Ollaan Nokian keskustassa maaliskuun alkupuolen kirpeässä perjantai-illassa vuonna 1991. Maailma viettää ansaittua naistenpäivää, mutta Nokian uimahallin aulassa – kyllä vain, hallin kahvion pöydät ja tuolit on siirretty sivummalle, jotta yhtyeiden ja fanien rujolle bakkanaalille syntyisi tarvittavat tilat – on mainosjulisteen mukaan luvassa ”brutaali death metal happening”.
Käytännössä tämä happening tarkoittaa sitä, että ”estradille” – mitään lavaa ei tietenkään ole, vaan yhtyeet esiintyvät lattian tasolla – ovat nousemassa paikallinen isäntäbändi Convulse sekä hieman kauempaa saapuneet Menticide, Sentenced, Disgrace ja Beherit. Pääsylippujen hinta ei varsinaisesti päätä huimaa, sillä mekkalasta pääsee nauttimaan kymmenellä markalla. Nykyrahassa summa vastaa noin kahta ja puolta euroa.
Kun Beheritin esiintymisvuoro koittaa, rovaniemeläistrio astelee esiin Bathoryn Blood Fire Death -albumin avaavan eeppisen Odens Ride Over Nordland -intron jylistessä PA:sta. Avausbiisin virkaa toimittaa tänään Grave Desecration, ja pian ensimmäiset lauletut rivit kaikuvat ympäri uimahallin aulaa: ”We’’ll cause your death / We’ll kill Jesus / Rape the dead / We’ll spread evil.”
Beheritin vuonna 1989 perustanut laulaja-kitaristi Marko Laiho – taiteilijanimeltään Nuclear Holocausto Vengeance – hymähtää muistellessaan kyseistä Nokian-keikkaa.
– Ensinnäkin täytyy sanoa, että diggasin niihin aikoihin siitä, että esimerkiksi grindcore- sekä heavy-, death- ja black metal -yhtyeet esiintyivät sulassa sovussa. Ei ollut mitään tarkkoja genrerajoja tai typeriä sääntöjä, että kuka saa esiintyä kenenkin kanssa.
– Samalla täytyy myöntää, että olin melko tuhannen päissään jokaisella 90-luvun alun Beherit-keikalla, joten muistikuvat ovat sinänsä aika hataria. En nyt mainitse nimiä, mutta nykyäänhän näyttää saavan aikamoisen kulttimaineen, jos kehtaa nousta lavalle sekoilemaan helvetinmoisessa kännissä. Hah hah!
– Silloin kun Beherit soitti keikkoja, ajan henki oli täysin toisenlainen. Kotikutoiset keikat järjestettiin useimmiten jossakin nuorisotalolla tai koulun liikuntasalissa, ja porukka – niin soittajat kuin fanitkin – ilmestyi mestoille kaljoittelemaan. Pääasia oli, että paikalle kerääntyi samanhenkisiä tyyppejä, joiden kanssa oli hauska hengailla. Jotkut soittivat ja toiset kauppasivat vaikka zinejä, mutta kaikki olivat samassa sopassa.
Jos silti kaivelet muistin sopukoita vielä vähän, niin nouseeko joistakin Beheritin keikoista mieleen erityisiä tarinoita?
– Kerran soitettiin Kempeleessä, ja meidän lisäksi paikalla oli ainakin Impaled Nazarene. Siellä oli ehkä parikymmentä aitoa metallifania, mutta mestoilla oli muitakin tyyppejä. Joku äijä sitten huusi, että soittakaa Hurriganesia. Mä vastasin mikkiin, että ”Hurriganes is dead”. Ja voi jumalauta… Isännäthän meinasivat tulla lavalle vetämään pitkätukkia turpaan. Mitenkähän sieltä päästiin pois? Muistaakseni meidän piti poistua aika vikkelään jostain takaoven kautta. Hah hah!
