40 vuotta thrash metalia.
Kasarilla siinneet metalligenret ikääntyvät siinä missä mikä tai kuka tahansa muukin. On joka tapauksessa hurjaa, että moni pioneeri voi nyt sanoa piiskanneensa thrashiä neljä vuosikymmentä.
Yksi heistä on Kreatorin kitaristi-laulaja Mille Petrozza. Teutoni-thrashin suuriin kuuluva yhtye viettää nelikymppisiään vasta 2024, mutta Petrozzan metalliodysseia alkoi 1982 Kreatorin esiasteessa Tormentorissa, joka totteli jokusen viikon myös nimiä Metal Militia ja Tyrant.
Toki Tormentor ja varhais-Kreator soittivat täsmällisemmin luokittelematonta äärimetallia, josta on jälkikäteen poimittavissa myös black- ja death-elementtejä. Yhtä kaikki thrash metal on ollut Petrozzan ja kanssaan yhtä ohikiitävää taukoa lukuun ottamatta rumpaloineen Jürgen ”Ventor” Reilin musiikillisen historian peruskallio, jopa halki 1990-luvun industrial- ja goottisävyisen etsikkoajan.
40 vuotta thrash metalia. Kuka olisi uskonut?
– En minä ainakaan, Mille Petrozza räjähtää nauramaan.
– Tämä on matka, joka vain jatkuu jatkumistaan. Eikä tosiaankaan tunnu, että reissua olisi kestänyt jo 40 vuotta. Tulee mukavan nostalginen olo, kun juttelee siitä, kuinka kauan olemmekaan olleet kuvioissa. Ja muistanhan minä matkan varrelta paljon, mutta jos olen rehellinen, en minä niitä juttuja juuri ajattele.
– Miksikö en? Katsos kun aina tapahtuu niin paljon uutta, joka vie huomioni. Kuten nyt tämä uusi albumimme. Yritän aina olla vahvasti kiinni nyt-hetkessä, katsoa eteen enkä taakse. Myönnän toki, ettei se aina ole helppoa.
Jos Petrozzan katse taakse kääntyykin, hänellä ei ole syytä häpeillä tähänastisia tekemisiään. Endless Painin (1985) ja Pleasure to Killin (1986) pitelemätöntä raivopäisyyttä seurasi Terrible Certaintyn (1987) ja Extreme Aggressionin (1989) ankara täsmä-thrash.
Coma of Souls (1990) toi Kreatorin thrash metaliin uuden käänteen – jonka tiellä jatkoi vasta 11 vuotta myöhemmin Violent Revolution. Moni pitää näiden väliin jäävää neljää levyä Kreatorin aallonpohjana. Petrozza itse on ylpeä esimerkiksi goottirock-kiintymyksensä selkeimmin esiin tuovasta Endoramasta (1999).
Kuuden albumin jatkumo Violent Revolutionista uuteen Hate Über Allesiin olisi kuitenkin voinut ilmestyä tyylin puolesta suoraan Coma of Soulsin jälkeen.
Sergio uskalsi sanoa
Ennen Hate Über Allesiin keskittymistä täytyy vielä vilkaista taaksepäin. Ei neljänkymmenen vaan viiden vuoden taa. Jotain siitä ilosta, jonka Kreatorin paluu thrashin äärelle kuulijoissa aiheutti, kertoo se, että yhtye sai 35-vuotiaana ensimmäisen albumilistaykkösensä kotimaassaan Saksassa.
Kun albumin nimi on Gods of Violence ja se sisältää kappaleita kuten Satan Is Real, World War Now ja Totalitarian Terror, listan huipulle kiipiminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.
Petrozza nauraa jälleen hersyvästi.
01– Rakastan yhä koko jutun älyttömyyttä! Me tosiaan nousimme listan kärkeen. Ja siis sehän on etuoikeus ja kunnia. Jos joku menestynyt artisti tai yhtye sanoo jotain muuta, he valehtelevat. Mutta listamenestystä tärkeämpää on tietenkin se, että voin yhä ssanoa Gods of Violencea mielestäni todella vahvaksi levyksi. Olisin samaa mieltä, vaikka se olisi kivunnut sijalle 95.
