Ice-T metallibändin keulilla.
Siinäpä ajatus, joka oli varmasti pirun kutkutteleva jo vuonna 1992, kun Body Count julkaisi ensimmäisen albuminsa. Eikä ajatus ole menettänyt hohtoaan vuoteen 2020 tultaessa. Kun raplegenda Ice-T puhuu, häntä kuunnellaan.
Jo Body Countin nimikkodebyytti ja sen tunnetuin kappale Cop Killer olisivat riittäneet takaamaan Ice-T:n luotsaamalle bändille tukevan paikan metallin historiankirjoissa, mutta yhtyeen oman historian tärkeimmät luvut on kirjoitettu vasta 2010-luvulla.
Yhtyeen viides albumi Manslaughter (2014) esitteli Body Countin uuden, raskaamman ja hyökkäävämmän soundin, mutta Bloodlust (2017) löi tiskiin vielä kovempia panoksia. Body Countista oli tullut ehta bändi, jonka levyillä soivat kivitalonkokoiset riffit, ja jonka sanoituksissa Ice-T otti entistä tiukemmin kantaa tosielämän kiemuroihin.
Kaiken järjen mukaan 62-vuotiaan Ice-T:n johtaman bändin pitäisi olla urallaan jo jäähdyttelyn puolella, mutta suomalaisetkin saivat huomata Tuska-festareilla kesällä 2018, että bändi on kaukana eläkkeestä. Kun Suvilahdellinen ihmisiä huusi Ice-T:n sanoitusten mukana, Body Count vaikutti itse asiassa olevan ajankohtaisempi kuin koskaan.
Otetaanpa siis yhteys rapakon taakse ja annetaan Ice-T:n ja basisti-säveltäjä Vincent Pricen kertoa, mikä saa 1970- ja 1980-luvuilla nuoruuttaan eläneet ukot kirjoittamaan vihaisempaa musiikkia kuin valtaosa tämän hetken parikymppisistä.
Mitä momentumin jälkeen?
Juuri ennen puhelun yhdistämistä levy-yhtiön edustaja antaa muutamia ohjeistuksia, jotta haastateltava pysyy taatusti hyvällä tuulella läpi keskustelun.
Linjalla odottavaa Ice-T:tä ei kuulemma kannata herroitella ”Mr. T:ksi” tai heittää ”rentoa” läppää ”my niggaa” tai muita vastaavia tv:stä tuttuja sanontoja viljelemällä. Ilmeisesti aiemmin päivällä on sorruttu moisiin huteihin.
Ice-T on toki tunnettu suorapuheisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan, mutta varoittelut tuntuvat vahvasti liioitellulta siinä vaiheessa, kun mies tokaisee hyväntuulisesti ”What’s up Aki, my man in Finland?” ja toteaa, että on mahtavaa päästä puhumaan Body Countista ja sen uudesta Carnivore-albumista.
– En lähde takomaan nyrkkiä rintaan ja sanomaan, että olisimme lähteneet tekemään Carnivorea täydellisen itsevarmoina tai varsinkaan ylimielisesti, vaikka saavutimmekin viime levyllä momentumin, Ice sanoo.
– You know, Manslaughter oli paluualbumimme. Se oli tunnustelua. Olimme menettäneet paljon jengiä vanhasta kokoonpanostamme ja halusimme kokeilla, onko meillä vielä kuulijoita. Ilman kuulijoita ei ole bändiäkään. Ei ainakaan Body Countin tyylistä bändiä. Halusimme pistää kaiken peliin ja katsoa, onko meille vielä tilausta.
– Jumalauta ne kiertueet olivat mahtavia! Se oli kuin adrenaliinipiikki! Lähdimme tekemään Bloodlustia isolla energialla, ja sillä hetkellä, kun kiersimme festareita sen levyn myötä, tiesimme että siinä on meidän hetkemme. Siinä on Body Countin todellinen momentum. Nyt on taottava kuumaa rautaa ja aivan helvetin lujaa.
– Varjopuoli oli tietenkin se, että Bloodlust oli pystyttävä jotenkin ylittämään. Lopulta annoimme vain mennä ja toimimme kuten aina: teimme metallia, joka kiinnostaa meitä itseämme.