– Toisen paikkakunnan nimeä en muista, mutta keikkapaikalla huomattiin, että siellä on sellaiset ärsyttävät diskovalot. Jotenkin neuvoteltiin, että näitä spotteja ei sitten käytetä, vaan me esiinnytään täysin pimeässä salissa. Me kuitenkin aseteltiin omin luvin kynttilöitä ympäri lavaa ja sytytettiin ne palamaan juuri ennen keikkaa. Sitten verhot aukesivat ja me alettiin soittaa… Aika pian jotkut kynttilöistä kaatuivat ja järjestäjä syöksyi paikalle ihan kauhuissaan, että jumalauta, kohta on koko puutalo tulessa. Me oltiin ihan fiiliksissä.
Meininki oli railakasta myös Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992. Siellä Beheritin keikka sai odottamattoman käänteen, kun yhtye kantoi estradille sianpään, jota (ainakin) basisti Santtu Siippainen – aka Black Jesus – hakkasi vasaralla. Lava oli esiintymisen jäljiltä verisen mössön tahrima.
– Se taisi olla ensimmäinen ja viimeinen Beheritin keikka, kun me tehtiin jotain sellaista. Verellähän me läträttiin melkein joka kerta, mutta sianpäätä ei nähty kuin Joensuussa, Laiho muistelee.
– Me ei todellakaan osattu ajatella ennen esiintymistä, että tämä sikajuttu herättäisi mitään kummempia reaktioita. Sitten kävi niin, että paikallinen valtalehti Karjalainen teki keikasta ison jutun kuvineen. Se tuli aikamoisena yllätyksenä.
Paluuta ei ollut
Palataanpa ajassa vähän taaksepäin, jonnekin 1980-luvun puolivälin tietämille. Niihin aikoihin Marko Laiho ei vielä tiennyt, että hän tulee melko pian perustamaan maan tiettävästi ensimmäisen black metal -yhtyeen ja tekevänsä sitä kautta suomalaista musiikkihistoriaa.
– Musa oli läsnä jo ala-asteella, sillä olin musiikkiluokalla. Joskus taisin myös pelleillä peilin edessä kuvitellen olevani rokkitähti. Harjanvarsi oli mikrofoniteline ja niin edelleen.
– Pelasin nuorena ahkerasti jalkapalloa, ja faija itse asiassa halusi, että musta olisi tullut ammattilaisfutaaja. Siinä sivussa harrastin myös suurpujottelua ja syöksylaskua. En tarkalleen tiedä miksi, mutta mun jalat tuli näistä urheilujutuista niin kipeiksi, että käveleminenkin alkoi tuntua jossakin vaiheessa kivuliaalta.
Ja sitten isäsi osti sinulle sähkökitaran.
– Joo. Virheliike, Laiho nauraa.
– Ehkä vanhemmat katsoivat, että kitaran soittaminen ei ole fyysisesti ihan niin vaarallista. Ei niin, mutta psyyken kannalta totuus olikin sitten toisenlainen!
Lyhytikäisiksi jääneiden Horny Malformity- ja Pseudochrist-kokoonpanojen raunioille syntyi Beherit. Mistä yhtyeen vahva antikristillisyys kumpusi?
– Kyllähän se tuli esikuvilta, vaikka olin jo pikkupoikana ollut kiinnostunut kummitustarinoista, Valittujen palojen Mysteerien maailma -sarjasta ja niin edelleen.
– Kun kuulin tape trading -kuvioiden kautta kanadalaista Blasphemyä ja brasililaisen Cogumelo Records -yhtiön julkaisemia yhtyeitä, muun muassa Vulcanoa ja Sarcófagoa, paluuta ei enää ollut. Sen jälkeen ideana oli näyttää samanlaiselta – paljon niittejä ja panosvöitä, corpse painteja ja niin edelleen – ja soittaa samantyyppistä demonista musaa. Paitsi vielä vähän rankemmin.
Miten rovaniemeläiset suhtautuivat kaupunkikuvaan ilmestyneeseen black metal -yhtyeeseen?
– Ei meitä villeinä 17–18-vuotiaina kiinnostanut, mitä muut ajattelevat. Oltiin kai sen verran hulluja, ettei koettu että oltaisiin oltu yhtään hulluja. Se oli… jotenkin normaalia. Me siis käytiin treenaamassa ja mentiin sen jälkeen pussikaljoittelemaan vaikka hautausmaalle ja huudettiin siellä saatanaa maskit naamalla, Laiho muistelee.