– Listaykköseksi nouseminen on itsessään vain mukava yllätys. Mutta se kertoo suuremmista asioista: siitä, että metallimusiikki elää yhä vahvaa aikaa ja että meillä on vahva seuraajakunta niin Saksassa kuin ympäri maailmaa.
Kun keskustelumme kääntyy Kreatorin 15. studiolevyyn Hate Über Allesiin, emme pääse introa pidemmälle, kun harhaudumme italialaiseen elokuvataiteeseen. Ihmekös tuo, kun levyn intro on nimeltään Sergio Corbucci Is Dead.
Elokuvaohjaaja Sergio Corbucci tunnetaan sekä spagettiwestern-klassikoistaan Django (1966), The Great Silence (1968) ja The Specialists (1969) että Terence Hillin ja Bud Spencerin tähdittämistä aivonarikoista kuten Who Finds a Friend Finds a Treasure (1981), joka on – luonnollisesti – suomennettu muotoon Banaanipojat Hula-hula-saarella.
Intro kanavoi mestarisäveltäjä Ennio Morriconea, jonka huikeimpiin spagettiwestern-sävellyksiin kuuluu The Great Silence -teema. Vaan miksi 1990 edesmennyt Corbucci on mainittu?
– Corbucci varttui fasistisessa Italiassa. Hän oli taiteessaan aina poliittinen, toi elokuviinsa antifasistisia, sortovaltaa vastustavia teemoja. Intron nimi viittaa siihen, miten monet nykytaiteilijat eivät uskalla ottaa kantaa, koska pelkäävät menettävänsä osan yleisöstään. Sergio Corbucci on vertauskuva taiteelle, joka uskaltaa puhua epäkohdista. Tarvitsemme hänen kaltaisiaan nykyilmastoon, jossa arkaillaan nostaa esiin vähemmän miellyttäviä tosiasioita.
Mitä tulee spagettiwesterneihin, Petrozza ja toimittaja ovat yhtä mieltä siitä, että Corbucci on italolänkkärien ohjaajista se toiseksi paras.
– Quentin Tarantino sanoi samaa tuoreessa Netflix-dokkarissa, mutta korosti, että Corbuccilla on oma hieno, brutaalimpi kädenjälkensä. Sergio Leone nostetaan silti syystäkin genren mestariksi.
Avoimuuden vaalija
”Tuki turpasi ja keskity soittamaan sitä kitaraa.”
Mille Petrozza on lukenut tällaisia kommentteja. Kuullutkin. Miksikö? Kuten Sergio Corbucci, myös Petrozza nostaa pelotta epäkohtia esiin taiteessaan. Kaikkia hänen poliittisuutensa ei miellytä, mutta hän ei jaksa välittää soraäänistä.
– Mietitäänpä, millainen metallikenttä oli, kun aloitin nämä hommat. Minähän oletin jo silloin, että kantaaottavuus kuului asiaan! Kuuntele vaikka varhaista Metallicaa. Hekin olivat poliittisia, rasismia ja sortoa vastaan. Ei näitä asioita kukaan silloin käynyt kyseenalaistamaan.
Kyseenalaistettavissa on, miten poliittisiksi Kill ’em Allin lyriikoita voi kutsua. Muilta osin Petrozza on James Hetfieldin 1980-luvun sanataiteesta täysin oikeassa.
On karmeaa, että metallimaailmasta löytyy myös päinvastaista poliittista ajattelua. Ja että sen ongelmallisuuden esiin nostamista pelätään. Robb Flynn kirjoitti 2016 Machine Headille Is There Anybody Out There? -singlen turhautuneena metallipiireissä kytevästä oikeistolaisesta äärestä. Niin levy-yhtiö kuin yhtyetoverit arkailivat biisin julkaisua.
– Jos kirjoitat rasismia vastustavan biisin, sopisi olettaa, että metalliyhteisö olisi kanssasi yhtä mieltä. Kesällä kohtaan Wacken Open Airissa ystäviäni niin Etelä-Amerikasta kuin Aasiasta. Juhlimme Wackenissa yhdessä metallimusiikkia. Sopisi olettaa, ettei joukkoomme mahdu rasistista ajattelua.
