Rundirapsa: Profane Omen Baltiassa, kirjurina W. Kurki – osa 1/3

05.09.2011
Pissa ja kakka. Niistä on suomalainen rockglamour tehty.
Kuva: Oletko koskaan miettinyt, mitä saadaan, jos eliitin oikeuksia peräänkuuluttava porvarillinen punkbändi ja maailman kenties persaukisin heviryhmä laitetaan yhteen bussiin ja viikoksi Baltiaan? Teksti: Williami Kurki Kuvat: Toni Salminen & bändi Minä itse mietin ingressin kysymystä pelonsekaisin tuntein, kun kuulin rundin vahvistuneen. Jo ennen ensimmäistäkään keikkaa reissulla oli sen verran tapahtumia, että päätin jakaa ajatukseni jonkun kanssa tämän raportin muodossa, ja toivon, että seuraava on viihdyttävää luettavaa. Hevi laiva, merituuli ja bussinpellit Suomesta lähdettiin lauantaina 27.8. perusmeiningillä, eli kädelliset bussiin, bussi Vuosaaren satamasta kiuluun ja kiulu Itämeren yli Puolan Gdyniaan. Laivaan päästyämme huomasimme, että hyttien hinta 210 euroa kipaleelta on liikaa Profane Omenille ja aivan liian vähän Bob Malmströmille. Asia kuitenkin järjestyi Profane Omenin tulokasbasistin Antti Seroffin käsittämättömällä supliikkirepertuaarilla, kun selvisi, että vastaanoton miellyttävä naisvirkailija pitää raskaammasta musiikista. Lopputuloksena saimme neljä hyttiä yhden hinnalla. Profane Omen tulkitsi tämän hienon eleen sympatiaksi persaukisia takkutukkia kohtaan, ja Bob Malmströmille kyseessä oli luonnollisesti vain itsestään selvästi eliitille kuuluva mahdollisuus vetäytyä rahvaan seasta nautiskelemaan elämän kauniista asioista, kuten viinistä, ruotsinkielisistä juomalauluista ja erinomaisesti valmistetusta puronieriästä. Laivamatkalla kollektiivillemme selvisi, että eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset voivat elää harmoniassa, kunhan proletariaatti ymmärtää ylempiarvoistensa aseman ja parempi väki vastavuoroisesti kohtelee alempiaan sympatialla ja ymmärryksellä. Saunottuamme seurueemme viihtyi illan ja yön vaihtelevissa kokoonpanoissa virvokkeiden merkeissä laivan ainoassa kuppilassa Itämeren leppeiden maininkien helliessä laivamme kupeita. Aamupalaverin osallistujamäärä jäi syystä tai toisesta hieman vähäiseksi, kun seurueemme kahdestatoista jäsenestä paikalle oli saapunut vain neljä. Palaveri itsessään ei johtanut asiaan tai toiseen, mutta sen kuluessa meitä edellisiltana avittanut ihastuttava naisvirkailija tuli kysymään, onko joku meistä mekaanikko. Kieltävän vastauksen annettuamme tiedustelimme virkailijalta syytä hänen uteliaisuuteensa, ja hän kertoi merituulen repineen yön aikana bussimme kyljestä metri kertaa kaksi metriä peltiä ja heittäneen sen taaempana olevan rahtikontin katolle. Samainen virkailija kertoi myöhemmin myös laivan kapteenin olevan hevimiehiä, joten pääsimme kiertueelle komentosillalle ja konehuoneeseen, ja silläkös edellisillan ankarien neuvottelujen aiheuttama päänsärky lähtee jos jollain, että menee laivan konehuoneeseen kuuntelemaan todellista metallia arviolta 120 desibelin voimakkuudella... Niin riemastuttava kuin uutinen bussimme kylkipeltien tilasta koomisuutensa vuoksi olikin, se aiheutti pienehkön ongelman heti Puolaan saavuttuamme, mutta laivayhtiön ystävälliset kansimiehet ratkaisivat sen poraamalla noudettuun peltiin pari reikää lisää ja ruuvaamalla sen ainakin etäisesti paikalleen. Ja näin omituinen seurueemme pääsi aloittamaan seikkailunsa Gdyniasta, jossa oli määrä soittaa seuraavan päivän iltana. Hello, Puola, my name is Kuola Ensimmäisenä päivänä Puolassa keikkaa ei siis ollut, vaan tarinamme sankarit päättivät pysäköidä bussin Rock Out! -nimisen baarin pihamaalle ja nauttia lämpimästä auringonpaisteesta, kylmistä virvokkeista ja tutkailla paikallisten tapoja ja käyttäytymistä. Ystävystyimme nopeasti baaria pitävän naiskaksikon ja käytännössä kaikkien asiakkaidenkin kanssa, ja ilta oli täynnä lämpöä ja ystävyyttä pimenevässä Gdynian yössä. Myös muutama jäsen Driller-yhtyeestä, joka avaisi seuraavan illan keikat, oli tässä vaiheessa implementoitu urheaan kollektiiviimme. Tarina kertoo erään ryhmämme jäsenen heränneen liikkuvasta kodistamme myöhemmin yöllä ja hiippailleen hissuksiin ns. kyykkikselle, eli sissipaskalle turvalliselle metrin etäisyydelle bussista. Pimeässä yössä tarpeitaan toimitellessaan kyseinen henkilö, jonka nimeä ei mainita viattomien suojelemiseksi, huomasi kuitenkin kakkivansa paljain jaloin valtavassa kasassa särkynyttä lasia. Kenties hyvät aikeet suojelevat oikeamielisiä pahuuden tyrannialta tai jotakin sinne päin, mutta todistettavasti mainittu öinen kakkareissu ei aiheuttanut asianosaisen jalkoihin ainoatakaan haavaa. Kakkartit, Swettenheitit ja Disgustingtonit Kun monta ihmistä nukkuu, nauttii virvokkeita ja ylipäänsä aukoo suitaan yhdessä bussissa, sinne pääsee syntymään varsin monenlaisia hajuja. Aamuseminaarissa allekirjoittanut