Tilausta Body Countille on todellakin ollut. Jopa käsittämättömän paljon. Bändi ei ole ollut vain Ice-T:n metallihommista 90-luvulla kiinnostuneiden nostalgiatrippi, vaan musiikkinne on tavoittanut yllättävän paljon myös nuoria?
– I know, right? En voi uskoa sitä itsekään. Moshpiteissä pyöri enemmän niitä, jotka eivät olleet edes syntyneet 90-luvulla kuin heitä, jotka olisivat olleet keikoillamme jo aikoinaan, räppäri hämmästelee.
– Se, että minä olen Ice-T ja laulan metallibändissä, saattoi herättää joidenkin mielenkiinnon 90-luvulla, mutta Bloodlustin ilmestyessä minusta tuntui, ettei moni levyn hehkuttaja edes tiennyt, kuka vittu Ice-T on! He olivat vain pyöritelleet jotain soittolistaa suoratoistosta ja törmänneet helvetin hyvään metallibändiin! Biisit edellä.
– Vastaanotto heitti bensaa liekkeihimme, ja meillä oli parikymmentä biisiaihiota kasassa jo pian Bloodlust-kiertueiden jälkeen. Se oli aikamoinen rypäs siihen nähden, että ennen rundia emme sitoutuneet millään tavalla jatkamaan Body Countia sen jälkeen. Yleisö teki selväksi, että he haluavat lisää.
Ice-T Tuskassa 2018. Kuva: Mikko Pylkkö
Kuusikymppinen on uusi parikymppinen
Body Countiin vuonna 2001 liittynyt Vincent Price tietää täsmälleen, millainen tienhaara on johtanut yhtyeen sille tasolle, josta Ice-T yllä tarinoi.
– Jos totta puhutaan, Body Count on nyt täysin eri bändi kuin 90-luvulla. Ja itse asiassa se on täysin eri bändi kuin viime vuosikymmenen alussa, basisti sanoo.
– Älä ymmärrä minua väärin. Cop Killer oli vavisuttava kappale täynnä rockin vaaraa ja Body Countin ensimmäinen levy jotain ihan uutta, mutta samalla se oli eräänlainen… yhden kikan juttu. Body Count oli bändi, jossa Ice-T laulaa metallia. Ihmiset kiinnostuivat bändistä vain sen takia, että Ice oli mukana siinä.
– Seurasin Body Countin tekemisiä tiiviisti ja läheltä jo tuolloin, ja kun liityin mukaan vuonna 2001, halusin viedä koko homman seuraavalle tasolle. Halusin, että Body Countista tulee bändi. Bändi, joka treenaa ja säveltää biisit yhdessä, ja tekee ennen kaikkea helvetin hyviä biisejä, jotka Ice sitten laulaa.
– En usko, että Body Count olisi kantanut kovin pitkälle, ellemme olisi alkaneet keskittyä Manslaughterista alkaen täysin biiseihimme, omiin vahvuuksiimme ja siihen valtavaan energiaan, joka tässä kokoonpanossa vallitsee.
Body Countin keskeisiin biisintekijöihin yhdessä Ice-T:n ja alkuperäisen kitaristin Ernie C:n kanssa kuuluva Vincent kertoo olevansa kunnianhimoinen muusikko, joka ei tyydy ”oikeastaan mihinkään”. Hän käyttää toistuvasti sanaparia ”seuraava taso” ja myöntää avoimesti, ettei kovempiin tuloksiin tähtääminen ole aina ihan helppoa.
– Kelatkaa, mitä saavutimme Bloodlust-albumin myötä! Tavoitimme kokonaan uuden sukupolven faneja ja olimme Grammy-ehdokkaana, mikä tarkoitti tietenkin esiintymistä gaalassa. Mikä ON tästä seuraava taso?
– Muistan hyvin sen hetken, kun Ice pyöritteli tätä samaa luonani Los Angelesissa. Laskin käteni hänen olkapäälleen ja tokaisin itsevarmasti: ”Don’t worry, man! I’ve got it.” Tuolla hetkellä tiesin, mitä meidän on tehtävä eri tavalla.
