontaa on liikaa, uusia bändejä on vaikea tuoda markkinoille ja niin edelleen.

– Minä en perustaisi tällä hetkellä uutta bändiä, vaan tekisin jotain aivan muuta, Esa Holopainen totesi.

Saikkosen mukaan on sentään hyvä, että uusia bändejä tulee.

– Olen ollut huolissani siitä, että nuoret perustavat mieluummin startuppeja kuin bändejä. Jos joku on valinnut soittamisen, niin jatka soittamista, hän kannusti.

Paneelin jälkeen pohdittiin pienemmissä ryhmissä, mitä uuden bändin pitäisi tehdä, jotta se saisi jalansijaa Saksan markkinoilla. Music Finlandilla on käynnissä Aus Finnland -kärkihanke, joka tähtää suomalaisen musiikin onnistuneeseen vientiin Saksaan.

Kas kummaa, asiaan ei löytynyt mitään yksittäistä viisasten kiveä. Suurin askel taitaa olla se, että bändi pääsee kellaritasolta showcase-tasolle ja saa taakseen hyvän managerin. Sitten täytyy olla valmis uhraamaan oikeastaan kaikki mitä irtoaa. Syödään pastaa, eletään vanhempien rahoilla, nukutaan autossa tai lattioilla ja niin edelleen. Rahaa on turha odotella vuosiin.

Holopainen muisteli, miten hänen kitaristikollegansa Tomi Koivusaari tuli Elegy-rundilta 1990-luvun lopulla kotiin ilman penniäkään rahaa. Hän ryhtyi keräämään pulloja saadakseen rahat röökiaskiin, vaikka oli juuri soittanut suurten yleisöjen edessä menestyksekkään kiertueen.

Kaikesta tästä huolimatta bändien halu, sitoutuminen ja vimma päästä soittamaan on niin kova, että sen edessä taipuu aivan kaikki. Mikään ei saa olla esteenä. Siis yhtään mikään.

Jouni Markkasen sattuneesta syystä usein mainitsemaa Lost Societya tuskin estää mikään. Ehdin onnekseni nähdä bändin keskiviikkona Tavastialla Tuskan pre-partyssa. Kolmatta levyä pukkaa ja uusien biisinäytteiden perusteella luvassa on hieman aiempaa sävykkäämpää meininkiä. Hieno keikka, johon keskiviikkoinen Tavastia reagoi valitettavan vaisusti. Battle Beastia en valitettavasti voinut jäädä katsomaan.

Palataan alkuun ja Scott Ianiin. Hän päätti esityksensä tiistaina melko vaikuttavaan kuvaukseen siitä, miten hän yhä ihmettelee biisinteon magiaa. Se, että Anthrax saa yhdessä aikaan jotakin uutta, on alusta asti ollut hänen mielestään puhdasta taikuutta.

Niin väkevää ja syvää tunnetta on vaikea sanoin kuvailla.

Lisää luettavaa