”Powermetalli, kuka tekee tällasta tällä hetkellä?” – haastattelussa paluun tehnyt Thunderstone

Perinteisten riffien ja melankolisen voimametallin ponteva sanansaattaja Thunderstone vietti hiljaiseloa kuutisen vuotta, mutta on nyt palannut. Tässä välissä on vaihtunut rumpali ja levy-yhtiö, kun taas paluumuuton on tehnyt sekä alkuperäinen laulaja että kursailematon hevirokki. Miksi?

Kuva: Nadi Hammouda

Thunderstonen perustaja, kitaristi Nino Laurenne, ja laulaja Pasi Rantanen avautuivat Infernolle bändin kuudennen pitkäsoiton julkaisun myötä. Aprillipäivänä päivänvalon näkevä Apocalypse Again äänitettiin ja miksattiin Laurenteen omassa Sonic Pump -studiossa, jonne myös minut kutsuttiin palaveeraamaan ja nautiskelemaan kahvia Genelec-mukeista.

Aloitetaan niistä kiinnostavimmista jutuista eli juoruista. Nino Laurenne, miksi bändin toiminta stoppasi tykkänään vuonna 2010, laulaja Rick Altzin kanssa tehdyn Dirt Metal -levyn jälkeen?

– Kun ei se lähtenyt. Me tehtiin silloin uusi levy ruotsalaisen laulajan kanssa. Se musakin alkoi olla jo siinä vaiheessa helvetin paljon raskaampaa kuin esimerkiks eka levy. Ainahan me ollaan menty levy levyltä rankempaan, vaikka siellä on melodiaa koko aika läsnä.

– Mutta ei se sit vaan jotenkin lähtenyt ollenkaan. Motivaatio loppui. Se vaan meni niin. Aikansa kutakin, tuntui siinä vaiheessa.

Rantasen päätös irtisanoutua bändin toiminnasta vuonna 2007 taas kumpusi henkilökohtaisen elämän vaateista ja mahdollisuuksista.

– Mähän lähdin bändistä keväällä just ennen rundia. Tietenkin maailman paskin paikka sanoa, että sori kundit, että hei hei. Mutta taustahan on tyystin se, että halusi olla tämmönen porvari ja ottaa vastaan päällikön aseman.

Laurenne tarjoaa väliin tähdellisen tähdennyksen:

– Niin päivätöissä. Tai miksei, elämässä päällikkönä.

Rantanen muistuttaa, että ainakin internet on sitä mieltä, että hän ei ole yhtään vähempää kuin kaikkivaltias Luoja. Tämän muistaa Laurennekin.

– ”Pasi is God”, tuli jostain päin maailmaa, kun Pasi tuli takasin.

Oli laulajan status maailmankaikkeuden kokonaiskuvassa mikä tahansa, bändistä eroamiseen johti niinkin proosallinen syy kuin ylennys töissä. Määrittelemättömien terveysongelmien kanssa sinnitelleelle miehelle tarjottiin varastopäällikön paikkaa. Uusi asema asetti uusia vaatimuksia vapaa-ajan käytölle, minkä Rantanen lopulta hyväksyi ja luopui bändihommista.

– Mä mietin sitä pitkään, kun muutenkin rupesi oleen vähän kulifiilikset. Ja paskoja rundeja. Että ei hittolainen, mikä tässä on. Mutta koskaan ei jäänyt paskaa makua bändistä henkilökohtaisella tasolla, ei missään nimessä.

Hynttyyt takaisin yhteen

Yhteistä paluuta alettiin puuhata Laurenteen päähänpistosta vuoden 2012 tienoilla.

Rantanen: – Syksyä se taisi olla, kun puhuttiin ekaa kertaa mökillä baari-illan jälkeen. Itse asiassa nämä oli joutuneet kattoon mun coverkeikkaa.

Laurenne: – Näin, että kaverilla on pillit vielä kunnossa, pitäiskö kysyä että tehdäänkö yksi levy vielä.

Rantanen: – Mun edellisestä oli se viis kuus vuotta. Henkilökohtaisesti ajattelen, että mä olin vähän kypsymässä. Ja hirveesti olen kyllä oppinut tässä välissä. Olen saanut oman pajan, missä voi tehdä kaikennäköistä, soittaa kitaraa, laulaa. Ja analysoida sitä vähän pervostikin, kuunnella itseään tosi, tosi läheltä.