– Aloin miettiä asioita yhä enemmän niin kuin olisin bändin tuottaja. Bloodlustilla kyse oli biisipohjaisesta levystä, jonka teimme yhdessä bändinä, ja resepti toimi hyvin. Siinä oli kuitenkin yksi pieni ongelma: Ice asuu New Jerseyssä ja muu bändi Losissa, joten halusin tuoda Icen tiiviimmin levyntekoon. Matkustimme hänen luokseen, demotimme paljon kappaleita ja hän kirjoitti lauluosuuksiaan ja sanoituksiaan treenien aikana, mikä teki Body Countista vielä enemmän bändin.
Tämä ratkaiseva liike kuuluu Carnivorella kirjaimellisesti Ice-T:n rajuissa laulusuorituksissa.
– Kiinnitin joskus huomiota siihen, että Ice kuulostaa usein muiden biiseillä vieraillessaan vieläkin paremmalta kuin Body Countissa. Ice Pick… Slayer… Six Feet Under… Kaikenlaisessa metallissa, mitä tyyppi on tehnyt, Vincent pyörittelee.
– Nyt ehdimme panostaa laulusovituksiin enemmän ja äänitimme monia juttuja studiolivenä. Jos et ole vielä kyllästynyt siihen, että puhun seuraavasta tasosta, niin jumalauta Ice on tällä levyllä sillä seuraavalla tasolla!
– Kuuntele vaikka. Kuulostaako Ice-T mielestäsi kuusikymppiseltä äijältä? Ei vitussa kuulosta. Ice kuulostaa vihaisemmalta ja aggressiivisemmalta kuin monet ensimmäisiä levyjään tekevät parikymppiset metallilaulajat. Icen äänessä yhdistyy nyt brutaali voima ja kokemus, you know?
Bloodlustilla Body Count työskenteli tuottaja Will Putneyn kanssa saaden muutamiin kappaleisiin vetoapua Soulflyn Max Cavaleralta ja Lamb of Godin Randy Blythelta. Nyt bändi halusi vangita Body Countin oman soundin itsenäisemmin.
– Teimme biisejä verenhimolla ja verenmaku suussa, kuten levyn teemaan hyvin sopii, Vincent naurahtaa.
– Halusimme, että Carnivore on yhtä aikaa yhtenäisin ja monipuolisin albumimme eikä vain nippu erilaisia biisejä, ei mikään kokoelma. Teimme koko levyn viime vuonna tiiviissä sessioissa huhtikuun ja marraskuun välisenä aikana ja halusimme vangita hetken. Emme miettineet, sopiiko jokin erilainen biisi levylle vai ei.
– Olemme nyt entistä avarakatseisempia sen suhteen, mitä kaikkea Body Count voi olla. Sallitko Sepultura-vertauksen? Jos Manslaughter oli meidän Beneath the Remainsimme [1989] ja Bloodlust oli Arise [1991], Carnivore on Body Countin Chaos A.D. [1993]. Jos tiedät mitä tarkoitan.
Ei niin toivotonta tosielämää
Body Countin soundi on ehkä muuttunut metallisemmaksi ja riffivetoisemmaksi, mutta yksi asia pysyy: Ice-T antaa yhä ihmisten ja ihmiskunnan kuulla kunniansa.
Ice hymähtää sanoessaan, että suurin osa hänen suosikkimetallibändeistään kirjoittaa biisiensä lyriikoiksi täyttä ”metal nonsensea”, ja hyvä niin, mutta hän ei ole koskaan kokenut sitä omaksi jutukseen.
– Minä olen Ice-T, ja Ice-T ei kumartele tai mielistele ketään, you know? Vaikka maailma on nykyään täynnä kaiken maailman väärinkäsittäjiä, en näe mitään syytä pehmentää sitä, miten asiat mielestäni ovat. Kun kirjoitan Body Countille, asenteenani on peittelemätön verenhimo.
– Eivät kaikki Body Countin tekstien asiat ole välttämättä tapahtuneet juuri minulle tai ihan hiljattain, mutta ne ovat silti todellisuutta. Joskus pistän mukaan vähän värikynää tehdäkseni asiani selväksi, mutta useimmiten sitä ei tarvita. Ihmiskunta kyllä pitää ihan itse huolen siitä, että kirjoitettavaa riittää.
– Se ei tarkoita, että tuomitsen ihmisyyden alimpaan helvettiin. Itse asiassa mikään ei herätä minussa niin paljon fiiliksiä laidasta toiseen kuin ihmisyys. Se on ristiriitaisuudessaan kiehtova juttu. On kuitenkin tosiasia, että kun tekee aggressiivista metallibiisiä ja hakee inspiraatiota, tällaiset riffit eivät varsinaisesti pakota kirjoittamaan iloisista asioista.