– En mä kuitenkaan mikään kokopäivätoiminen sekopää ollut, pidin esimerkiksi himassa huomattavasti matalampaa profiilia. En siis mennyt ruokapöytään maskit naamalla ja niittirannekkeet ojossa. Mutta tulihan niitä ongelmia kotiovelle asti… Kerran kävi nimittäin niin, että joku oli käynyt yöllä spreijaamassa meidän kerrostalon valkoiseen tiiliseinään ristejä ja Beherit 666 -tekstin. Mulle ei ikinä selvinnyt, kuka sen oli tehnyt, mutta siinä oli vähän selittelemistä. Itse asiassa mun vanhemmat asuu yhä samassa paikassa ja spreijauksen jäljet näkyvät talon seinässä himmeästi edelleen.
Olivatko vanhempasi ikinä katsomassa Beheritin keikkaa? Youtubesta löytyy esimerkiksi vuoden 1990 esiintyminen, kun soitatte rovaniemeläisen ostoskeskuksen edessä.
– Niin siinä nykyisellä Lordi-aukiolla? Meidät tavallaan pakotettiin esiintymään siinä, sillä muuten olisimme saaneet kenkää kaupungin treenikämpältä. Mutta odotahan… Faija kyllä kuskasi meitä johonkin bändijuttuihin, mutta en ainakaan muista, että kumpikaan olisi ikinä käynyt meidän keikalla.
– Pitää kyllä painottaa, että vanhempani suhtautuivat musatouhuihin aina varsin kannustavasti. Kuten sanoin, me asuttiin kerrostalossa, ja olihan siinä välillä kestämistä, kun mä luukutin kitaralla omassa huoneessani.
Tarinan mukaan törmäsit Barathrumin myöhemmin perustaneeseen Janne ”Demonos” Sovaan Suonenjoen rautatieasemalla kesällä 1988. Olitte olleet poimimassa mansikoita ja hyppäämässä junaan, kun tajusitte menevänne syksyllä samaan rovaniemeläiseen kouluun. Miksi ihmeessä ette päätyneet samaan bändiin?
– Meillä oli kyllä joku kouluun liittynyt projektibändi, mutta… Niin, hyvä kysymys. En ole tainnut ajatella asiaa. Miksi ihmeessä emme tosiaan perustaneet black metal -bändiä? Yhteinen zine meillä kyllä oli, Total Massacre.
Musiikkia autokolareihin
Beheritin tavoite tehdä esikuviakin rankempaa musiikkia alkoi käydä toteen talvella 1990. Silloin ilmestyi yhtyeen ensimmäinen demo Seventh Blasphemy, ja sen tarjoama kyyti oli vähintään yhtä kylmää kuin Lapin talvi.
– Meininki oli kieltämättä aika primitiivistä. Mutta mitä voi odottaa, jos muusikoiden soittotaito on hyvin rajallinen ja studion henkilökunnalla ei ole pienintäkään hajua, mitä siinä musassa tapahtuu. Eikä me silloin oltu studiossa kuin päivän tai maksimissaan kaksi.
Beheritin debyyttialbumi The Oath of Black Blood ilmestyi syksyllä 1991 – tosin vastoin yhtyeen tahtoa tai edes tietämystä. Kävi nimittäin niin, että bändin Dawn of Satan’s Millennium -ep:n kevättalvella 1991 julkaissut saksalainen Turbo Music löi yksien kansien väliin mainitun ep:n ja edellisvuonna ilmestyneen Demonomancy-demon ja alkoi markkinoida tuotosta Beheritin debyyttilevynä ilman yhtyeen lupaa.
– Niihin aikoihin The Oath of Black Blood vitutti todella paljon. Diggasin esimerkiksi Entombedin debyytin Sunlight-soundeista ja olisin halunnut, että myös Beheritin eka levy kuulostaa hyvältä. The Oath of Black Blood ei soundannut hyvältä vaan paskalta demolta – ja siitähän levyn kohdalla toki kysymys olikin. Turbo kusetti meitä muutenkin ihan täysillä, eikä me saatu levyn myynneistä penniäkään, Laiho sanoo.