Rantanen ei ollut jättänyt musiikkia kokonaan, vaan teki coverkeikkaa minkä ehti, soitti työporukan bändissä, rakenteli studion kannustavan työpaikan tiloihin ja kiersi Suomea Raskasta joulua -tiimissä. Omaa bändiä oli silti ikävä, eikä Laurenteen kosiskelua tullut kuulemma mieleenkään tyrmätä.

– Palo on kova. Ja se tuntui hyvältä. Eihän siinä kahta sanaa. Mä muistan, kun Nino vaan heitti, että ois tällanen. Se päätös tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vitsi, tehdään.

Laurenne: – Se ensimmäinen kysymys ei ollut asiallinen. Että no, sanoppas nyt, tehdäänkö tämä. Vaan se oli heitto ilmaan, että pitäiskö tehdä yks levy vielä.

Rantanen: – Oonhan mä käynyt täällä lauleskelemassa kaikennäköisissä projekteissa. Kyllä me ollaan oltu tekemisissä vuosikaudet mun lähdön jälkeenkin, jossain määrin aina.

Laurenne: – Kyllä. Ei missään vaiheessa oo ollut mitään känää.

Ja kukapa sitä myöntäisi ääneen haastattelutilanteessa, vaikka olisikin?

Rantanen: – Ei oo ollut.

Laurenne: – Kyllä mä kertoisin.

Rantanen: – Ei oo ollut!

Hevisaurusten tuho

Selvä. Laurenteen ja laulaja-Rantasen välit ovat kunnossa. Laurenteen ja ex-rumpali-Rantasen eivät niinkään. Mirka Rantanen ei soita enää bändissä, eikä Laurenne salaile syitä tähän. Vaan eipä niitä ole vaikea arvatakaan, jos seuraili yhtään viihdeuutisia viime vuosikymmenen vaihteessa.

– Näissä aina sanotaan, että ei liity mitään dramatiikkaa. No, TÄHÄN bändiin liittyen siinä ei olekaan mitään dramatiikkaa. Mutta se juontaa juurensa kaikkialle muualle. Eli jos joku googlettaa Mirka Rantasen nimen ja Nino Laurenteen nimen ja Hevisaurus-nimen…

Uutispimennossa tuolloin piileskelleelle, älykännykkää ja Googlea omistamattomalle hypoteettiselle Infernon lukijalle mainittakoon, että Laurenne ja rumpali-Rantanen tapasivat kumpikin olla Hevisaurus-yhtyeen jäseniä. Lapsille suunnatun, huikeasti menestyneen heviyhtyeen alkuperäinen saaga päättyi mutkikkaan, näkyvästi uutisoidun ja lähes absurdeja käänteitä saavuttaneen konfliktin seurauksena, kun yhtyeen konseptin keksinyt Rantanen ajautui sopimuserimielisyyksien vuoksi oikeussaliin muiden jäsenten ja levy-yhtiö Sonyn vastapuolelle.

– …niin sitä kautta tilanne meni siihen pisteeseen, että jos me ollaan napit vastakkain oikeudessa, sen jälkeen on täysin mahdotonta, että me oltais enää koskaan samassa keikkabussissa. Niin surullista kuin se onkin. Mutta sen oli pakko mennä niin. Sitä ei ois halunnut varmasti Mirka eikä kukaan tässä bändissä. Bändi ei ois kestänyt sitä.

– Mä oon nähnyt Mirkan viimeksi oikeudenkäynnissä 2011 tai 2012. En edes muista, kun en periaatteessa halua muistella. Mä oon silloin kätellyt Mirkaa ja sanonut sille moi. Se on ainoa, mitä mä oon ollut sen kanssa missään yhteydessä. Ja…

Laurenne hiljenee pitkäksi toviksi.

– …emailin pistin, asiallisen emailin. Sen verran pelkuri kumminkin taidan olla, että en ottanut puhelinta käteen ja soittanut. Niinhän ne pitäisi hoitaa. Aina. Mutta pistin asiallisen emailin ja oikeastaan niillä sanoilla just: ”Me ei varmaan mahduta enää samaan keikkabussiin.” Sen takia Thunderstonella oli tuuraaja jo meidän vikalla kiertueella.