– Periaatteeni on sanoa, miten asiat mielestäni ovat, mutten ole jumahtanut ajatuksiini. Katson paljon uutisia, luen asioista eri näkökulmista ja olen kiinnostunut keskustelemaan niistä. On asioita, joiden suhteen pidän periaatteistani kiinni hamaan loppuun asti, mutta joskus avoimuus on hyvästä ja se on myös muuttanut kantojani.
– Metalliyleisö kyllä huomaa, jos kirjoittaa hevonpaskaa. Metallin on oltava suoraa, kaunistelematonta ja rehellistä, muttei ääliömäisen paatoksellista ja saarnaavaa. Myös metallissa on tilaa toivonpilkahdukselle.
Ihmisillä on tapana joko kyynistyä tai pehmentyä keski-iän pahemmalla puolella. Onko maailma muuttunut paremmaksi vai huonommaksi paikaksi niistä ajoista, kun julkaisit ensimmäisiä albumeitasi 80- ja 90-luvuilla?
– I don’t know, man. Mielestäni ihmiset esittelevät mustavalkoisia ääripäitään nykyään enemmän kuin aiemmin, mutta todellinen ihmisyys kaiken takana ei ole muuttunut miksikään.
– Käsittelemme asioita aika paljon ruutujen välityksellä, kuvittelemme, että maailma on sellainen, millaisena sen näyttäytyy puhelimien tai tablettien kautta. Jos luotamme siihen näkymään, maailma on yhtäältä käsittämättömän hirveä ja toisaalta käsittämättömän kaunis paikka.
– Mutta se todellisuus? En usko että ihmisten alkukantainen halu tappaa toisiaan katoaa ikinä. Ei ihmisen vallanhimo tule häviämään minnekään. Rasismia vastaan voi taistella, mutta se vain muuttaa muotoaan. Se ei ole muuttunut, että yksilöt ovat viisaita, mutta ihmiskunta on itsetuhoinen lauma eläimiä. Carnivores, you know?
– Minusta on tärkeämpää, millaisia ihmisiä päästämme omaan kuplaamme ja miten käytämme pienen aikamme tällä pienellä pallolla yksilöinä. Jos ajattelemme liian isoa kuvaa, kaikki voi vaikuttaa toivottomalta. Ihmisluonto ei tule muuttumaan. Voimme keskittyä pieneen osaamme ottamalla kantaa omilta paikoiltamme.
Provoja, kohahduksia ja luetun ymmärtämistä
Carnivore-levyltä todellakin löytyy kantaaottavuutta. Sen nimikkosingle sai jopa aikaiseksi pienen kohahduksen, kun kappaleen sanoituksiin ja lehdistötiedotteeseen tartuttiin kovalla kädellä. Kohu johtui siitä, että Ice-T julistaa kappaleessa ihmisten olevan petoeläimiä ja totesi tiedotteessa kaikenlaisten kasvisruokavalioiden olevan vain itselleen valehtelemista ja itsepetosta.
Ennen kuin ehdin alustaa asiani loppuun, laulaja keskeyttää…
– Se oli ihan vitun typerä kommentti minulta, hah hah! Siihen kannattaa varautua, kun puhuu Ice-T:n kanssa. Saatan heittää ärsyyntyneenä mitä sylki suuhun tuo ja vastata tyhmään kysymykseen yhtä tyhmästi, Ice hekottelee.
– Vakavasti puhuen… Jos lukee Carnivore-kappaleen sanoitukset, ja tarkoitan että oikeasti LUKEE ne eikä vain tartu muutamaan irralliseen riviin, voi ihan varmasti huomata, mitä sanon: ihminen on tämän planeetan pahin petoeläin, ja on ihan sama syökö muutama yksilö pelkkää selleriä, se ei muuta ihmiskunnan verenhimoista luonnetta.
– Olemme eläimiä. Olemme tämän planeetan ainoa eliö, joka tappaa huvikseen. Olemme eliö, joka syö elämää huvikseen. Ihmiskunnan toimissa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse selviytymisestä. Ihminen pitää itseään eläimiä ylevämpänä olentona, mutta oikeasti olemme eläinten alapuolella kaikessa muussa paitsi nokkimisjärjestyksessä.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Ice-T:n sanomiset musiikissa tai haastatteluissa saavat ihmiset varpailleen. Ice nauraa pitkään kertoessaan, että toisinaan hän provosoi tahallaan, toisinaan taas ei.