– On kuitenkin myönnettävä, että metallikentälle on pesiytynyt myös varsin omituisia näkemyksiä. Ei ainoastaan konservatiivisia vaan jopa äärioikeistolaisia. En ymmärrä mistä tuollainen on saanut alkunsa. Ehkä konservatiivisuus nostaa päätään metalliyleisön ikääntyessä.
– Pitäisi olla sanomattakin selvää, että metalli puolustaa monimuotoisuutta, vapautta, hyväksyntää. Kuka tahansa on tervetullut yhteisöömme, perheeseemme. Olen yhä hämilläni, kun törmään tätä vastustaviin näkemyksiin.
Petrozza on vaalinut avoimuutta muun muassa avaamalla lapsiyleisölle, mistä metallissa on kyse.
– Minulle tarjoutui mahdollisuus kertoa 7–10-vuotiaille metallista. Totta kai tartuin tilaisuuteen. Avasin heille metallin eri alalajeja. Keskityimme musiikkiin, sillä metallia elämäntapana olisi hankalampi selittää tuon ikäisille.
– Toki sinulla ja minulla aikuisina voi olla eriävät mielipiteemme metallista. Mutta valtaosa meistä jakaa näkemyksen metallin avarakatseisuudesta, pyrkimyksistä uusiin musiikillisiin ilmaisutapoihin. Tuo kaunis seikka on yksi syistä siihen, että metalli on yksi voimakkaimmista taidemuodoista. Nykyään yhä useammat ymmärtävät tämän. Ymmärrys kasvaa hitaasti mutta varmasti.
Henkinen kapinallinen
Samalla kun joidenkin ymmärrys kasvaa, toisten surkastuu. Muutaman vuoden takaisessa Revolver-lehden henkilöhaastattelussa Yob-yhtyeen kitaristi-laulaja Mike Scheidt kertoi ulkopuolisuuden kokemuksistaan pienen pohjoisamerikkalaisen kaupungin teini-ikäisenä metallipäänä.
Scheidt kauhisteli, miten näkee metallimaailmassa nykyään juuri sellaista halveksuntaa toisia kohtaan, jollaista metalliväki sai hänen nuoruudessaan osakseen. Joistain ulkopuolelle jätetyistä on tullut ulkopuolelle jättäjiä, sorron kokeneista sortajia.
Petrozza tunnistaa asetelman vinouden suhteessa metallimusiikin nousuun ja siihen liittyneeseen kapinaan ahdasmielisyyttä vastaan.
– Tietenkin asiat ovat muuttuneet, kun metallista on tullut vakiintunut osa musiikkikenttää. Ketään tuskin kutsutaan enää kapinalliseksi vain siksi, että hän sattuu kuuntelemaan metallia. Voimmeko siis enää luokitella itseämme kapinallisiksi? Väittäisin että voimme, mutta kapinallisuus piilee ajattelutavassa, tavassa havainnoida maailmaa. Ei siinä, onko tukkasi lyhyt vai pitkä, eikä siinä, pukeudutko bändipaitoihin ja panosvöihin vai et.
– Joukoistamme löytyy seitsemänkymppisiä, jotka kuuntelevat – ja soittavat – metallia. Samoin 18-vuotiaita, jotka ovat vasta hypänneet mukaan. Metalliyhteisö heijastaa yhteiskuntaa yhä monialaisemmin. Ja sen ydin on pohjimmiltaan henkinen. Näitä asioita on hankala sanoittaa. Mutta kun kohtaat kaltaisesi, tunnistat hänet kyllä.
Ajatus on toiveikas. Petrozza haluaakin, että hänen tekstinsä välittävät häivähdyksen toivosta – eivätkä hänen ihmiskunnan julmuutta ja selkärangan heikkoutta käsittelevät sanoituksensa todellakaan anna häivähdystä enempää. Silti se on läsnä rivien väleissä.
– Useimmiten ainakin. Kun kirjoitan tekstejä, vähintäänkin yritän saada mukaan toiveikkaan sävyn. Jopa biiseihin kuten uuden levyn päättävä Dying Planet. Siinähän käsittelen sitä, miten kusessa olemme ilmastokriisin suhteen. Ilmastonmuutos saattaa viedä meiltä kaikilta hengen, mutta silti on toivoa. Vaikka ihmiskunta pyyhkäistäisiin maan päältä, elämä planeetalla ei lopu. Niin armoton ja pahaenteinen kuin biisin skenaario onkin, tunnelin pää ei ole vailla valoa.
