10. heinäkuuta 1942 New Hampshiren Portsmouthissa syntyi muuan Ronald James Padavona, jonka (metalli)maailma tuli myöhemmin tuntemaan Ronnie James Diona. Dio nousi metallilaulajien kirkkaimpaan kärkeen 50 vuotta kestäneellä urallaan, jonka aikana tämä muun muassa vaikutti Elf-yhtyeessä, seisoi kitarasankari Ritchie Blackmoren rinnalla Rainbow’ssa, hyppäsi Ozzy Osbournen saappaisiin Black Sabbathissa ja perusti menestyksekkään sooloyhtyeensä Dio.
Valitettavasti pienen miehen suuri ääni vaikeni 16. toukokuuta 2010 vatsasyövän vuoksi.
Dion perintö elää kuitenkin edelleen voimakkaana musiikissa, muistoissa ja jokaisessa ilmaan nostetussa pirunsarvi-käsimerkissä (sekä kyseenalaisena ja mielipiteitä jakavana hologrammina). Infernon toimittajat jakavat seuraavaksi omia Dioon ja tämän yhtyeisiin liittyviä läheisiä muistoja. Kauan eläköön Dio!
”Olen varma, että jos Ronnie James Diosta ei olisi tullut laulajaa, hän olisi kyennyt luomaan vähintään yhtä menestyksekkään uran näyttelijänä. Hänen esiintymisensä ja tulkintansa oli täynnä melodramaa ja teatraalisuutta, joka loi puitteet tulevien sukupolvien heavy-laulajille.
Miehen uralta voisi poimia montakin kohokohtaa, mutta yksi olennaisempia levytyksiä itselleni on aina ollut Rainbowin vuonna 1976 ilmestynyt toinen pitkäsoitto, Rising. Se sisältää kuusi kappaletta, joista jokaisella on oma persoonallisuutensa ja joista jokainen näyttelee omaa rooliaan kokonaisuudessa. Levyn A-puoli sisältää neljä suhteellisen suoraviivaista iskusävelmää kun taas B-puolen kappaleet ovat eeeppisempiä ja progressiivisempia teoksia.
Kaiken keskiössä on kuitenkin eeppinen Stargazer, jossa kuullaan myös Rainer Pietschin johtamaa Münchenin filharmonista orkesteria, joka on omiaan värittämään sävellyksen mystisen uljasta tunnelmaa. Dion fantastiset ja abstraktit kielikuvat ovat mielikuvitusta kiihottavia ja äärimmäisen mukaansatempaavia, jotka takaavat eskapistisen ja täydellisen immersiivisen heavy metal- elämyksen. Etenkin nuorena Dion sanoitukset olivat Iron Maidenin ohella jotain sellaista, jotka veivät kuulijan matkalle jonnekin arkikokemusten tuolle puolen.
Tietenkään ei pidä väheksyä myöskään esimerkiksi väkevän avausraidan, Tarot Womanin, pakkomielteisistä faneista varoittelevan Starstruckin tai vauhdikkaan proto-poweriksin luonnehdittavan, Light in Blackin voimaa.
Metalli- ja rock-musiikin historiasta löytyy paljon hyviä laulajia, mutta harvalla on Dion draaman tajua ja taitoa kertoa tarinoita. Olen esimerkiksi kuullut kerran Stargazerin livenä Graham Bonnettin esittämänä ja vaikka arvostankin miestä äärettömän paljon, se ei nyt vaan ollut sama asia.” – Mikko Malm
”Kesäkuu 2009. Sweden Rock -festivaalin viimeinen ilta Sölvesborgin kunnassa Ruotsissa. Tapahtuman päälavalla Ronnie James Dion aikainen Black Sabbath, eli Heaven & Hell. Kävelemme setin encoren viimeisenä soivan Neon Knightsin aikana jo kohti festivaalialueen portteja. Mietin mielessäni, että näinköhän tuolloin 66-vuotiaan Dion livenä viimeistä kertaa. Valitettavasti. Jo vajaata vuotta myöhemmin mestari oli poistunut keskuudestamme.
Ensimmäinen muistikuva Ronnie James Diosta, tai lähinnä hänen jumalaisesta äänestään lienee, kun naapurin tyttö soitti DIO-yhtyeen (todennäköisesti) The Last in Linea kasettisoittimesta.
Vähän myöhemmin soitonopettajaltani saatu kassukopio levystä huusi kotistereoissa antaumuksella. Samoin 11-vuotiaana ostamani ja vaalimani Dream Evil -albumin kasetti, jonka hakea polkaisin pyörällä kirkonkylästä yhteensä yli 20 kilometrin matkan. Saman tien kahden hyvän kaverin kanssa mankan ääreen ja kasetti soimaan. ’Sunset Superman on kovin biisi ikinä!’