– Jengi tuntuu unohtavan, että vaikka esimerkiksi minä laulan todellisista asioista, se biisien tekstien tyyppi en välttämättä ole minä. On olemassa sellainen asia kuin tarinankerronta, you know.
– Tiedän, ettei jengi aina hoksaa tätä eroa. Se tuli selväksi jo silloin, kun julkaisimme Cop Killerin. Se käsitettiin niin, että minä, Ice-T, yllytin ihmisiä tappamaan poliiseja. Vitut. Aivan kuten Carnivore kertoo tarinan jonkun kertojan näkökulmasta, Cop Killer oli kirjoitettu poliisintappajan vinkkelistä, mutta tämä osa taiteesta menee jengiltä yhä ohi.
Carnivoren aiheuttamaa mielipahaa ei voi mitenkään verrata siihen, millaisen reaktion Cop Killer -kappale sai aikaan 1990-luvulla, mutta sekin on silti paljon enemmän kuin mitä moni muu bändi saa nykyään aikaiseksi.
– Kun puhut Ice-T:lle, voit olla ihan varma, että puhut ennen kaikkea sanoittajalle ja vasta sitten muusikolle, jos tiedät mitä tarkoitan, Ice toteaa ja selvittää ääntään.
– Slayerin Tom Araya sanoi joskus, että ”jos ette kuule mitä sanon, miten voitte kuulla mitä sanon?”. Allekirjoitan tämän. Sen voi varmasti kuulla levyiltä, joilla laulan. Minulla on tapana ottaa äänimaailmasta paljon tilaa, ja jos en kokisi että tarvitsen sitä, se tarkoittaisi, ettei minulla olisi enää mielestäni mitään sanottavaa.
– En etsi kenenkään hyväksyntää. Jos joku sanoo minulle, etten ymmärrä vittuakaan jostain laulamastani asiasta eikä osaa itse argumentoida sitä yhtään sen paremmin, en anna kommentille enää minkäänlaista painoarvoa. Haluan saada muut ajattelemaan, ja haluan, että muut saavat minut ajattelemaan.
– Moni metallibändi on unohtanut koko metallin ja rockin idean ja yrittää jotenkin varoa ja mielistellä kaikkia. Jos biisi kuten Carnivore saa jonkun kohottamaan kulmakarvojaan ja jopa vittuuntumaan vähän, valitsen sen vaihtoehdon milloin tahansa ennemmin kuin sellaisten nuoleskelevien sanoitusten kirjoittamisen, jotka eivät liikuta ketään.
– Siinä vaiheessa, kun Ice-T:n moottoriturpa vaimenee tai menettää teränsä, Ice-T lopettaa uransa. Piste.
Voimasta ja kunniasta
Ice-T on ehkä suorapuheinen ja alleviivaa sanoituksissaan ihmiskunnan älyttömyyksiä, mutta Carnivore-albumin päällimmäinen tunnelma on kaikkea muuta kuin pyyhe kehään -tyyppinen.
Vedot kuten Another Level ovat harvinaisen voimaannuttavaa metallia, joka välittää kuulijaan räjähtävää energiaa.
– Yeah, man! Sanoin ihan samaa Jamey Jastalle, kun hän kertoi, että hänellä on biisi, joka on kuin tehty Body Countille. Heti biisin kuultuani huudahdin Jameylle: ”This shit is dope!”
– Hatebreed on tehnyt paljon hemmetin aggressiivisia ja voimakkaita biisejä, eikä Jameyn kirjoittamaan vetoon ollut vaikeaa kirjoittaa sanoituksia. Valoin kappaleen täyteen sanomaa, että meidän kaikkien tulisi uskoa itseemme ja pyrkiä saavuttamaan elämässämme se seuraava taso, jota oikeasti tavoittelemme.
– Älkää lannistuko! Älkää antako epäilijöiden lannistaa teitä! Onnistuminen jossain kunnianhimoisessa tavoitteessa vaatii rahtusen onnea, mutta ei ole mikään tuulesta temmattu sanonta, että jokainen meistä on oman onnensa seppä. Lyökää luu kurkkuun epäilijöillenne ja huutakaa kaikille niille paskahousuille: ”Fuck that bullshit! I can do this!”