– Negatiivisuuteen perustuva ajattelutapa on vain ja ainoastaan haitallinen. Meillä on valtavia haasteita ja tehtävämme on pyrkiä selviytymään niistä. Nyt kun olemme kulkemassa hiljalleen kohti tämän ruton loppua, eiköhän eteemme tule uusi sota. Se vain korostaa sitä, että edessämme on aina vastoinkäymisiä.
Vanha valkoinen surkimus
Niin, Ukrainan sota.
Punk ja hardcore ovat tärkeä osa Petrozzan musiikillista perimää. Mutta uuden Kreator-levyn nimi ei ole viittaus Dead Kennedys -klassikko California Über Allesiin, ainakaan pelkästään. Hate Über Alles kommentoi poliittisten ja persoonallisten ideologioiden törmäyksiä, joita sosiaalisen median kilpahuudanta entisestään kärjistää.
”Hate is the virus of this world”, julistaa nimibiisi, muistuttaen että kärsimme myös henkisistä, koronaa sitkeämmistä viruksista.
Levyn tematiikka ja etenkin biisi Crush the Tyrants resonoi tähän hetkeen oletettuakin voimakkaammin, ovathan ne perua ajalta ennen Venäjän raakalaismaisen raukkamaista tunkeutumista Ukrainaan.
– Niin. Mistä luovuus lopulta kumpuaa? Mistä nämä sanoitukset kaivautuvat esiin? Olen osa tätä maailmaa, liitoksissa niin fyysisesti kuin henkisesti siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Joskus kirjoittaessa saattaa tuntea itsensä miltei meedioksi, mutta en minä pyri profetoimaan. Näin nämä asiat vain minusta purkautuvat.
Osin tähän vaikuttanee sekin, että Kreator aloitti kylmän sodan aikaan. Yhtymäkohdat nykyhetkeen ovat hyytävän selkeät.
– Ja jos Hate Über Alles olisi tehty vuonna 1970, sen tulkittaisiin viittaavan Vietnamin sotaan. Nämä teemat säilyvät aina relevantteina.
Kuten Corbuccin hienoudesta, Petrozza ja toimittaja ovat yhtä mieltä siitä, että syypäitä teemojen ainaiseen ajankohtaisuuteen ovat vanhat valkoiset miehet. Vanhat rikkaat valkoiset miehet.
– Jostain syystä löytyy aina vanha valkonaama, jonka egotrippi voi kääntää maailman päälaelleen kuukausissa, jopa päivissä. Tämän ukon, Putinin, tapauksessa on jälleen kyse egotripistä. Ego-ongelmissaan kompuroivan pienen surkean ihmisen ylimielisyyden vuoksi uusi maailmansota on todellinen uhka.
– Mitä tämä tyyppi voi todellisuudessa saavuttaa? Hänellä on saatavillaan kaikki materiaaliset rikkaudet. Mitä hän voi enää saada? Nimensä historiankirjoihin. Siksi kai me olemme nyt tässä tilanteessa. Asiantuntijat voivat kertoa jälkikäteen perimmäiset syyt, enkä minä kuulu heihin. Tiedän vain, että sota on jostain käsittämättömästä syystä erottamaton osa ihmisluontoa.
Kreatorin oli tarkoitus käynnistää kiertueensa Ukrainasta ja jatkaa sieltä Venäjälle. Sota muutti suunnitelmat, kuten se teki monille muillekin artisteille ja yhtyeille.
– Tietenkin toivon, että käsittelemäni teemat lakkaisivat jonain päivänä olemasta relevantteja. Etsisin enemmän kuin mieluusti muita laulunaiheita.
Ääni ja vimma
Hate Über Alles äänitettiin muun muassa Power Tripiä ja Cavalera Conspiracya tuottaneen Arthur Rizkin kanssa Hansa-studioilla. Samassa osoitteessa David Bowie äänitti levyt Low ja ”Heroes”, Berliini-kautensa klassikot.