Sitten taas toisaalta: jos ja kun Beheritin tavoitteena oli olla maailman brutaalein yhtye, The Oath of Black Blood ajoi asiansa varsin hyvin. Vaaran tunne on todellakin läsnä.
– Onhan se niinkin. Enkä muutenkaan jaksa enää kiukutella asian takia. Hyväksyn senkin, että The Oath of Black Bloodia pidetään yleisesti Beheritin debyyttilevynä. Ja kovimmille jätkille se on tietysti myös ainoa hyvä Beherit. Hah hah!
– Levyltä muuten löytyy vaaran tunnetta siinäkin mielessä, että sen tahdissa on ajettu monta autokolaria. Olen itsekin ollut mukana yhdessä tapauksessa. Olin nimittäin viime kesänä Krakovassa, ja paikallinen kaveri halusi esitellä kaupunkia. Mentiin autoon ja hän laittoi The Oath of Black Bloodin soimaan… No, heti ekassa risteyksessä rysäytettiin pakettiauton perään!
Yhtyeen virallinen debyytti Drawing Down the Moon ilmestyi 13. marraskuuta 1993. Siinä vaiheessa levy oli ollut valmis jo yli vuoden ajan.
– Olin muuttanut Kuopioon sivariin. Rahatilanne oli surkea, mutta mulla oli kova luotto, että saan jonkun rahoittamaan Drawing Down the Moonin studiosession – ja niin ajatteli myös Studio Sound -nauhoitusmestan Mikko Tegelman, Laiho sanoo.
– Siinä taisi käydä niin, että into ja halu oli niin kova, ettei budjettipuolta tullut mietittyä loppuun asti. Saimme nauhoitukset tehtyä, mutta lopulta levyn masternauha jäi studiolle, kun mä en pystynytkään maksamaan laskua. Jouduin sitten myymään omaisuuttani ja irtisanoutumaan kämpästäni, että sain edes osan summasta kuitattua. Olinkin sitten periaatteessa koditon muutaman kuukauden ajan, mutta onneksi pääsin melkein aina nukkumaan jonkun kaverin sohvalle tai sivaripaikkani tupakkahuoneeseen.
– Olen aina ollut periaatteen tyyppi, ja mua hävetti helvetisti, että studiolasku jäi roikkumaan hoitamattomana ilmaan. Onneksi kävi niin, että Spinefarmin Riku Pääkkönen ilmoitti haluavansa julkaista Drawing Down the Moonin, ja sainkin sitten Spineltä ennakkomaksun. Kuittasin studiolaskun ja vuokrasin kämpän kahdeksi kuukaudeksi, sillä sen verran mulla oli sivaria jäljellä. Olin jo päättänyt muuttaa Helsinkiin.
Miten myöhempinä vuosina muun muassa Sonata Arctican ja Turmion Kätilöjen kanssa työskennellyt Mikko Tegelman suhtautui Beheritin musiikkiin?
– Hyvin. Mikosta jäi positiivinen ja rakentava kuva, vaikka se olikin taatusti ihmeissään, että mitä ihmeen musaa tämä on. Muistan myös, että Tarotin herroja pyöri studiolla, ja ne olivat taatusti yhtä ihmeissään.
– Mutta saattoihan myös olla, että Beheritin nauhoitussessio oli piristävä poikkeus Tegelmanille? Kun me pölähdettiin studioon, niin se ei ollut ihan tavallista meininkiä… Siellähän saattoi tapahtua ihan mitä tahansa!
Ainakin lopputulos on täysin uniikki, eikä tähän päivään mennessä ole tullut vastaan levyä, joka pääsisi lähelle Drawing Down the Moonin taajuuksia.
– Meillä ei ollut mitään tiettyä muottia tai tekemisen tapaa. Me vaan tehtiin jotakin ja levystä tuli melko omalaatuinen. Ja aika maaginenkin.