Jos aggressiiviset kärjistykset ja tärkeileviä ihmisryhmiä vastaan hyökkäilemiset eivät vielä yllätä, Body Count paljastaa Carnivorella myös uuden, pehmeämmän puolensa. When I’m Gone -kappale on omistettu edesmenneelle räppärille Nipsey Husslelle, ja biisi kyseenalaistaa ihmisten tavan paljastaa tunteensa läheisilleen vasta kun he ovat poissa.
– Niin. Pidämme elämää itsestäänselvyytenä, ja syyllistyn samaan itsekin, vaikkei todellakaan kannattaisi, Ice sanoo.
– Edes Body Countin olemassaolo ei ole mikään itsestäänselvyys, you know? Riveistämme on kuollut paljon jäseniä. Kitaristimme D-Rock menehtyi syöpään, alkuperäinen basistimme Mooseman ammuttiin, rumpalimme Beatmaster V kuoli pitkäaikaiseen sairauteen [leukemiaan] ja moni muu on kokenut kaikenlaista.
– Jos lukee Body Countin sanoituksia, ei jää varmasti epäselväksi, että hyökkään jatkuvasti ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan. Ongelma on, että olen itsekin ihminen ja osa ihmiskuntaa. Siksi sanoitukseni eivät ole kaikkien muiden osoittelemista sormella, vaan puran When I’m Gonen kaltaisiin teksteihini myös omia virheitäni.
– Kun Nipsey kuoli, hänen kunniakseen järjestettiin valtava muistokonsertti, jossa oli mieletön määrä jengiä. Kävikö edes murto-osa heistä hänen keikoillaan aiemmin? Ei. Heti kun joku menehtyy, kaikki alkavat kaivata häntä, haluavat kertoa miten hieno ihminen hän oli ja miten paljon he häntä rakastivat. Se on ihan tavallista. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta minä kysyn When I’m Gonen sanoituksissa, miksi emme voi oppia antamaan kunniaa lähimmäisillemme heidän eläessään. Kun joku on poissa, on liian myöhäistä.
Laulaja ei säästele sanojaan, kun hän kehuu kappaleessa kuultavan Evanescence-laulajatar Amy Leen panosta. When I’m Gone on ensimmäinen kerta, kun Body Countin albumilla kuullaan naislaulua.
– Amy viimeisteli kappaleen voiman. Sanotaan näin, että jos biisi oli viisikymppinen ilman häntä, hänen kanssaan siitä tuli täysi satanen. Amy oli juuri menettänyt tapaturmaisesti tärkeän lähimmäisen, joten When I’m Gone on meidän molempien puolesta todella raakaa, aitoa ja peittelemätöntä tunnetta suoraan sisimmästämme.
– When I’m Gone on erilaista Body Countia, ja jos joku kokee sen sotivan bändin ydinajatusta vastaan ja olevan jotenkin nössö kappale, niin… vitut siitä! Todelliset fiilikset, laidasta toiseen, OVAT ehtaa Body Countia.
Kumarrus molemmille skeneille
Body Count on antanut sekä rap- että metalliesikuviensa kuulua albumeillaan, ja Icen äänessä kuuluu selvää huvittuneisuutta hänen kertoessaan, kuinka nämä kaksi maailmaa eivät kuulu joidenkin mielestä vieläkään yhteen.
– Tiedän, että jengi haluaa yhä asettaa räpin ja rockin jotenkin vastakkain. Jos kuulut toiseen skeneen tai pidät yhdestä, et voi kuulua toiseen skeneen ja pitää toisesta. Vitut. Voin sanoa, että kun joku serkuistani esitteli joskus 70-luvulla minulle Jimi Hendrixin ja kuulin sen jätkän soittoa, siinä ei ollut millään skeneillä tai genreillä mitään väliä.
– Sen jälkeen ahmin Blue Öyster Cultia, Mott the Hooplea, Black Sabbathia, Def Leppardia, Suicidal Tendenciesiä, Dead Kennedysiä, Black Flagiä ja lopulta Slayeriä, joka kantautui korviini joskus 80-luvun puolivälissä, kun kaverini Rick Rubin päätyi tekemään albumia heidän kanssaan ja sain käsiini varhaisia Slayer-levyjä.