ideoi Bob Malmströmin Carl Johan Langenskiöldin kanssa asteikon, joka mittaa ilmassa leijuvia kakkahitusia. Tämä uusi tieteellinen löytö sai nimekseen Kakkartin asteikko. Yksi kakkart vastaa sitä määrää ulostehitusia, jonka yhden ihmisen yhden vuorokauden mittainen flatus päästäisi ilmakehäämme. Totesimme seminaarin lopuksi vielä, että bussimme sisäilmassa oli noin neljä kakkartia. Tieteellinen läpimurtomme innoitti delegaatiotamme ideoimaan myös muunlaisia asteikoita, kuten Swettenheitin, joka mittaa vartalohien määrää, sekä Disgustingtonin järjestelmän, jolla pystymme tarkastelemaan krapulan ihmisvartalossa ja mielessä aiheuttamia kauhuja tieteen keinoin. Koska suuretkaan mielet eivät voi aina omistautua vain ja ainoastaan ihmiskunnan vielä suurempien ongelmien ratkaisulle, päätimme siirtää tarkemman tutkimustyön ajankohtaa myöhemmäksi, sillä soittoruokala Rockz Gdynian ytimessä odotti jo pelimanneja saapuvaksi paikalle, joten hurautimme kuvankauniin ajoneuvomme kyseisen ravintolan edustalle ja kannoimme tavaramme sisään. Kaatuvat vahvistimet, särkevät päät Keikkapaikka oli pieni mutta varsin kelvollinen orkestereillemme esiintyä. Tosin soundcheckin edetessä tuli selväksi, että paikan äänentoisto oli järjestään paskana, koko talossa ei ollut ainuttakaan mikkipiuhaa ja nätisti sanottuna paikan ääniteknikosta ei ollut apua minkään asian suhteen. Näistähän on selvitty ennenkin, ja mukana olevia kahta omaa laulumonitoria PA:na käyttäen saatiin lava suhteellisen nopeasti vastaamaan myös Bob Malmströmin hieman korkeampia esiintymisstandardeja. Paikallisen Driller-yhtyeen aloitellessa omaa sätkimisthrashista koostuvaa settiään huomasimme monenlaisten takkutukkien hiljalleen valuvan paikalle siitäkin huolimatta, että oli maanantai, ja tämähän luonnollisesti nosti iloisen joukkomme taistelumoraalin hetkellisesti entistäkin korkeammalle. Hetkellisesti siksi, että Drillerin lopetellessa settiään talon ainoa monitori erosi pysyvästi aktiivipalveluksesta ja siirtyi viettämään lokoisia eläkepäiviä tuopinalusena, ovikiilana tai ärsyttävänä tiellä olevana esineenä takahuoneen nurkassa. Bob Malmström ei tästä pienestä vastoinkäymisestä lannistunut, sillä miksipä sitä vokalistin itseään tarvitsisi kuulla? Suomenruotsalaisella urheudella Bob polkaisi keikkansa käyntiin, ja varsin nopeasti lavan edustalla pyöri monenkirjava joukko nyrkkejä, polvia ja lenkkareita. Jopa crowdsurfingia nähtiin, ja sitä jos jotain voi pitää onnistuneen konsertin merkkinä. Hittikimara päättyi Vi är Bob Malmström -kappaleeseen, jossa vokalisti Carolus Aminoff, tuo Westendin seksitornado, sai yleisön lietsottua varsin mieltä lämmittävään yhteislaulantaan. Seuraavaksi olikin meidän vuoromme astella eturintamaan suomenruotsalaisten puolustettua raivokkaasti kunniaansa. Keikan lähtökohdista huolimatta oli järjettömän hauskaa esiintyä, kun huomasimme yleisön innostuvan soitannastamme ja edellä mainittu nyrkeistä, polvista sekä lenkkareista koostuva mylly lavan edessä kasvatti intensiteettiään aina siihen pisteeseen, jossa lavalla on enemmän yleisöä kuin soittajia. Täysin vahingoitta keikasta ei tietenkään selvitty, vaan viimeisen biisin (joka oli muuten tälle rundille ohjelmistoon väliaikaisesti palautettu Wildchild) aikana joku innokkaista pittaajista suuntasi vartalonsa massan harha-askelen seurauksena kohti allekirjoittaneen vahvistinta sillä seurauksella, että stäkki yksinkertaisesti kaatui. Huomasin kuitenkin ääntä tulevan vielä riittämiin, joten keikan viimeiset tahdit soitettiin pienestä kaaoksesta huolimatta hyvillä mielin. Toinen vastoinkäyminen paljastui allekirjoittaneelle vasta keikan jälkeen baarin pihamaalla, kun miksaajamme Pekka ilmestyi näkökenttääni päätään paperilla pidellen ja kertoi pystyvänsä penetroimaan päänahkansa sormellaan. Syy tähän oli käyttökelvoton PA-kaappi, johon epäonninen äänimiehemme löi päänsä useita kertoja jo soundcheckien aikana. Aiemmin mainittu ääniteknikontapainen ei suostunut ottamaan sitä alas pyynnöistä ja takaisinasennuslupauksista huolimatta, koska hänen mielestään se olisi epäloogista, sillä he tarvitsisivat sitä kahden viikon kuluttua. Keitäpä me olemme hänen logiikkaansa kyseenalaistamaan, vaikka Pekan kasvoilta paistoikin sellainen vitutus, että sillä olisi voinut vaikkapa vallata Puolan. Yllättävää vieraanvaraisuutta ja maailman parasta keittoa Keikan jälkeen väki palasi jälleen virvokkeiden pariin, ja saimme osaksemme todellista vieraanvaraisuutta, kun seurueeseemme liittynyt Dorota tarjoutui viemään meidät kotiinsa, jossa halukkaat voisivat ottaa suihkun ja rentoutua takapihalla raskaan päivän päätteeksi. Tässä vaiheessa joukkiostamme nouseva odööri oli varmasti tuntuva, mutta se tuskin ylitti kanssaihmisten suojeluun instigoivaa kipukynnystä, joten tuumimme, että