Satutko muuten tietämään, että ruotsalainen black metal -suuruus Watain nauhoitti osan The Wild Hunt -albumistaan (2013) samassa kuopiolaisstudiossa sen vuoksi, että Drawing Down the Moon on tehty siellä?
– En tiennyt! Kuulostaa hienolta, Laiho sanoo.
– Annanpa samalla vinkin: jos joku haluaa nauhoittaa true black metalia, niin ehkä kannattaa harkita rovaniemeläiseen Alaky-studioon menemistä, sillä Beherit teki siellä Demonomancy-demon. Hah hah!
Uudenlainen sekoaminen
Kun Drawing Down the Moon ilmestyi, norjalaiset kirkot olivat tulessa ja Mayhem-kippari Øystein ”Euronymous” Aarsethista oli jo päästetty ilmat pihalle – siitä piti huolen Kristian ”Varg” Vikernes, joka iski miestä puukolla kaksikymmentäkolme kertaa.
Suomessakin kohistiin mustasta metallista, saatananpalvonnasta ja näiden epätoivotusta vaikutuksesta herkkiin nuoriin mieliin, mutta nämä aiheet eivät enää kiinnostaneet täkäläistä black metalin kantaisää.
– Olin yhteyksissä monien norjalaisten metallimuusikoiden kanssa 80–90-lukujen taitteessa, ja kirjeiden välityksellä tulivat tutuiksi esimerkiksi Varg, Euronymous ja osa Emperorin ja Enslavedin tyypeistä. Sitten kun heidän rikollinen toimintansa alkoi nousta otsikoihin, olin kieltämättä yllättynyt, mutta en kovinkaan kiinnostunut. Mulla oli siinä vaiheessa jo ihan eri kuviot.
Laiho oli ollut mukana järjestämässä reivejä jo Kuopion-aikoinaan, ja hänellä oli myös oma dj-mikseri. Teknoskene vei toden teolla mukanaan, kun hän muutti Helsinkiin.
– Lepakossa oli joku death metal -tapahtuma. Kun bändit lopettivat, metallijengi lähti pois ja mestassa alkoivat yöreivit. Mä en lähtenyt minnekään vaan jäin sinne pyörimään. Ostin sieltä Finnish Underground-Sound -kokoelman ja menin hehkuttamaan dj:lle, että tämä on helvetin kiinnostavaa musaa. Mä olin siis nahkarotsinen pitkätukka, ja dj luultavasti katsoi, että mitähän tuo hevipelle oikein meinaa, Laiho nauraa.
– Mä en pelleillyt yhtään, päinvastoin. Olin ihan älyttömissä fiiliksissä siitä kasvottomasta ja jyskyttävästä konebiitistä ja reivien yleisestä tunnelmasta. Tapahtui ihan sama juttu kuin aikoinaan Sarcófagon ja kumppaneiden kanssa, eli mä sekosin täysin uudenlaisen musan äärellä.
– Innostusta lisäsi se, kun tajusin, että mähän voisin itsekin alkaa tehdä dj-hommia ihan tosissani. Olin muuttanut äskettäin Helsinkiin, ja mun olisi pitänyt hommata treenikämppä ja etsiä uudet soittajat bändiin ja… Tuli yhtäkkiä fiilis, että miksi helvetissä näkisin taas sen vaivan, kun mä voin tehdä tätä teknojuttua ihan yksikseni. Olin muutenkin päätynyt siihen ajatelmaan, etten mä halua olla mikään rokkistara. Hah hah!
Laiho hyppäsi syvään päätyyn. Hän otti käyttöön artistinimen dj Gamma ja alkoi soittaa keikkoja teknoklubeilla. Myöhemmin luvassa oli myös levy-yhtiötoimintaa esimerkiksi Mezcaline Records -merkin alaisuudessa.
– Meni aikansa, etteivät teknodiggarit tai dj-kollegat tienneet mitään Beheritistä, ihan lähimpiä tuttuja lukuun ottamatta. Olin siinä skenessä se outo sinitukkainen dj, joka soittaa rankkaa hardcoreteknoa, Laiho muistelee.