– Mirka oli samaa mieltä. Ei siinä ollut mitään, että se ois ollut jotenkin harmissaan sen takia. Kyllä sitäkin varmaan vitutti koko tilanne. Kaikkia vitutti, totta kai. Koska tilannehan oli sietämätön. Mutta se oli ainoa mahdollisuus siinä vaiheessa. En usko, että sekään ois halunnut lähteä huutaen niille keikoille.

– Harmi, kun kävi näin. Mutta sellaista se välillä on. Eli kun aina sanotaan, että tähän ei sisälly mitään dramatiikkaa… No, tähän sisältyy ihan helvetisti dramatiikkaa.

Henkilöstöjuoruja, osa n.

Miehistönvaihdoksia voi ja täytyy puida tämän bändin kohdalla pitempäänkin. Esimerkiksi laulaja Rick Altzi joutui väistymään Rantasen paluun tieltä melkoisen yksiselitteisesti. Tähän ei kuitenkaan liity sen suurempaa konfliktia, ainakin jos Laurenteen (hivenen epäröiviin) sanoihin on uskominen.

– Se meni niin, että me ei tehty bändin kanssa mitään pitkään aikaan. Myöskään Rick ei kysellyt mitään, koska sillä oli muita projekteja, mitä se teki koko ajan. Sitten olin tosi nopeasti, kun olin Pasin kaa puhunut, että tehdään seuraava levy, Rickiin yhteydessä.

– Rick ymmärsi sen ihan täysin. Kyllä se näki, että me ei tehdä sillä kokoonpanolla enää yhtään levyä. Ja se olikin, että varmaan oikea päätös. Se komppasi sitä. Koska se on itse kuunnellut meitä aiemmin. Ja se oli sille makea juttu, että se pääsi bändiin ja… Ja silleen. Se, että tässä ois joku toinen…

Laurenne vetää henkeä.

– Tässähän ei ois ollut mitään mahdollisuutta ottaa enää kolmatta laulajaa. Se oli Pasi tai ei mitään. Sen takia se oli varmaan Rickillekin helppoa. Se ymmärsi sen täysin. Nythän se on itse Masterplanissä, eli sillä meni kaikki paremmin kuin hyvin.

Uudesta rumpalista Laurenne on hillittömän innoissaan. Kyseessä on videohakuprosessilla poimittu Atte Palokangas, joka tunnetaan myös tässä lehdessä esiintyvän Agonizerin riveistä.

– Jälkeenpäin kun miettii, niin kyllä se oli siinä vaiheessa selvä, kun Atte lähti soittaan. Kyllä se hymy ja se meininki, se oli tossa.

– Se vielä lähetti hakuvideon ihan loppumetreillä. Tavallaan oli jo mennyt deadline umpeen, mutta mä diggasin siitä kun kaverilla pyörii koko ajan kapulat. Se heittelee koko ajan kapuloita ja pyörittelee ympäri. Ja pellit oli törkeen korkeella. Se on näyttävän näköistä, Aten soittaminen.

Melodisen hevin kulmakivet

Thunderstone luottaa musiikin saralla perusasioihin. Heitän, että bändin tarttuvaa heviä voi sanoa hyväntahtoisuuden ja fanituksen tasosta riippuen joko ajattomaksi tai vanhanaikaiseksi. Laurenne ei sinänsä kiellä asianlaitaa.

– Meillä on kolme, maksimissaan neljä sointua, mitkä pyörii. Siellä ne vaan menee. Että monesti melodiat on sillä lailla aika tuttuja. Sitten sanoissa on joku punchline, joka merkkaa sen ja tekee siitä biisistä juuri sen biisin.

– Ei meillä oo ikinä ollutkaan goalina, että yritetään tehdä sellaista mitä ei oo koskaan tehty. Ei Thunderstonessa oo siitä kyse. Kyse on siitä, että hei, mä oon kuullut tän ehkä jossain. Ja kun se kertsi tulee tokan kerran, sen pystyy laulaan mukana. Ei me oo ikinä yritettykään olla mitään muuta. Tavallaan ylpeänä kierrätetään.

Mikä sitten on tekijän mielestä oman bändin olemassaolon oikeutus? Siis jos samaa kamaa löytyy jo muualtakin. Laurenne pysähtyy miettimään hetkeksi, mutta ei kovin pitkäksi hetkeksi.