kyseessä oli todellakin vain aidon ystävällisyyden ilmentymä. Harvapa sitä viitsii viedä kotiinsa bussilastillisen ventovieraita tunkiolta haisevia humalaisia. Tämän lisäksi ehtoisa emäntämme ilmoitti tekevänsä meille keiton ja heitti liedelle valtavan padan, johon alkoi mättää porkkanoita, perunoita, sipulia, makkaraa ja mausteita. Jonkin ajan kuluttua saimmekin sitten nauttia niin mahtavanmakuisesta keitosta, että päädyimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että olimme juuri syöneet ehkä elämämme mahtavimman keittolautasellisen. Ruokailun jälkeen osa porukasta jäi pimeään yöhön jatkamaan keskustelua puolalaisten ystäviemme kanssa ja osa suuntasi kohti parinsadan metrin päässä sijaitsevaa bussia, sillä aamulla olisi edessä aikainen herätys ja lähtö kohti Kaliningradia. Bussille päästyään tämä pieni osa seurueestamme koki kuitenkin hieman epämiellyttävän yllätyksen, kun raivostuneen kuljettajan kirosanajono kuului sadan metrin päähän. Syy tähän raivoon selvisi varsin nopeasti. Eräs seurueemme jäsen, jonka nimeä ei viattomien suojelun nimissä paljasteta, oli päätynyt ilmeisesti silkasta liikutuksesta sellaiseen tilaan, että hänen rakkonsa oli päättänyt toimia autonomisesti ja tyhjentää itsensä asianosaisen housuihin ja bussin sohvalle. Haju bussissa oli jo ennestään varsin vahva, mutta se ei ollut tätä ennen sentään materialisoitunut sisätiloihin. En tiedä, lamaannuttiko raivo lopulta toisen kuskimme Johanneksen, joka on myös sopivasti bussin omistaja, sillä painelin suoraa päätä pehkuihin ja vaimolta lainattu mp3-soitin oli ainakin riittävän tehokas etäännyttämään minut mahdollisesta konfliktista bussin etuosassa. Seuraavana päivänä asiaa käsiteltiin kuitenkin huumorin keinoin, kuten tällaisessa kontekstissa on usein pakko, jos tahtoo selvitä täysjärkisenä kauemmin kuin yhden päivän. Pee everywhere Seuraavana aamuna hoipertelin kymmenen aikaan aamulla liikkuvan bussin etuosaan, jossa kiertueen buukannut Carolus ja kuski-Johannes pähkäilivät tietä ulos Gdanskin ja Gdynian kaupunkeja yhdistävältä tieltä. Lieneekö johtunut aikaerosta, ruokamyrkytyksestä vai vatsanpohjassa muhivasta jännityksestä, mutta tässä vaiheessa oloni oli hyvin huono, eikä bussin sisällä mieliala vaikuttanut muutenkaan olevan ylimmillään. Tilannetta ei helpottanut missään määrin se, että ensimmäisen pysähdyksen aikana edellisen illan vahinkoja summaillessa huomasimme, että virtsaepisodin jäljiltä vaivalla täyttämämme venäläiset, lievästi sanottuna sekavat ja äärimmäisen työläät tulliselvityslomakkeet olivat yltä päältä musikantin eritteessä bussin lattialla. Sitä, miten lomakkeet lattialle päätyivät, ei kukaan osannut sanoa. Myös vuotavan henkilön yhtyetoverin kengät olivat joutuneet tulilinjalle ja päätyivät siten katuojaan, ja sitä kautta ehkä jonkun hajuaistittoman kenkien tarpeessa olevan slobon jalkoihin. Saimme kuitenkin taistelutahtomme nopeasti takaisin ruokailun ja yhdessä tilanteelle naureskelun myötä, kun tajusimme, että peittämällä bussimme kyljessä olevasta tekstistä yhden kirjaimen teipillä saisimme aikaiseksi varsin totuudenmukaisen statementin koskien kulkuvälinettämme. Sovimme yksissä tuumin, että arvon kusihousu hyvittää tekonsa täyttämällä kaikkien lomakkeet uudelleen ja ostamalla yhtyetoverilleen uudet kengät. Sitä paitsi, meillä oli tärkeämpiä asioita mietittävänä, sillä Kaliningradin raja lähestyi ja jokainen, joka osasi edes kuvitella venäläistä byrokratiaa, tiesi, ettei meidän kulkuneuvomme olisi se kaikkein todennäköisin ajoneuvo ylittämään rajaa nopeasti tai vaivattomasti. Varsinkin, kun tiesimme olevamme liikkeellä turistiviisumeilla hieman kyseenalaisella olemuksella. Omituisinta kuitenkin oli, että Kaliningradiin oli varsin helppo päästä. Kuten raportistani myöhemmin ilmenee, poispääsystä ei voi sanoa samaa. Rokkarit linnassa Rajalta päästyämme mieliala oli korkealla. Olimme päässeet soittamaan paikkaan, johon harvemmin on syitä mennä ja jossa olisimme todellakin harvinainen vieras. Ajellessamme kohti kaupunkia keskustelimme venäläisten uskomattoman hyväkuntoisista ja tasaisista teistä, tasan jakautuneesta hyvinvoinnista ja rehellisistä ihmisistä uudehkoissa saksalaisvalmisteisissa, tummennetuilla ikkunoilla varustetuissa autoissa. Yllätys olikin suuri, kun kaupunki ei ollutkaan pelkkä riutuva kolmen C:n ja yhden P:n aikainen jäänne, jossa hi-viruksen voi saada katsomalla vasemmalle, vaan keskustaltaan todella nykyaikainen, rahan ja mainosten täyttämä hulina, josta löytyi mm. 4D-elokuvateatteri, jossa hajuaisti on otettu huomioon kokonaisvaltaisen kokemuksen parantamiseksi. Aivan kuten meidän bussissammekin. Vielä enemmän yllätyimme, kun keikkapaikka paljastui keskiaikaisen linnan raunioituneeksi sisäpihaksi paskaisen kellarin sijaan. Tällä venuella oli myös