Oli rockin ja räpin välillä todellista vastakkainasettelua tai ei, Ice-T:llä on melkoisen ainutlaatuinen kulma kumpaankin skeneen, mies kun on kiertänyt maailmaa sekä räppärinä rapfestareilla että metallilaulajana metallifestareilla.
Aina sanavalmis Ice miettii poikkeuksellisen pitkään, kun kysyn, miten paljon metalli- ja rapmaailmat eroavat toisistaan.
– Tähän olisi siistiä keksiä jokin hurja tarina musajengisodista, mutta paskat, ei sellaisia ole, Ice sanoo lopulta.
– Totta kai tietyt jutut kuvastossa, imagossa, sanomassa ja muussa ovat erilaisia, mutta nehän ovat näkemyksellisiä asioita, joiden alla vallitsee samanlaiset tinkimättömät periaatteet.
– Rap ja metalli ovat molemmat ulkopuolisten musiikkia. Ne ovat niitä maailmoja, joihin ajaudutaan, kun ei koeta kuuluvansa niihin ihan tavallisimpiin lokeroihin. Olen huomannut, että kummassakin porukassa on aika paljon ajattelevia ihmisiä, jotka miettivät asioita tarkasti, mutta suhtautuvat niihin silti suurella tunteella.
– Molemmissa vallitsee yhteenkuuluvuuden tunne, uskollisuus ja ”do it yourself” -talkoohenki. Molemmissa pidetään lujasti yhtä. Kumpikin voi nousta aina välillä mainstreamiin, mutta ne eivät katoa mihinkään, vaikka valuisivat taas undergroundiin. Haluan antaa kunnioitukseni rap- ja metalliskenejä kohtaan näkyä levyillämme.
Bloodlustilla Body Count tributoi Slayeriä Raining Blood – Postmortem -coverkaksikolla, ja Carnivorella bändi tekee kunniaa Motörheadille ja edesmenneelle Lemmy Kilmisterille.
Ace of Spadesin asema metalliklassikkona tuskin on epäselvä kenellekään, mutta sinultahan löytyy myös yhteistä historiaa Lemmyn kanssa?
– Kyllä. Ilman Motörheadia ja Lemmyä ei olisi olemassa Body Countia tai minua metallilaulajana. Piste, Ice toteaa.
– Sain työskennellä Lemmyn kanssa vuonna 1994, kun teimme Airheads-elokuvaan biisin Born to Raise Hell. Lemmy oli jo tuolloin valtava rockikoni. Hän ei tuntunut edes ihmiseltä. Hän oli elävää rock’n’rollia. En osannut edes arvailla, miten hän tulisi suhtautumaan minuun, kolmekymppiseen räppäriin Los Angelesista.
– Aluksi ajattelin, että Lemmy suorastaan vittuili minulle, mutta pian huomasin, että se oli hänen tapansa heittää virne suupielessä läppää ihan kaikista ja kaikesta. Kun pääsin hänen kanssaan samalle aallolle, olimme kuin veljekset. Biisin vääntäminen oli sen jälkeen mahtava kokemus, enkä ole jättänyt kunnioitustani Lemmyä kohtaan epäselväksi.
– Emme salaile vaikutteitamme muutenkaan. Siksi levyillämme on mukana näitä covereita. Maailmassa on paljon bändejä, jotka eivät juuri puhu esikuvistaan. Body Count on bändi, joka on syntynyt Motörheadin, Black Sabbathin ja Slayerin kaltaisten bändien vaikutuksesta, emmekä näe mitään syytä peitellä sitä.
– Jo debyytillämme There Goes the Neighborhood oli silkkaa Black Sabbathia ja Cop Killer Motörheadiä, ja teimme sen selväksi haastatteluissa. Halusimme tehdä kunniaa esikuvillemme, jotka ovat niitä todellisia metalli-ikoneita.
– Suurin haaste Ace of Spadesissä oli, pystynkö laulamaan sen! Mielestäni suoriuduin kelvollisesti. En tiedä millaiset vittuilut olisin saanut kuulla Lemmyltä asiasta, mutta ehkä hän olisi valehdellut, että se meni ihan hyvin, hah hah!
Julkaistu Infernossa 3/2020.