Rento raato, häpeämätön hengetön – haastattelussa Lik

Ruumis, raato, kalmo. Siinä muutama suomennos ruotsin sanalle ”lik”. Kolmannen albuminsa julkaissut Lik on vahvasti kiinni ruotsalaisen death metalin perimässä eikä häpeile kunnianosoituksiaan lajin legendoille.

Kuva: Mathias Blom

Ruotsalainen death metal. Se sikisi Nihilististä, Carnagesta ja Morbidista, jalostui (jos sana tähän yhteyteen sopii) Entombediksi, Dismemberiksi, Graveksi, Unleashediksi ja lukemattomiksi muiksi. Moni on sen ääreltä lähtenyt laajentamaan musiikillista spektriään – ja palannut matalien vireiden ja Boss-pedaalien sulojen äärelle.

Lik-yhtyeen kitaristia Niklas Sandinia huvittaa ajatus, että death metal on kansallisaarre, yksi kansankodin jokamiehenoikeuksista.

– Ehkä itse kukin metalliin vannoutunut ruotsalaismuusikko ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä soittamasta Ruotsi-tyylin death metalia. Itselläni deathin soittamiseen liittyy aina suuri helpotuksen tunne. Sen ei tarvitse olla niin arvovaltaista ja vakavaa. Voimme vain soittaa ja pitää hauskaa, ottaa rennosti. Juuri tuo rentous tekee siitä niin palkitsevaa.

Rento on aika huvittava adjektiivi death metaliin liitettynä, mutta tässä yhteydessä sen ymmärtää. Niklas Sandin tunnetaan myös Katatonian basistina, ja Likin death metal on hänelle tarvittava vastapaino – samoin kuin Katatonia-tovereilleen Jonas Renkselle ja Anders Nyströmille on Bloodbathin kuolo.

– Katatoniassa on kyse aivan toisenlaisesta, huomattavasti detaljirikkaammasta soonisesta maisemasta. Likissä me vain pidämme poikain kesken hauskaa groovaavan kuolometallin parissa. Lik auttaa lataamaan Katatonia-pattereitani ja päinvastoin. Ilman toista kyllästyisin toiseen.

Patterit latautuneena Lik – jonka muodostavat Sandinin kanssa solisti-kitaristi Tomas Åkvik, rumpali Chris Barkensjö ja basisti Joakim Antman – lähti tekemään kolmatta albumiaan Misanthropic Breediä. Sandinille uusi levy on aina haaste, sillä edeltäjästä ehtii joka kerta tulla hänelle erityisen läheinen, ”darling”, kuten hän ilmaisee.

– Olen vastikään saanut sulateltua uuden albumin kokonaisuudessaan, ja kyllä, siitä tuli jopa parempi kuin edeltäjästään Carnagesta. Se onnistui surmaamaan ”darlingin”, niin kuin sanonta kuuluu.

Soolon sielu

Misanthropic Breed vaati valmistuakseen b-suunnitelman, kun äänittämiseen buukatussa Solna Studiossa heräsi epäilys covid19-tartunnoista. Äänitykset siirtyivät tee-se-itse-otteella Likin treenikämpille kera tuottaja Lawrence Mackroryn.

Niklas Sandin kokee, että lopputulos on yhtä vahva kuin se olisi studio-olosuhteissa luotuna. Työstäminen treenikämpillä toi aikaa reflektoida materiaalia.

– Studiossa olisimme tienneet kaikki ratkaisut jo etukäteen. Nyt kaikki kiire oli poissa. Itselleni se tarjosi mahdollisuuden purkittaa soolot aavistuksen paremmin kuin aiemmilla levyillä.

Levyn nimi on kunnianosoitus sekä Entombedille että Dismemberille. Sandin korostaa, että nimi valikoitui luontevasti, kuten kaikki Likin aiemmatkin viittaukset vintage death metaliin.

– Nimi taisi olla esillä jo ennen viime levyä – jonka nimi taas on kumarrus Carnage-bändille, josta tuli myöhemmin Dismember. Ainahan me teemme kunniaa tyylimme legendoille. On huvittavaa, kun ihmiset parjaavat meitä Dismember- ja Entombed-kopioksi ja kysyvät, emmekö yhtään häpeä. Ja ei, mehän emme häpeä!

Häpeämätöntä death metalia siis.

– Juuri näin! Joskus, kun työstämme uusia riffejä, räjähdämme nauramaan, kun työn alla oleva riffi liippaa liian läheltä jotain klassikkobiisiä. Tuskin kukaan, joka rakastaa tämän mallin death metalia, voi välttää tuollaista tiedostamatonta kopiointia.

Lik kykenee kumartamaan myös pimeää 1990-lukua varhaisemmalle metallille. Misanthropic Breedin ensimmäisenä ennakkomaistiaisena julkaistun Decayn soolo-osio on niin Iron Maideniä kuin olla voi.

– Sävelsin sen soolon suurilta osin äänityksissä, hain Dave Murray -vibaa. Halusin linkittää soolon biisin läpi kulkevaan melodiaan, joka sekin on vahvasti Maiden-vaikutteinen. Iron Maiden on aina rakentanut soolonsa hienosti, ne eivät koskaan ole mitään irrallisia, muodollisia taidonnäytteitä. En minäkään halua tehdä sellaisia, kaikki vain kuulisivat kuinka hidas oikeasti olen!