ihan oikea lava, äänentoisto ja vähintään asianmukainen valoshow, joten saimme jälleen lisää puhtia. Energia olikin tarpeen, sillä roudaus hoidettiin näppärästi parkkeeraamalla pikamatkan pituinen bussi keskelle raitiovaunuväylää pahimpaan ruuhka-aikaan ja kantamalla tavarat siitä sisään venuelle. Jos olet joskus ottanut osaa venäläiseen liikennekulttuuriin, osaat varmasti kuvitella, kuinka ongelmaton tällainen tehtävä lähtökohdiltaan on. Emme osanneet myöskään odottaa backstagea, saatikka siellä olevaa suihkua, tai omaa oluthanaa, mutta hyväksyimme ne mielellämme. Bob Malmström hyväksyi myös järjestäjän pyynnön illan avaamisesta silkasta sympatiasta huonompaa väkeä kohtaan. Pyynnön syynä oli se, että illan avaajaksi tarkoitetun paikallisen orkesterin jäsenet olivat töiden takia estyneet saapumasta ajoissa paikalle. Tiesimme, että väkeä tulee keikalla olemaan, sillä järjestäjä oli aiemmin ilmoittanut tekstiviestillä ennakkolipunmyynnin saldoksi 170 kappaletta, joten kaikkia hieman jännitti. Sitä ei olisi kuitenkaan uskonut Bob Malmströmin esiintymisestä, joka houkutteli pihalle varsin sankoin joukoin ihmisiä, vaikka on vaikea kuvitella yhdenkään yleisön edustajan ymmärtäneen rakkaiden hurriemme ulosannista enempää kuin joka seitsemännen englanninkielisen sanan huonosti. Pojat vetivät keikan läpi kosiskellen yleisöä tuttuun tapaan solvauksin ja korostamalla omaa ylempiarvoisuuttaan, ja jonkin verran hevimusiikkiliikehdintääkin oli havaittavissa. Muistan ratkenneeni nauramaan, kun keikan päätteeksi bändin vakio-outro Dynastia-sarjasta helähti juhlallisesti muistuttamaan tämän kvartetin muodostavien yksilöiden erinomaisuudesta. Hyvä keikka, ottaen huomioon bändin ja yleisön väliset yhteensopivuusongelmat noin kielellisesti. Muutamia lieviä hankaloittaviakin tekijöitä illan mittaan ilmeni, kuten se, että suihkun viemäri ei vetänyt ja suihkun ottaminen johti bäkkärin lattian tulvimiseen. Tai se, että ruokailun yhteydessä kommunikoiminen alkuasukkaiden kanssa oli käytännössä mahdotonta ilman jonkinasteista tulkkausta, jota oli saatavilla kovin vähän. Nämä olivat kuitenkin hyvin minimaalisia haittatekijöitä. Soundcheck oli lupaillut ainakin allekirjoittaneen mielestä varsin kelvollisia soundeja illan keikalle, ja meille pedattu headlinerin slotti viittasi siihen, että pääsisimme soittamaan illan jo pimettyä, jolloin valot pääsisivät oikeuksiinsa. Vastaanotto löi hyvistä lähtökohdista huolimatta ainakin itseni ällikällä. Pienelle pihalle oli järjestäjän mukaan ahtautunut parisen sataa ihmistä, ja tunnelma oli uskomaton. Vokalistimme Julen kysyessä yleisöltä, kuinka moni tiesi bändin etukäteen, yleisöstä nousi vain kourallinen käsiä, mutta meininki ei tuntunut siitä riippuvan. Pittejä, myllyä ja huutoa näkyi, ja tuntui siltä, että olimme todella tervetulleita. Ainoa ärsyttävä asia oli rännin loppupäässä olevan pirinistin näköisen jurrisen vatipään kiipeäminen lavalle täysin esteettä. Miksaaja-Pekan tiedustellessa järjestäjältä syytä tähän ennalta suunnittelemattomaan artistivierailuun hänelle selvisi, ettei tapahtumassa ole lainkaan järjestysmiehiä, vaan linnan toisella pihalla olevan kuppilan kerberos oli lähin edes etäisesti moista virkaa toimittava jantteri. Siinä vaiheessa, kun tämä omasta valovoimastaan vakuuttunut ihmispieru kiipesi lavalle toisen kerran, järjestäjä tajusi sentään heittää ko. tyypin ulos tapahtumasta. Loppukeikasta järjestävä taho oli ilmeisesti päässyt ulosheittämisen makuun, sillä myös Pekka yritettiin heittää ulos, kun hän suunnitellusti tuli laulamaan Wildchildin kertosäettä Anttien tueksi. Voimakkain oma tunne-elämys oli Acedian soittaminen livenä ensimmäistä kertaa yleisön edessä. Pimeässä yössä rauhallisempi kappale sai aikaan varsin komean kasarihenkisen sytkärituikkeen, ja biisin itselleni henkilökohtaisesta luonteesta johtuen taisin tirauttaa itkua lavalla ensimmäisen kerran elämässäni. Keikan jälkeen nimmarinpyytäjiä oli kuin olisimme olleet isompiakin staroja, ja Bobien Carolus kertoi nuoren naishenkilön jopa pyörtyneen yrittäessään koskettaa häntä. Itsellenirock'n'roll-glamour kulminoitui kalsareiden pesemiseen nyrkkipyykkinä takahuoneen pesualtaassa, koska kolme paria kalsareita näköjään kestää kaksi päivää, jos vallalla on paha tapaus persmenkkoja. Sitä se kaljan lipittäminen ja epäsäännöllinen syöminen teettää. Loppuilta meni linnan toisella pihalla olevassa kuppilassa syöden, juoden ja paikallisia jututtaen, ja sieltä raahauduimme väsyneinä jonkin matkan päähän pysäköidyn kauniin Wiimamme uumeniin nukkumaan. Tällä hetkellä istun liettualaisen Fenix-baarin tiskillä kirjoittamassa tätä raporttia ja toipumassa suoraan sanottuna yhdestä henkisesti vittumaisimmista päivistä elämässäni. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa...