Sen kuulin ensi kertaa livenä toisella näkemälläni DIO-keikalla Helsingin vanhassa jäähallissa toukukuussa 2001. Samalla, jolla DIO vielä promotoi edellisvuonna julkaistua Magica-teemalevyään. Levyä, joka toi yhtyeen takaisin vähemmän menestyneiden Lock Up the Wolvesin (1990), Strange Highwaysin (1994) ja Angry Machinesin (1996) jäljiltä. Mukanaan vanha aisaparinsa, kitaristi Graig Coldy. Loistava soittaja, joka onnistui mestarin rinnalla, mutta ei enää sen jälkeen musiikillisesti omillaan.
Yhtä kaikki, Magica oli DIO:lle todellinen piristysruiske inspiroivalla, kaikkivoipaisesta pahuudesta ammentavalla tarinallaan, mutta ennen muuta sävellyksillään. Magica on melodioiden aarreaitta, mutta raskain DIO-albumi, jolta löytyy yllättävän monta Ronnie James Dion yhden työnantajista, Tony Iommin, aikaansaannoksille syvään kumartavaa riffiä. Juuri ne ovat Magican punainen lanka ja johtotähti, joista kappaleet kuten Lord of the Last Day, Fever Dreams, Turn to Stone, Feed My Head ja Eriel saavat väkevän voimansa ja vastustamattoman groovensa.
Vaikka Magicaa seuranneella Killing the Dragonilla (2002) oli nimibiisin, Pushin ja Better in the Darkin kaltaisia timantteja, Magica jäi kokonaisuutena Ronnie James Dion loppu-uran sävellykselliseksi taivaankatoksi. Toteutumatta jäivät jo suunnitellut Magica-saagan toinen ja kolmas osa. Millaisia ne olisivat olleet – sitä emme saa koskaan tietää.” – Jaakko Silvast
”Vuonna 85 piti yläasteen musiikkitunnille tehdä parityönä esitelmä suosikkiartististaan. Erityisen jännäksi asian teki se, että esitelmä piti äänittää kasetille, joka sitten luokan edessä laitettiin pyörimään. Äänityksen tueksi piti vielä tehdä ja jakaa luokkatovereille A4-kokoinen tiivistelmä artistin urasta.
Popparikaveriani ei hevi kiinnostanut, mutta itseäni sitäkin enemmän, joten Diostahan esitelmä sitten tehtiin. Tuorein The Last in Line -albumi kun oli parasta ikinä juuri nyt yhdessä debyytti Holy Diverin kanssa. Kirsikaksi kakun päälle saatiin juuri edellisellä viikolla ennen esitelmää Suomen televisiosta tullut The Last in Line -musiikkivideo, jonka sain talteen kotiin samana vuonna hommatulla videonauhurilla. Onhan tuon eri hienon ja yhä pirun jämäkän avauskappaleen video edelleen kaikessa rakastamassani tarinavetoisuudessaan aivan yliveto, jonka kauhuteema yhdistettynä heavy metalliin on ajaton taivaassa tai helvetissä sovittu avioliitto.
Se mikä toimi 35 vuotta sitten, toimii edelleenkin. We Rock!” – Miika ”Mega” Kuusinen
”Kollegoitani hieman nuorempana olen Dion suhteen vähän myöhäisherännäinen. Ensimmäinen tietoinen kosketus Dion jumalaiseen ääneen tuli vasta Black Sabbathin vuoden 2000 Best of -kokoelman myötä, kun siihen asti vain Ozzyn äänelle altistuneen teinin korvat kuulivat Heaven and Hell -kappaleen. Kyllä muuten toimi!
Dion soolotuotannosta ja Rainbow-levyiltä löytyy toki paljon hyvää (esimerkiksi Stargazer, Egypt (The Chains Are On), Rainbow Eyes, Gates of Babylon), mutta minulle laulajan seikkailut nimenomaan Black Sabbathissa/Heaven & Hellissä ovat parasta, mitä Dio urallaan teki. Dio laulajana, riffimestari Tony Iommi kitarassa, Geezer Butler basistina ja rummuissa Bill Ward tai Vinny Appice – täydellinen yhdistelmä. Sabbathin Heaven and Hell (1980) ja Mob Rules (1981) eivät sisällä yhtään heikkoa lenkkiä, Dehumanizeriltakin (1992) löytyy paljon hyvää ja todettakoon nyt tässä, että Heaven & Hell -otsakkeen alla tehty The Devil You Know (2009) pesee Iommin ja Butlerin Ozzyn kanssa myöhemmin tekemällä 13-albumilla (2013) kevyesti lattiaa.