Sandin intoutuu avaamaan ajatuksiaan sooloista vahvan melodisena osana musiikkia ja korostaa, miten hienosti mainittu toteutuu myös Europen kappaleissa.

– Kee Marcello on teknisempi, John Norum bluespohjaisempi, mutta molempien soitossa soolot ovat vahvassa yhteydessä ympäröivään biisiin. Valitettavasti nykyään metallissa kuulee aivan liikaa sinänsä taidokkaita kitaristeja, jotka vain esittelevät, mitä ovat viime viikot treenailleet.

 

Naurun paikka

Misanthropic Breedin avaa simppelisti ja samalla persoonallisesti The Weird. Sandin ei kiellä, etteikö biisiä voisi pitää jonkinlaisena avaimena koko albumille.

– Mitä tekstiin tulee, siinä kiteytyy se outouden valtakunta, jossa liikumme, ja sehän pursuaa rujoa gorea Peter Jacksonin varhaisten elokuvien tyyliin. Mutta ei The Weird tekstinsä takia levyn kärkeen sijoittunut, se vain on musiikillisesti todella hyvä, iskevä avaaja.

Vähemmän simppeli, yhtä lailla kiehtova nimi on Female Fatal to the Flesh, jossa yhdistyvät femme fatale -termi ja Morbid Angelin Formulas Fatal to the Flesh.

– Teksti on sinänsä ihan standardi, julma murhaaja lahtaa porukkaa. Tällä kertaa hän vain on nainen, toisin kuin tyypillisessä death metal -tekstissä. Näin saimme biisiin vähän tuoretta kulmaa.

Naiset ovat joutuneet death metal -kuvastossa perinteisesti uhrin asemaan. On tervetullutta, että nyt on toisin.

– Niinpä! Kuten upea ruotsalaismuusikko Onkel Kånkel – huikea tyyppi, teki biisejä ties mistä ja pani niissä halvalla aika lailla kaikkea yhteiskunnassamme – sanoi: maailmassamme kaikki on mahdollista. Ehkä Female Fatal to the Fleshissä on kyse vähän samasta. Kuka tahansa voi olla psykopaattimurhaaja.

Lik antaa musiikissaan tilaa myös death metalin rujolle, sysimustalle huumorille. Sandin painottaa, että huumori on olennainen elementti, sillä kurttuotsaisen synkeä jyystö kääntyisi äkkiä itseään vastaan.

– Humoristiset sävyt tekevät rujosta entistä rujompaa. Tätähän voi verrata kauhuelokuviin, esimerkiksi Sam Raimin Drag Me to Hell -leffaan. Tarina on karmea, mutta elokuvassa on tilaa myös humoristisille sävyille. Ja juuri kun sinulla on hauskaa ja luulet olevasi turvassa, jotain kammottavaa isketään eteesi ja sen vaikutus on vielä väkevämpi kuin olisi, jos kaikki yrittäisi vain olla kauheaa koko ajan. Kukapa ei tykkäisi välillä nauraa. Vaikka myönnän, että välillä biisejä tehdessä meidän täytyy vähän hillitä vitsailuamme.

Kärkikokemus

Kansitaiteessaan Lik luottaa mustaan ja valkoiseen, mutta Misanthropic Breedillä ne saavat rinnalleen häivähdyksen punaista. Yhtye kokeili kansiin ensin aiemmasta täysin poikenneita ratkaisuja, mutta päätti palata yhteistyöhön taiteilija Mark Riddickin kanssa.

– Hänen kädenjälkensä kuvastaa aina sitä, mistä musiikissamme on kyse. Kun näkee levynkantemme, ei vahingossakaan luule katsovansa vaikkapa Sabatonin uutta kansitaidetta. Olen innoissani, että Carnagen hyvin taiteellisen kuvaston jälkeen uuden levyn kannessa on selkeä tilanne meneillään, zombit raahautuvat sinua kohti. Se on coolia se.

Sandin päättää viileästi olla paljastamatta liikaa, kun tulee puhe Decay-soittovideota seuraavista musiikkivideoista.

– Kerrottakoon, että Funeral Anthem on kärpäsenä katossa -katsaus levyn äänityksiin. Morbid Fascination taas, no, sen video jääköön kokonaan yllätykseksi.

Nuorempi Niklas Sandin olisi puolestaan saattanut yllättyä, jos hänelle olisi kerrottu, että hän tekee jonain päivänä yhteistyötä Dismember-mies Matti Kärjen kanssa. Kärki vieraili Likin viime vuonna julkaistun Sthlm Death Metal -ep:n biisillä Revel in Gore.

– Biisin äänittäminen oli erityinen kokemus, kuin vuosisadan ikimuistoisin jouluaatto. Matti on todella hauska ja cool, jalat vahvasti maankamaralla. Eikä tilanne ollut yhtään niin outo kuin se voisi olla, joskushan sitä saattaa vaivautua arvostamiensa ihmisten lähellä, mennä sosiaalisesti ihan lukkoon. Jo hetkisen yhdessä hengailtuamme huomasin, että meininki on varsin rento.

Death metal ja rentous. Yhteenhän ne sopivat.

Julkaistu Infernossa 8/2020.