Oletko koskaan miettinyt, mitä saadaan, jos eliitin oikeuksia peräänkuuluttava porvarillinen punkbändi ja maailman kenties persaukisin heviryhmä laitetaan yhteen bussiin ja viikoksi Baltiaan?

Teksti: Williami Kurki Kuvat: Toni Salminen & bändi

Minä itse mietin ingressin kysymystä pelonsekaisin tuntein, kun kuulin rundin vahvistuneen. Jo ennen ensimmäistäkään keikkaa reissulla oli sen verran tapahtumia, että päätin jakaa ajatukseni jonkun kanssa tämän raportin muodossa, ja toivon, että seuraava on viihdyttävää luettavaa.

Hevi laiva, merituuli ja bussinpellit

Suomesta lähdettiin lauantaina 27.8. perusmeiningillä, eli kädelliset bussiin, bussi Vuosaaren satamasta kiuluun ja kiulu Itämeren yli Puolan Gdyniaan. Laivaan päästyämme huomasimme, että hyttien hinta 210 euroa kipaleelta on liikaa Profane Omenille ja aivan liian vähän Bob Malmströmille. Asia kuitenkin järjestyi Profane Omenin tulokasbasistin Antti Seroffin käsittämättömällä supliikkirepertuaarilla, kun selvisi, että vastaanoton miellyttävä naisvirkailija pitää raskaammasta musiikista. Lopputuloksena saimme neljä hyttiä yhden hinnalla.

Profane Omen tulkitsi tämän hienon eleen sympatiaksi persaukisia takkutukkia kohtaan, ja Bob Malmströmille kyseessä oli luonnollisesti vain itsestään selvästi eliitille kuuluva mahdollisuus vetäytyä rahvaan seasta nautiskelemaan elämän kauniista asioista, kuten viinistä, ruotsinkielisistä juomalauluista ja erinomaisesti valmistetusta puronieriästä.

Laivamatkalla kollektiivillemme selvisi, että eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset voivat elää harmoniassa, kunhan proletariaatti ymmärtää ylempiarvoistensa aseman ja parempi väki vastavuoroisesti kohtelee alempiaan sympatialla ja ymmärryksellä. Saunottuamme seurueemme viihtyi illan ja yön vaihtelevissa kokoonpanoissa virvokkeiden merkeissä laivan ainoassa kuppilassa Itämeren leppeiden maininkien helliessä laivamme kupeita.

Aamupalaverin osallistujamäärä jäi syystä tai toisesta hieman vähäiseksi, kun seurueemme kahdestatoista jäsenestä paikalle oli saapunut vain neljä. Palaveri itsessään ei johtanut asiaan tai toiseen, mutta sen kuluessa meitä edellisiltana avittanut ihastuttava naisvirkailija tuli kysymään, onko joku meistä mekaanikko. Kieltävän vastauksen annettuamme tiedustelimme virkailijalta syytä hänen uteliaisuuteensa, ja hän kertoi merituulen repineen yön aikana bussimme kyljestä metri kertaa kaksi metriä peltiä ja heittäneen sen taaempana olevan rahtikontin katolle.

Samainen virkailija kertoi myöhemmin myös laivan kapteenin olevan hevimiehiä, joten pääsimme kiertueelle komentosillalle ja konehuoneeseen, ja silläkös edellisillan ankarien neuvottelujen aiheuttama päänsärky lähtee jos jollain, että menee laivan konehuoneeseen kuuntelemaan todellista metallia arviolta 120 desibelin voimakkuudella…

Niin riemastuttava kuin uutinen bussimme kylkipeltien tilasta koomisuutensa vuoksi olikin, se aiheutti pienehkön ongelman heti Puolaan saavuttuamme, mutta laivayhtiön ystävälliset kansimiehet ratkaisivat sen poraamalla noudettuun peltiin pari reikää lisää ja ruuvaamalla sen ainakin etäisesti paikalleen. Ja näin omituinen seurueemme pääsi aloittamaan seikkailunsa Gdyniasta, jossa oli määrä soittaa seuraavan päivän iltana.