– Sitten tuli vähän laajempaan tietoisuuteen, että dj Gamma on se Beheritin tyyppi. Joillekin teknokeikoille ilmestyi metallityyppejä sössöttämään, ja se ärsytti aikoinaan jonkun verran. En todellakaan halunnut, että klubille tulee jotakin hevifaneja tuijottamaan, että tuo on se Beheritin tyyppi. Nykyään taas… En voisi vähempää välittää. Ei kiinnosta yhtään, ajatteleeko joku mun tekemisen äärellä, että tuo on nyt se Holocausto, Gamma, Marko tai mikä lie.
Jos dj Gamma toimi yksin, samaa alkoi tehdä myös Beherit. Laihon sooloprojektiksi muuttunut ”yhtye” julkaisi vuosina 1994 ja 1995 albumit H418ov21.C ja Electric Doom Synthesis. Levyjen tarkka lokeroiminen on haastavaa, mutta luonnehdinta ”dark ritualistic ambient” antaa viitteitä oikeasta polusta. Tai no, tässä tapauksessa pikemminkin vasemmasta.
– Internet oli ihan lapsenkengissä, eikä mitään sosiaalista mediaa tietenkään ollut. Suurin osa vanhoista Beherit-faneista ei siis luultavasti ollut lainkaan kartalla mun tekemisistä, ja ne 90-luvun puolivälin julkaisut saattoivat tulla jengille aikamoisena järkytyksenä, Laiho sanoo.
– En mä välittänyt. Tein juttuja omien kiinnostusten innoittamana, eikä muiden mielipiteet vaikuttaneet mun tekemisiin. Ei silloin eikä koskaan muulloinkaan.
Neljältä joogaamaan
Uuden vuosituhannen alkuvuosina Marko Laiho innostui matkailemaan Aasiassa, erityisesti sen kaakkoisosassa. Hän soitti pitkillä reissuillaan dj-keikkoja, mutta musiikki ei ollut kaikki kaikessa: hän oli tien päällä etsimässä vastauksia niin sanotusti isoihin kysymyksiin.
– Kaikenlaiset ajatussuuntaukset ja ideologiat olivat kiinnostaneet jo 1990-luvun vaihteesta. Rovaniemen kirjastosta löytyi Aleister Crowleyn teoksia, jotka johdattivat okkultismin ja mustan magian poluille. Myös esimerkiksi pakanismi ja odinismi kiinnostivat aikoja sitten.
– Kun muutin Kuopioon, syvennyin enemmän esimerkiksi rituaalimagiaan. Silloin tuli kokeiltua, miten jotkut rituaalit toimivat käytännössä.
Pelkäsitkö ikinä uppoavasi liian syvälle henkimaailmaan?
– En pelännyt, mutta… No, kaikissa rituaalien tekemiseen liittyvissä oppaissa painotetaan suojautumista, mutta kun sattuu olemaan herkkä mieli, niin kyllä siinä kaikenlaista sattui. Kun sitten vuosia myöhemmin ajauduin buddhalaisen filosofian pariin, tuntui siltä, että alan viimein löytää oikeita vastauksia pitkään mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin.
– Sitten päätin esimerkiksi lähteä Thaimaahan temppeliin ja osallistua hiljaisuuden retriittiin. Ensimmäinen kerta kesti kymmenen päivää. Homman nimi on siis se, ettet puhu kenellekään kymmeneen päivään. Siellä herättiin neljältä joogaamaan ja joskus kuudelta oli aamupuuro, ja sitten jatkettiin meditaatioharjoituksia. Koko päivä meni käytännössä siihen, että omaa mieltä tyhjennettiin.
– Jossakin kahdeksannen tai yhdeksännen päivän kohdalla mielenkiintoisia asioita alkoi tapahtua toden teolla ja eräänlainen uusi maailma muuttui tyhjyyden kautta todeksi. Olin opiskellut näitä asioita aikaisemmin, mutta tuolloin sain ensimmäiset ihan konkreettiset kosketukset sellaisesta… Niin, nämä meditatiiviset kokemukset olivat ihan mielettömän voimakkaita. Varmaan kymmenen kertaa vahvempia kuin mitkään aiemmat siihen mennessä koetut tietoisuuden tilat. Kun alkaa ymmärtää, miten mieli ja tietoisuus muodostuvat, ja että kaikki on periaatteessa värähtelyä… Ne tuntemukset on ihan uskomattomia.
