Rockin jättiläinen AC/DC konsertoi keskiviikkona 22.7. Hämeenlinnassa yli 50 000 katsojaa yhteen sullovassa tapahtumassa. Settilista lienee pääosiltaan varsin ennalta arvattava, mutta JOS toimituksellamme olisi kaikki valta muotoilla keikan biisiarsenaalia ennalta käsin, haluaisimme kuulla ainakin nämä kymmenen ei-niin-kulunutta kappaletta. Ja näistä syistä.
Ari Väntänen – Touch Too Much (Highway to Hell, 1979)
”Siihen nähden, kuinka kovia kipaleita vuoden 1988 albumi Blow Up Your Video sisältää, se on jäänyt omituisen vähälle huomiolle AC/DC:n tuotannossa. Settilistaan toisi toisenlaista väriä esimerkiksi Nick of Time, joka starttaa albumin b-puolen melankolisesti mutta kiivaasti.
Touch Too Much taas on niin hyvä popkappale, että kaikkien bändien pitäisi soittaa sitä kaikilla keikoillaan. Myös AC/DC:n, vaikka sillä ei olekaan ollut Bon Scottin tasoista laulajaa sitten vuoden 1980.”
Matti Riekki – Flick of the Switch (Flick of the Switch, 1983)
”Flick of the Switchiin on suhtauduttu totutusti varsin happamasti niin fanien kuin kriitikoidenkin suunnalta, osin syystä. Platalla on kuitenkin monta kovaa biisiä, joista nimiveto toimikoon nyt esimerkkinä. Kova riffi ja meno. Kyllä humppaisin – jos olisin paikalla ja soittaisivat. Mutta en ole eivätkä soita.”
Lauri Ylitalo – Sink the Pink (Fly on the Wall, 1985)
”Löytyi yläasteiässä kaverilta lainatulta kasetilta. Saman miehen kirjallinen selvitys kevätjumalanpalveluksesta lintsaamiselle: ’Kirkon edessä liian pieni kitka – en kyennyt pysähtymään.’ Fly on the Wall -vinyyliä kävin kuuntelemassa Laihian kirjastossa. Ilonpilkahduksia synkällä ja ilottomalla 90-luvulla.”
Miika ”Mega” Kuusinen – Let Me Put My Love into You (Back in Black, 1980)
”Minulle ’AccaDacca’ on kaksi eri bändiä: Bon Scottin ja Brian Johnsonin aikainen. Kumpikin on hyvä, mutta Bon on aina Bon, ja onhan hänen aikanaan tehty ne kovimmat lätyt – ja niitä on useampi.
Klassikoita bändillä on toki paljon, mutta hieman aliarvostetulta Powerage-lätyltä (1978) löytyy mainiosti melankoliaa rokkauksen läpi tihkuvat Cold Hearted Man ja Sin City. Brian aikaisista levyistä ei periaatteessa tarvitse omistaa kuin Back in Black ja For Those About to Rock. Näitä seuraavat 3–4 levyä ovat vielä vähintäänkin kelvollisia, joskaan eivät sitä parasta A-luokkaa.
V2:n aikaisista biiseistä olisi nasta kuulla Let Me Put My Love into You. Jos karski metsurikin lausuu loven ja naisen takia vaikka runoja, niin kyllä tässä kappaleessa ollaan maskuliinisen rakkaudentunnustuksen ytimessä. Härskiä ja kaunista samaan aikaan.”
Kari Koskinen – Landslide (Flick of the Switch, 1983)
”Tiedä sitten kykenisikö bändi tekemään tälle menoraidalle enää oikeutta, vaan kyllähän tuo settiä varmasti piristäisi. Fire Your Guns -kaahauksen hengessä pistelevä raita on yksi tämän aliarvostetun albumin unohdetuista helmista. Tossua toisen eteen, sano!”
Toni Keränen – Love Song (High Voltage, Australian-painos, 1975)
”Kappale, joka löytyy ainoastaan High Voltagen Australian-painokselta (ja Backtracks-boksilta, 2009) ja jota ei varmasti soiteta enää koskaan AC/DC-keikalla. Sykähdyttävämpää rakkauslaulua saa kuitenkin etsiä.