Hello, Puola, my name is Kuola

Ensimmäisenä päivänä Puolassa keikkaa ei siis ollut, vaan tarinamme sankarit päättivät pysäköidä bussin Rock Out! -nimisen baarin pihamaalle ja nauttia lämpimästä auringonpaisteesta, kylmistä virvokkeista ja tutkailla paikallisten tapoja ja käyttäytymistä.

Ystävystyimme nopeasti baaria pitävän naiskaksikon ja käytännössä kaikkien asiakkaidenkin kanssa, ja ilta oli täynnä lämpöä ja ystävyyttä pimenevässä Gdynian yössä. Myös muutama jäsen Driller-yhtyeestä, joka avaisi seuraavan illan keikat, oli tässä vaiheessa implementoitu urheaan kollektiiviimme.

Tarina kertoo erään ryhmämme jäsenen heränneen liikkuvasta kodistamme myöhemmin yöllä ja hiippailleen hissuksiin ns. kyykkikselle, eli sissipaskalle turvalliselle metrin etäisyydelle bussista. Pimeässä yössä tarpeitaan toimitellessaan kyseinen henkilö, jonka nimeä ei mainita viattomien suojelemiseksi, huomasi kuitenkin kakkivansa paljain jaloin valtavassa kasassa särkynyttä lasia. Kenties hyvät aikeet suojelevat oikeamielisiä pahuuden tyrannialta tai jotakin sinne päin, mutta todistettavasti mainittu öinen kakkareissu ei aiheuttanut asianosaisen jalkoihin ainoatakaan haavaa.

Kakkartit, Swettenheitit ja Disgustingtonit

Kun monta ihmistä nukkuu, nauttii virvokkeita ja ylipäänsä aukoo suitaan yhdessä bussissa, sinne pääsee syntymään varsin monenlaisia hajuja. Aamuseminaarissa allekirjoittanut ideoi Bob Malmströmin Carl Johan Langenskiöldin kanssa asteikon, joka mittaa ilmassa leijuvia kakkahitusia. Tämä uusi tieteellinen löytö sai nimekseen Kakkartin asteikko. Yksi kakkart vastaa sitä määrää ulostehitusia, jonka yhden ihmisen yhden vuorokauden mittainen flatus päästäisi ilmakehäämme. Totesimme seminaarin lopuksi vielä, että bussimme sisäilmassa oli noin neljä kakkartia.

Tieteellinen läpimurtomme innoitti delegaatiotamme ideoimaan myös muunlaisia asteikoita, kuten Swettenheitin, joka mittaa vartalohien määrää, sekä Disgustingtonin järjestelmän, jolla pystymme tarkastelemaan krapulan ihmisvartalossa ja mielessä aiheuttamia kauhuja tieteen keinoin. Koska suuretkaan mielet eivät voi aina omistautua vain ja ainoastaan ihmiskunnan vielä suurempien ongelmien ratkaisulle, päätimme siirtää tarkemman tutkimustyön ajankohtaa myöhemmäksi, sillä soittoruokala Rockz Gdynian ytimessä odotti jo pelimanneja saapuvaksi paikalle, joten hurautimme kuvankauniin ajoneuvomme kyseisen ravintolan edustalle ja kannoimme tavaramme sisään.

Kaatuvat vahvistimet, särkevät päät

Keikkapaikka oli pieni mutta varsin kelvollinen orkestereillemme esiintyä. Tosin soundcheckin edetessä tuli selväksi, että paikan äänentoisto oli järjestään paskana, koko talossa ei ollut ainuttakaan mikkipiuhaa ja nätisti sanottuna paikan ääniteknikosta ei ollut apua minkään asian suhteen. Näistähän on selvitty ennenkin, ja mukana olevia kahta omaa laulumonitoria PA:na käyttäen saatiin lava suhteellisen nopeasti vastaamaan myös Bob Malmströmin hieman korkeampia esiintymisstandardeja.

Paikallisen Driller-yhtyeen aloitellessa omaa sätkimisthrashista koostuvaa settiään huomasimme monenlaisten takkutukkien hiljalleen valuvan paikalle siitäkin huolimatta, että oli maanantai, ja tämähän luonnollisesti nosti iloisen joukkomme taistelumoraalin hetkellisesti entistäkin korkeammalle. Hetkellisesti siksi, että Drillerin lopetellessa settiään talon ainoa monitori erosi pysyvästi aktiivipalveluksesta ja siirtyi viettämään lokoisia eläkepäiviä tuopinalusena, ovikiilana tai ärsyttävänä tiellä olevana esineenä takahuoneen nurkassa.

Bob Malmström ei tästä pienestä vastoinkäymisestä lannistunut, sillä miksipä sitä vokalistin itseään tarvitsisi kuulla? Suomenruotsalaisella urheudella Bob polkaisi keikkansa käyntiin, ja varsin nopeasti lavan edustalla pyöri monenkirjava joukko nyrkkejä, polvia ja lenkkareita. Jopa crowdsurfingia nähtiin, ja sitä jos jotain voi pitää onnistuneen konsertin merkkinä. Hittikimara päättyi Vi är Bob Malmström -kappaleeseen, jossa vokalisti Carolus Aminoff, tuo Westendin seksitornado, sai yleisön lietsottua varsin mieltä lämmittävään yhteislaulantaan.