– Mä luulen, että nyt ei ole hirveästi tän tyylisiä bändejä. Powermetalli, kuka tekee tällasta tällä hetkellä? Ja vaikka me ollaan tavallaan samassa genressä kuin Stratovarius ja Sonata, niin mun mielestä Pasin soundi on tehnyt aina siihen pesäeroa. Jos sä olet kuunnellut edes vähän sen tyylistä musaa, sä kuulet sen eron heti.

– Ja on meitä aika paha lähteä vertaamaan mihinkään italialaiseen tuplabassaripowermetalbändiin. Oikeesti. Meillä on kumminkin zeppeliinit ja purplet ja sabbathit se, mistä kaikki jätkät on lähteny. Gamma Ray ei oo se bändi, tai Helloween, millä me ollaan lähdetty kuunteleen musaa. Vaikka on joskus kuunneltu sitäkin.

Rantanen komppaa lempeästi.

– Kyllähän se on aika tummanpuhuvaa kuitenkin, meidän tavara. Ei sieltä hirveästi cheerios-fiiliksiä tule. Siellä on se pieni mustuus.

Eikä Thunderstonella ole koskaan ollut hinkua valloittaa genressään yleistä ”miekka ja lohikäärme -juttua”, kuten Laurenne muistuttaa. Klassisen ajattomassa meiningissä pysytään, aikuiset suomalaiset miehet.

– Mun mielestä Tuomo [Saikkonen, Sakara-levy-yhtiön edustaja] on sanonut hyvin. Että hän on odottanut jotain tällasta jo pidemmän aikaa. Kursailematonta. Teksteissä ei mitään rivien välistä. Täysin suoraan asiaan. Melodista. Hyvin tehtyä. Niitä elementtejä, mitä koko musassa on kai alun perin joskus ollutkin, melodisessa hevissä. Turhaa kikkailua ei oo, eikä kukaan yritä hirveästi näyttää tässä mitään.

Tästä päästäänkin Thunderstonen uuteen levytyssopimukseen. Miten tämä rehellistä rokkia runttaava bändi päätyi astetta kulmikkaammista bändeistä tunnetun Sakara Recordsin hellään huomaan, samaan talliin Mokoman, Stam1nan, Diablon, YUP:n ja Rytmihäiriön kanssa?

– Mehän tehtiin jo levyä siinä vaiheessa. Rummut oli äänitetty, kaikki pohjat oli äänitetty, meillä ei ollut mitään hajua julkaisijasta. Me vaan lyötiin joku deadline, että tossa vaiheessa levy on valmis, nyt aletaan shoppaamaan sitä. Meillä oli yksi valmis biisi, joka me jo heitettiin YouTubeen vajaa vuosi sitten.

Laurenne oli vanhoja tuttuja Saikkosen kanssa ja kutsui miehen katsomaan Thunderstonen keikkaa Tampereella.

– Se oli vielä maanantaina Klubilla, joskus seitsemän aikaan veto. Että jos sä pyytäisit levy-yhtiön miestä kattoon keikkaa, niin et ainakaan tollaselle keikalle. Se ois oikeasti joku lauantai-ilta Helsingissä. Mutta Tuomo, ammattilaisena ja itsekin bändiheebona, näki sen sieltä läpi. Mistä on kyse.

– Tuomo tuli keikan jälkeen ja mä olin itsekin yllättynyt, miten vaikuttunut ja fiilareissa se oli. Se oli ihan täpinöissä, että tätä hän on venannut. Ja kyllähän sen näkee, että te ootte vetäneet jo muutaman kerran, ja kilometrit kuuluu ja näkyy. Että tässä on jotain classic rockia.

Rantanen muistelee Saikkosen miettineen jo siinä tilanteessa ääneen, miten Thunderstonea voisi lähteä markkinoimaan. Laurenne nyökkää.

– Mä olin siinä vaiheessa, että no niin. Ehkä tää voi johtaa johonkin.

Nino Laurenne = Thunderstone = Nino Laurenne?

Thunderstonen jatkuva vakio yli tuulten ja turmain on bändin perustaja, kitaristi, biisintekijä, sanoittaja, miksaaja ja tuottaja Laurenne. Kuvailu miehen ”keskeisestä” roolista bändissä on pienimuotoista vähättelyä.