Ehdoton jytäpala keikkaolosuhteisiin taas olisi Bad Boy Boogie levyltä Let There Be Rock (1977). Kitaroita ei ilmeisesti viritelty turhan tarkkaan, mutta meininki on siitäkin huolimatta, tai juuri siksi, ehkä kaikkein röyhkeintä AC/DC:n tuotannossa.
Vähemmän tunnetun Fly on the Wallin (1985) videobiisiä Shake Your Foundationsiä AC/DC ei ole tiettävästi soittanut kuin vuosien 1985 ja 1986 kiertueilla. Turhaan hyljeksitty turpaanlyöntihurjastelu.”
Kimmo K. Koskinen – Ride On (Dirty Deeds Done Dirt Cheap, 1976)
”Problem Child voisi olla Bon Scottin omaelämäkerran titteli, mutta biisi ajanee saman asian. Tuttu stop-go-riffi tempaa mukaansa rappiollisen hyvään fiilikseen, joka huokuu kännistä tunnustuksellisuutta. Perkussiorahnutuksin höystetty biitti vie mukanaan kipakasti räiskyvien sointujen hyökyyn, joka suistuu vallan kaoottiseen loppuun.
Tästä pahan pojan tunnustuksesta olisi erinomaisen tyylikästä siirtyä krapulaiseen alakuloon upean blueslunastuksen, Ride Onin, välityksellä. Scott ulvoo raastavasti yksinäisyyttään mutta tuntuu alistuen hyväksyvän sen, että oma olemassaolo suorastaan saastuttaa ympäristöä. Toiveikkuus kajastaa kuitenkin taustalla seuraavan kaupungin ja parannettujen tapojen muodossa. Biisin askeettinen, dramaattisen riipivä olomuoto tukee erinomaisen osuvasti Scottin maalailemaa hitaasti vellovaa tunneaallokkoa.
Johnsonin aikaisista biiseistä voisi mainita This Means Warin (Blow Up Your Video). Vastustamattomasti junnaava boogie, jossa kitaroiden hektinen lirkutus ei ole tauota lainkaan. Dramaattinen täyspysähdys kertosäkeen tilalla kuitenkin alleviivaa komeasti biisin etukenoisuutta, ja c-osan helähtävät soinnut vielä tehostavat vaikutelmaa.”
Aki Nuopponen – Big Gun (single, 1993)
”Kaikilla meillä on oma AC/DC-hetkensä. Se ensimmäinen kosketus bändiin, jonka jälkeen ne riffit ja se komppi eivät enää lähteneet tajunnasta. Itse koin tämän hetken herkässä kahdeksan vuoden iässä, kun näin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Last Action Hero -elokuvan ensimmäistä kertaa. Leffan soundtrackiltähän löytyy hitti jos toinenkin, Megadethiä ja Alice in Chainsiä myöten, mutta jos joku biisi sai leffan näkemisen jälkeen raivostuttaa kotiväkeä voimasoitossa, se oli Big Gun. Niin. Ne riffit. Se komppi. Ei siinä muuta tarvittu, kun vasta rokkihelvetin porteilla kolkutellut nuorukainen oli myyty.”
Teemu Vähäkangas – It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’N’ Roll)
”Bon Scottin aikakauden helmiä. Napakasti rytmitetyt sanoitukset kertovat tylyä tarinaa rockmaailman raadollisuudesta, ja asia tullee selväksi jo biisin nimestäkin. Säkkipillien ennakkoluuloton sotkeminen paheelliseen räkärokkiin oli tuohon aikaan kunnon kansalaisille varmasti melkoinen sokki. Loistobiisi, jota bändi ei ole ymmärtääkseni Bonin kuoleman jälkeen livenä vetänyt. Äärimmilleen yksinkertaistettu riffijuna jyrää eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Kulkee, kulkee!”
Jukka Hätinen – The Furor (Ballbreaker, 1995)
”Tekstit lähentelevät tönkköydessään neroutta – samoin levylle bändiin palanneen Phil Ruddin halonhakkuu. Kitaratyöskentely on erittäin epätyypillistä AC/DC:tä, minkä takia biisi varmaan on mieleen jäänytkin. Muita muistikuvia Ballbreakeristä ei nimittäin ole, ei edes nimikkobiisistä. Hypnoottinen riffi kuljettaa kipaletta pahaenteisesti ja soolo on mallia pankinräjäyttäjä. Setlist.fm:n mukaan AC/DC ei ole soittanut biisiä koskaan livenä.”