– Se ei jäänyt ainoaksi retriittikokemukseksi. Toisen kerran olin Thaimaassa keskellä viidakkoa, jonne joku vanha buddhalainen munkki oli rakentanut laivoja. Hän oli ilmeisesti visioinut, että tänne – parin sadan kilometrin päähän merestä – tulee vedenpaisumus. Alueella oli paljon soita, ja kaikenlaiset rupikonnat pitivät siellä hirveää meteliä. Siellä mä sitten istuin yksin laivassa ja meditoin.
Onko buddhalaisuus sinulle ykkösjuttu tänä päivänä?
– No, jos joku suuntaus täytyy valita, niin sitten buddhalaisuus ja siihen liittyvät filosofiset ajatukset, mutta enhän mä toki elä Buddhan oppien mukaisesti. Ei siihen kuulu Beherit tai kaljanjuonti. Jonkinlainen pohjatyö aiheen äärellä on tullut tehtyä, mutta täällä länsimaisessa oravanpyörässä on pirun vaikea heilua minkäänlaisena… buddhistina. Pyrin silti meditoimaan ja joogaamaan edes jonkin verran ja rauhoittamaan sitä kautta oman pääni sisäisiä myrskyjä.
– Siltä varalta, että länsimainen meininki alkaa liiaksi ahdistamaan, tilillä täytyy olla sen verran fyrkkaa, että pystyy ostamaan lentolipun Aasiaan ja katoamaan jonkun meditaatioluolan perukoille. Juuri nyt en kuitenkaan koe, että mun pitäisi päästä viettämään askeettista erakkomunkin elämää. Ja jos tuntuisi, niin sittenhän tässä pitäisi jättää kaikki muu taakse. Mutta kukapa tietää… Ehkä jonakin päivänä!
Karuja fiiliksiä
Keväällä 2009 ilmestyi uuden vuosituhannen ensimmäinen virallinen Beherit-albumi. Se osoittautui taas kerran yllätykseksi, sillä viidentoista vuoden takaiset ambient-tunnelmat olivat nyt taka-alalla ja Engram soi sysimustan raskaana metallilevynä.
– Engram alkoi muovautua ehkä joskus 2006, kun mulle tuli pitkästä aikaa fiilis, että metallibändissä soittaminen voisi olla kivaa. Valmistelin jo silloin pari demoa, mutta juttu ei vielä nytkähtänyt varsinaisesti eteenpäin, Laiho muistelee.
– Talvella 2008 olin taas kerran Aasiassa, ja siellä syntyi muun muassa Celebrate the Dead -biisi. Lähetin demon tuolloin vielä Spinefarmilla duunissa olleelle Sami Tenetzille, ja Sami innostui materiaalista. Että kyllä Spine tämän julkaisee. Palasin sitten kesällä Suomeen ja aloin treenata uutta materiaalia toista kitaraa soittaneen Samin, alkuperäisen Beherit-rumpalin Jari Pirisen ja basistiksi tulleen Pasi Kolehmaisen kanssa.
Engramin aikoihin ilmoilla oli ajatuksia, että Beherit alkaisi taas keikkailla. Edellisen kerran yhtye oli nähty lavalla elokuussa 1992.
– Mietin ihan vakavissani, missä keikkailtaisiin ja mitä biisejä vedettäisiin. Sitten mä kuitenkin lähdin pitkälle reissulle Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Indonesiaan. Kun tulin puolen vuoden päästä takaisin Suomeen, fiilis oli jotenkin muuttunut. Että nytkö tästä pitäisi lähteä treenaamaan ja sopimaan asioista ja… Tulin siihen ajatukseen, että antaa olla.