Kysyn, kuinka suuri Bowien merkitys on Petrozzalle.
– Myönnän, ettei yhtä suuri kuin esimerkiksi Nick Caven. Rakastan Caven musiikkia, olen hänen faninsa henkeen ja vereen. Pidän Bowiestakin, mutta en kutsuisi itseäni die hard -faniksi. Ei minulla ole häneltä suosikkiaikakautta saati -levyä. Jos joku albumi pitäisi mainita, vastaisin Earthling. Sehän on yksi hänen drum and bass -vaikutteisista 1990-luvun levyistään. Tokkopa tosifanit nostavat Earthlingiä kovin korkealle.
– Tietenkin Bowie on äärimmäisen inspiroiva artisti muillakin tasoilla. Hän rikkoi rajoja, teki täsmälleen mitä halusi ja loi oman tyylinsä, jossa varminta oli muutos. Jos hänen vaikutuksensa kuuluu jossakin Kreatorissa, niin siinä, miten pyrimme luomaan oman tyylimme emmekä vain toistamaan thrash-kuvastoa. Tietenkin ytimessämme tulee aina olemaan thrash metal, mutta omalla twistillämme.
Ja varsin vimmaisella twistillä. Yksi Kreatorin kuuluvimmista tavaramerkeistä on Petrozzan raivokas ulosanti.
– Aikoinaan sain äänestäni kaiken irti luonnostaan. En enää. Ääneni ja kehoni ovat myös instrumenttini, ne vaativat tietoista huolenpitoa. Jos kohtelen kehoani kaltoin, ääneni kärsii taatusti. Muutin elämäntapani totaalisesti parikymmentä vuotta sitten. Päihteet jäivät tyystin.
– Onnistuin silti rikkomaan ääneni kertaalleen Hate Über Allesin sessioissa. Olikohan se lokakuussa, kun saavuin Berliiniin vain ohut takki ylläni. Yllättäen sää olikin todella kolea. Vilustuin ja menetin ääneni ensirääkäisyllä.
Vuoden 2017 Inferno-haastattelussa Petrozza muisteli, miten juhlantäyteisiä varhaiset levytyssessiot olivat. Nyt hän toppuuttelee, mutta myöntää, että Pleasure to Killin viimeinen miksauspäivä oli varsin kostea.
– Hate Über Allesin äänitykset sen sijaan olivat yhtä juhlaa – mutta ilman alkoholia! Juhlimme musiikkiamme, ja se kuuluu lopputuloksesta. Albumi soi rennosti muttei löysästi. Kiitos kuuluu Arthurille, jonka kanssa kuuntelimme aina tunnelmaa nostattavaa musiikkia, referenssejä siitä, mistä pidämme ja mistä emme. Sen jälkeen oli rentoa aloittaa työt.
Kiitosta saa myös muu yhtye, jonka uuden kokoonpanon täydentää Dragonforcessa aiemmin soittanut basisti Frédéric Leclercq.
– Frédéric on parempi kitaristi kuin minä! Ja Sami [Yli-Sirniö, kitaristi vuodesta 2001] nyt on täysi nero. Jos esimerkiksi annan hänelle jonkin melodian ja pyydän tarjoamaan oman versionsa siitä, lopputulos on taikuutta.
– Nuorena taisin suhtautua vähän ylimielisesti melodioihin. Suuntasin kaiken huomioni riffeihin. Mutta silloinkin musiikissamme oli melodioita. Mieti vaikka Endless Painiä, kyllä sieltä melodioita löytyy!
Niiden sijaan toimittaja ei muista löytäneensä Kreatorin sooloista aiemmin niin selkeitä Andy LaRocque -jippoja kuin uuden levyn Become Immortal ja Demonic Future tarjoavat.
– Mercyful Fate on minulle suunnattoman tärkeä vaikuttaja. Kind Diamond ei.
Tokaisua seuraa naurunräjähdys.
– Mutta onhan tuo valtava kohteliaisuus, rakastan Andyn soittoa. Tietoista se ei ollut, enkä itse asiassa edes tiedä, viittaatko sooloihin, jotka minä soitin. Ehkä se onkin Sami, joka palvoo LaRocquea.
Julkaistu Infernossa 5/2022.