Iommi onkin sanonut myöhemmissä haastatteluissaan, että jos Dio olisi yhä elossa, olisi hän todennäköisesti Black Sabbathin viimeisen kiertueen jälkeen palannut taas yhteen Heaven & Hellin pariin. Sääli, ettemme saa koskaan tietää, miten nelikko olisi jatkanut The Devil You Know -levyn viitoittamaa tietä.” – Vesa Siltanen
https://www.youtube.com/watch?v=H3wJ8IOfxc0
”Jos olet kasarin alussa alkanut kasvattelemaan finnejä ja vähänkään raskaampi rokki silloin kiinnosti, niin Ronnie James Dio ei varmasti voinut mennä ohitsesi. Olihan toki Ian Gillanit, Rob Halfordit ja Ozzyt, mutta tämä pienikokoinen mies oli the ääni. Hän oli myös mies, jota voidaan kiittää (tai syyttää, miten vaan) tämän tietyn käsimerkin ja lohikärmes- ynnä muun miekkaosaston tuomisesta metalliin.
The Last in Line oli uhkaavan videon kera ensimmäinen kosketus miehen tuotoksiin. Elettiin vuotta 1984, jolloin ei netti auttanut tiedon- ja musiikinnälkäistä. Faktaa ja tiettyä musiikkia piti todella etsiä. Hiljalleen aukeni, että Ronnien vahvaa tulkintaa löytyi myös legendaarisen Rainbow’n sekä Black Sabbathin äänitteiltä. Vaikka äärimmäisempi metalli alkoi allekirjoittanutta tuolloin jo kutsua, niin Rainbow’n vanhakantainen hard rock mylläsi mielen ja vieläkin osaan lähes ulkoa nuo Dion aikaiset levyt, säveliltään sekä sanoiltaan.
Dion äänikirjastosta rakkaimmaksi jäivät Black Sabbathin aikoina tehdyt Heaven and Hell sekä Mob Rules. Ne olivat raskasta, taidokasta sekä myös yllättävän herkkää tavaraa.
Siitä huolimatta päätin napata biisikseni Stargazerin. Tässä on oikestaan kaikki elementit, mitä hyvä musiikki tarvitsee. Ritchien Blackmoren aloitusriffin voisi kuvitella aloittavan stoner metal -genren, siihen päälle meille länkkäreille eksoottisen kuuloiset sävelkulut, sitten täydellinen soitto ja laulu sekä vielä kunnon paisuttelut. Oijoi.
Menneisyydessä myllääminen on turhaa touhua, mutta musiikin ja sen herättämien tunteiden kautta kuitenkin tarpeellista, mielestäni. Siispä, Ronnie, teit ison työn. Isomman kuin monet meistä edes arvaavat.” – Teemu Vähäkangas
”Ensimmäinen englannin kielellä tekemäni haastattelu oli Ronnie James Dion kanssa vuoden 2004 Tuska-festivaaleilla. Sanomattakin on selvää, että jännitti pirusti. Siinä sitä oltiin Dion mainion keikan jälkeen bäkkärillä odottelemassa tulisilla hiilillä audienssia ja herra Ronnie ilmestyi artistivaununsa ovelle, kaljapullo rennosti kädessään, silmäillen, että ’mitäs täällä tapahtuukaan’. Huh huh!
Itse haastattelun alettua opin sen, mikä on toistunut myöhempinä vuosina useaan kertaan: kaikkein suurimmat tähdet ovat useimmiten niitä kaikkein kohteliaimpia. Ronniesta huokui aito sydämellisyys, ja hän myös vakuutteli, ettei ollut mitään syytä olla hermostunut, vaikka tilanne olikin minulle täysin uusi. ’Ihmisiähän tässä ollaan kumpikin.’
Näppäriksi ja syvällisiksi tarkoitetut kysymykseni menivät suurimmaksi osaksi romukoppaan. Ronnie ei tarvinnut käytännössä kuin yhden kysymyksen, jonka pohjalta aloitti pitkän, lavean vastauksen. Jutusta tuli hyvä – tai ainakin muistelen niin. Kyseisen Hamara-numeron ilmestymisen jälkeen en ole uskaltanut palata lukemaan kirjoitustani. Ehkä vielä joskus.
Haastattelun lopuksi hevilegenda hassutteli vielä nimelläni ja kirjoitti tuomani Rainbow Risingin kanteen ’Tony or Toni or Tonie or Tonee Magic Ronnie James Dio’. Siinä kohtaamisessa oli todellakin magiaa. Eikä poikani nimi Roni ei ole sattumaa.” – Toni Keränen