– Päätökseen liittyi sekin, että oma fiilikseni oli kaiken kaikkiaan aika karu. Matka oli syönyt kaikki säästöni ja vienyt parisuhteen karille. Siinä piti tehdä vähän isompiakin peliliikkeitä, eikä joku Beheritin keikka ollut mielessä ihan päällimmäisenä.
– Beheritille on tarjottu viime vuosina ihan hyviä summia esiintymisistä, mutta raha ei ole määräävä tekijä. Jos joku löisi eteen vaikka viisikymmentätuhatta euroa ja sanoisi, että nuo massit ovat teidän, jos tulette vetämään vanhoja ralleja maskit naamalla ja panosvyöt päällä meidän kesäfestivaalille, niin vastaus olisi heti selvillä. Ei Beherit sovi millään tavalla johonkin festarilavalle.
– Jos Beherit tekee joskus keikan, sen pitää olla tajunnanräjäyttävä kokemus niin yhtyeelle kuin yleisöllekin. Vaikka jotakin sellaista, että bändi esiintyy onkalossa sadan metrin syvyydessä. Keikkakonseptin pitäisi olla niin erikoinen, ettei kukaan osaisi odottaa mitään sellaista.
– En silti missään nimessä sulje Beherit-keikan mahdollisuutta kokonaan pois. Jos löytyy oikea paikka ja kova konsepti, joka yhdistää vanhan ja uudemman Beheritin uskottavalla tavalla, konsertti voi hyvinkin toteutua. Tärkeintä on, että tapahtuma on sataprosenttisesti omien visioiden mukainen.
Uudella tavalla
”Uudempi Beherit” on juuri nyt varsin aktiivinen. Perjantaina 13. marraskuuta – päivälleen kaksikymmentäseitsemän vuotta Drawing Down the Moonin julkaisun jälkeen – ilmestyi Beheritin tuore pitkäsoitto Bardo Exist.
– Albumi alkoi hahmottua kesällä 2019, kun keksin jossain määrin uuden tavan työstää musiikkia. Aikaisemmin tuntui jotenkin itsestään selvältä, että hion yhtä kappaletta niin kauan, että se soundaa valmiilta. Sitten tajusin, että syystä tai toisesta se tekemisen tapa ei enää inspiroi, Laiho sanoo.
– Sitten kävi niin, että aloin valmistella isompaa kokonaisuutta – siis kokonaista levyä – ikään kuin samaan aikaan. Loppukesällä käsissä olikin varmaan kaksikymmentäviisi uutta biisiaihiota. Se materiaali oli aika puhdasta teknoa, eikä minulla ollut vielä hajuakaan, ilmestyvätkö ne jutut Beheritin nimellä vai keksinkö jotakin muuta.
– Loppuvuodesta 2019 ja alkuvuodesta 2020 biisit muuttuivat aika paljon. Välillä mukana oli enemmän sähkökitaroita, ja toisena päivänä musa oli puhdasta instrumentaalikamaa. Joka tapauksessa mukaan alkoi tulla enemmän ja enemmän Beheritiltä soundaavia elementtejä, ja joskus helmikuussa pistinkin Tenetzin Samille viestiä, että kiinnostaisiko uuden Beherit-levyn julkaiseminen. Kiinnosti. Sen jälkeen olin ylittänyt rajan, eikä paluuta enää ollut: uudet kappaleet tulisivat ulos Beheritin nimellä.
– Täytyy sanoa, että olen todella tyytyväinen Bardo Existiin. Yhtä lailla pitää alleviivata, että levyn tekemisessä oli helvetin kova homma ja se vei tekijänsä todella syviin vesiin. Psyyke hajosi monta kertaa matkan varrella, sillä tuntui jotenkin helvetin diipiltä duunata tällaista piinaavaa materiaalia samaan aikaan, kun korona alkoi jyllätä maailmalla oikein toden teolla.
Bardo Existin pahaenteisen tumma ambient kieltämättä kuulostaa varsin sopivalta soundtrackiltä vuodelle 2020.
– Joo. Pimeyden henki on edelleen läsnä!
Julkaistu Infernossa 11/2020.