Seuraavaksi olikin meidän vuoromme astella eturintamaan suomenruotsalaisten puolustettua raivokkaasti kunniaansa. Keikan lähtökohdista huolimatta oli järjettömän hauskaa esiintyä, kun huomasimme yleisön innostuvan soitannastamme ja edellä mainittu nyrkeistä, polvista sekä lenkkareista koostuva mylly lavan edessä kasvatti intensiteettiään aina siihen pisteeseen, jossa lavalla on enemmän yleisöä kuin soittajia.

Täysin vahingoitta keikasta ei tietenkään selvitty, vaan viimeisen biisin (joka oli muuten tälle rundille ohjelmistoon väliaikaisesti palautettu Wildchild) aikana joku innokkaista pittaajista suuntasi vartalonsa massan harha-askelen seurauksena kohti allekirjoittaneen vahvistinta sillä seurauksella, että stäkki yksinkertaisesti kaatui. Huomasin kuitenkin ääntä tulevan vielä riittämiin, joten keikan viimeiset tahdit soitettiin pienestä kaaoksesta huolimatta hyvillä mielin.

Toinen vastoinkäyminen paljastui allekirjoittaneelle vasta keikan jälkeen baarin pihamaalla, kun miksaajamme Pekka ilmestyi näkökenttääni päätään paperilla pidellen ja kertoi pystyvänsä penetroimaan päänahkansa sormellaan. Syy tähän oli käyttökelvoton PA-kaappi, johon epäonninen äänimiehemme löi päänsä useita kertoja jo soundcheckien aikana. Aiemmin mainittu ääniteknikontapainen ei suostunut ottamaan sitä alas pyynnöistä ja takaisinasennuslupauksista huolimatta, koska hänen mielestään se olisi epäloogista, sillä he tarvitsisivat sitä kahden viikon kuluttua. Keitäpä me olemme hänen logiikkaansa kyseenalaistamaan, vaikka Pekan kasvoilta paistoikin sellainen vitutus, että sillä olisi voinut vaikkapa vallata Puolan.

Yllättävää vieraanvaraisuutta ja maailman parasta keittoa

Keikan jälkeen väki palasi jälleen virvokkeiden pariin, ja saimme osaksemme todellista vieraanvaraisuutta, kun seurueeseemme liittynyt Dorota tarjoutui viemään meidät kotiinsa, jossa halukkaat voisivat ottaa suihkun ja rentoutua takapihalla raskaan päivän päätteeksi.

Tässä vaiheessa joukkiostamme nouseva odööri oli varmasti tuntuva, mutta se tuskin ylitti kanssaihmisten suojeluun instigoivaa kipukynnystä, joten tuumimme, että kyseessä oli todellakin vain aidon ystävällisyyden ilmentymä. Harvapa sitä viitsii viedä kotiinsa bussilastillisen ventovieraita tunkiolta haisevia humalaisia. Tämän lisäksi ehtoisa emäntämme ilmoitti tekevänsä meille keiton ja heitti liedelle valtavan padan, johon alkoi mättää porkkanoita, perunoita, sipulia, makkaraa ja mausteita. Jonkin ajan kuluttua saimmekin sitten nauttia niin mahtavanmakuisesta keitosta, että päädyimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että olimme juuri syöneet ehkä elämämme mahtavimman keittolautasellisen.

Ruokailun jälkeen osa porukasta jäi pimeään yöhön jatkamaan keskustelua puolalaisten ystäviemme kanssa ja osa suuntasi kohti parinsadan metrin päässä sijaitsevaa bussia, sillä aamulla olisi edessä aikainen herätys ja lähtö kohti Kaliningradia. Bussille päästyään tämä pieni osa seurueestamme koki kuitenkin hieman epämiellyttävän yllätyksen, kun raivostuneen kuljettajan kirosanajono kuului sadan metrin päähän. Syy tähän raivoon selvisi varsin nopeasti. Eräs seurueemme jäsen, jonka nimeä ei viattomien suojelun nimissä paljasteta, oli päätynyt ilmeisesti silkasta liikutuksesta sellaiseen tilaan, että hänen rakkonsa oli päättänyt toimia autonomisesti ja tyhjentää itsensä asianosaisen housuihin ja bussin sohvalle.

Haju bussissa oli jo ennestään varsin vahva, mutta se ei ollut tätä ennen sentään materialisoitunut sisätiloihin. En tiedä, lamaannuttiko raivo lopulta toisen kuskimme Johanneksen, joka on myös sopivasti bussin omistaja, sillä painelin suoraa päätä pehkuihin ja vaimolta lainattu mp3-soitin oli ainakin riittävän tehokas etäännyttämään minut mahdollisesta konfliktista bussin etuosassa. Seuraavana päivänä asiaa käsiteltiin kuitenkin huumorin keinoin, kuten tällaisessa kontekstissa on usein pakko, jos tahtoo selvitä täysjärkisenä kauemmin kuin yhden päivän.

Pee everywhere

Seuraavana aamuna hoipertelin kymmenen aikaan aamulla liikkuvan bussin etuosaan, jossa kiertueen buukannut Carolus ja kuski-Johannes pähkäilivät tietä ulos Gdanskin ja Gdynian kaupunkeja yhdistävältä tieltä. Lieneekö johtunut aikaerosta, ruokamyrkytyksestä vai vatsanpohjassa muhivasta jännityksestä, mutta tässä vaiheessa oloni oli hyvin huono, eikä bussin sisällä mieliala vaikuttanut muutenkaan olevan ylimmillään.