Eikä tätä voi totta puhuen välttää huomaamasta myöskään haastattelutilanteessa. Juttuhetki studion tarkkaamossa on rentoutunut ja lämmin, kaikkien kesken, mutta kysymyksiin vastaa ensisijaisesti Laurenne. Kun Rantanen pääsee pehmeine äänineen artikuloimaan oman näkemyksensä asioista, se on aina Laurenteen puheenvuoron jälkeen ja Laurenteen tarkennusten tahdittamana.

Dynamiikka tuntuu kuitenkin toimivan ja kumpuavan miesten kanssakäymisestä sekä ihmisinä että muusikkoina luonnostaan. En silti malta olla sörkkimättä potentiaalisesti herkkää asiaa ja kysyn, miten näin väkevä yhden ihmisen näkemys toimii vaikkapa levynteossa.

Laurenne vastaa ensin, tietenkin.

– Nythän meillä on kaikki osallistuneet biisintekemiseen ehkä enemmän kuin koskaan aikasemmin. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana, mitä tätä levyä on from the scratch tehty, meillä on ollut kolme niin sanottua biisileiriä. Eli me ollaan menty mökille koko porukka ja pistetty sinne sähkörummut ja läppärit ja systeemit pystyyn ja tehty kimpassa biisejä.

– Tällä levyllä on myös neljä sanoittajaa. Yleensä on ollut minä ja Titus [Hjelm, basso], mutta nyt on Pasi tehnyt yhteen biisiin sanat ja Jukka [Karinen], meidän kiipparisti, kans. Se on ihan tietoisesti silleen, että tehdään kimpassa enemmän.

– Mutta kyllä mä oon myös tuottajana tässä. Mulla on sit aina apuria äänittämässä ja editoimassa ja sellaista. Mutta pääasiassa toi tekninen puoli on mun hallussa.

Vaan jos yhdellä ihmisellä on ensimmäinen ja viimeinen sana joka asiassa, eikö se ole luovassa työssä aikamoinen riski?

– On. Joo. Kyllä mä oon miettinyt sitä, että ottaisin ulkopuolisen tuottajan. Mutta sen täytyis sitten olla aika kova jätkä. Koska aika vaikea ois päästää irti, kun luulen kuitenkin tietäväni mitä teen. Myös budjettikysymys on sellainen, että siihen pitäisi sit varata iso osa. Ja sitten se pitäisi tehdä niin, että mä en sano mitään niihin. Se ois kaikki annettava ulospäin.

– En mä tiedä. Ehkä nyt, kun on ollut näin pitkä tauko, sellainen tuntuu aikasempaa luontevammalta. Ja kyllä mä kysyn aina jätkiltä mielipiteet. Että ei se oo silleen, että mä päätän kaiken yksin.

Ja jos Pasi sanoo, että tämä ei toimi yhtään, niin mitä Nino vastaa? Rantanen naurahtaa, silminnähden hieman hämillään.

– En mä nyt sano, ettei tää toimi. Haha! Sanotaan näin, että mun mielestä Ninolla on aina pirun hyvät melodiat. Mutta mulla on ihme fiksaatio välillä, voiko sitä sanoo äänihäiriöks, tai lukihäiriöksi. Joku melodia vaan, vaikka onkin hyvä, niin mä kuitenkin vahingossa vedän sen toisella lailla. Niin sitten Nino saattaa olla, että toihan on ihan jees.

– Tai toisteppäin. Mä vedän jonkun melodian mikä tulee multa, mutta Nino näkee heti semmosen… Hollywood-nuotin siellä jossain pohjalla. Ja sanoo, että tehdääs näin. Kyllä tällä levyllä on mun mielestä tehty enemmän yhdessä.

Laurenne vahvistaa Rantasen puheenvuoron painokkaasti.

– Mä on oo läheskään niin itsekäs, mitä olin ensimmäisen kolmen levyn aikaan. Nyt mä pystyn kuunteleen, että hei, toi on parempi melodia kuin mun. Me käytetään tota.

Mutta mies myöntää myös, että näin ei todellakaan ole ollut aina. Rantanen hykertelee riemastuneena vieressä, kun Laurenne kuvailee aiempien vuosien yhteistyötä.

– Ennen se ois ollut silleen, et vittu, toi keksi paremman melodian. No käytetään silti mun omaa! Ihan suoraan sanottuna varmaan olikin tollaista. Mä halusin pitää sen niin itsellä. Kun bändi on alun perin mun. Mä oon tehnyt kaiken aina itse. Siitä irti päästäminen on ollut yhdenlainen matka.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.