Tilannetta ei helpottanut missään määrin se, että ensimmäisen pysähdyksen aikana edellisen illan vahinkoja summaillessa huomasimme, että virtsaepisodin jäljiltä vaivalla täyttämämme venäläiset, lievästi sanottuna sekavat ja äärimmäisen työläät tulliselvityslomakkeet olivat yltä päältä musikantin eritteessä bussin lattialla. Sitä, miten lomakkeet lattialle päätyivät, ei kukaan osannut sanoa.

Myös vuotavan henkilön yhtyetoverin kengät olivat joutuneet tulilinjalle ja päätyivät siten katuojaan, ja sitä kautta ehkä jonkun hajuaistittoman kenkien tarpeessa olevan slobon jalkoihin. Saimme kuitenkin taistelutahtomme nopeasti takaisin ruokailun ja yhdessä tilanteelle naureskelun myötä, kun tajusimme, että peittämällä bussimme kyljessä olevasta tekstistä yhden kirjaimen teipillä saisimme aikaiseksi varsin totuudenmukaisen statementin koskien kulkuvälinettämme.

Sovimme yksissä tuumin, että arvon kusihousu hyvittää tekonsa täyttämällä kaikkien lomakkeet uudelleen ja ostamalla yhtyetoverilleen uudet kengät. Sitä paitsi, meillä oli tärkeämpiä asioita mietittävänä, sillä Kaliningradin raja lähestyi ja jokainen, joka osasi edes kuvitella venäläistä byrokratiaa, tiesi, ettei meidän kulkuneuvomme olisi se kaikkein todennäköisin ajoneuvo ylittämään rajaa nopeasti tai vaivattomasti. Varsinkin, kun tiesimme olevamme liikkeellä turistiviisumeilla hieman kyseenalaisella olemuksella. Omituisinta kuitenkin oli, että Kaliningradiin oli varsin helppo päästä. Kuten raportistani myöhemmin ilmenee, poispääsystä ei voi sanoa samaa.

Rokkarit linnassa

Rajalta päästyämme mieliala oli korkealla. Olimme päässeet soittamaan paikkaan, johon harvemmin on syitä mennä ja jossa olisimme todellakin harvinainen vieras. Ajellessamme kohti kaupunkia keskustelimme venäläisten uskomattoman hyväkuntoisista ja tasaisista teistä, tasan jakautuneesta hyvinvoinnista ja rehellisistä ihmisistä uudehkoissa saksalaisvalmisteisissa, tummennetuilla ikkunoilla varustetuissa autoissa. Yllätys olikin suuri, kun kaupunki ei ollutkaan pelkkä riutuva kolmen C:n ja yhden P:n aikainen jäänne, jossa hi-viruksen voi saada katsomalla vasemmalle, vaan keskustaltaan todella nykyaikainen, rahan ja mainosten täyttämä hulina, josta löytyi mm. 4D-elokuvateatteri, jossa hajuaisti on otettu huomioon kokonaisvaltaisen kokemuksen parantamiseksi. Aivan kuten meidän bussissammekin.

Vielä enemmän yllätyimme, kun keikkapaikka paljastui keskiaikaisen linnan raunioituneeksi sisäpihaksi paskaisen kellarin sijaan. Tällä venuella oli myös ihan oikea lava, äänentoisto ja vähintään asianmukainen valoshow, joten saimme jälleen lisää puhtia. Energia olikin tarpeen, sillä roudaus hoidettiin näppärästi parkkeeraamalla pikamatkan pituinen bussi keskelle raitiovaunuväylää pahimpaan ruuhka-aikaan ja kantamalla tavarat siitä sisään venuelle. Jos olet joskus ottanut osaa venäläiseen liikennekulttuuriin, osaat varmasti kuvitella, kuinka ongelmaton tällainen tehtävä lähtökohdiltaan on.

Emme osanneet myöskään odottaa backstagea, saatikka siellä olevaa suihkua, tai omaa oluthanaa, mutta hyväksyimme ne mielellämme. Bob Malmström hyväksyi myös järjestäjän pyynnön illan avaamisesta silkasta sympatiasta huonompaa väkeä kohtaan. Pyynnön syynä oli se, että illan avaajaksi tarkoitetun paikallisen orkesterin jäsenet olivat töiden takia estyneet saapumasta ajoissa paikalle. Tiesimme, että väkeä tulee keikalla olemaan, sillä järjestäjä oli aiemmin ilmoittanut tekstiviestillä ennakkolipunmyynnin saldoksi 170 kappaletta, joten kaikkia hieman jännitti.

Sitä ei olisi kuitenkaan uskonut Bob Malmströmin esiintymisestä, joka houkutteli pihalle varsin sankoin joukoin ihmisiä, vaikka on vaikea kuvitella yhdenkään yleisön edustajan ymmärtäneen rakkaiden hurriemme ulosannista enempää kuin joka seitsemännen englanninkielisen sanan huonosti. Pojat vetivät keikan läpi kosiskellen yleisöä tuttuun tapaan solvauksin ja korostamalla omaa ylempiarvoisuuttaan, ja jonkin verran hevimusiikkiliikehdintääkin oli havaittavissa. Muistan ratkenneeni nauramaan, kun keikan päätteeksi bändin vakio-outro Dynastia-sarjasta helähti juhlallisesti muistuttamaan tämän kvartetin muodostavien yksilöiden erinomaisuudesta. Hyvä keikka, ottaen huomioon bändin ja yleisön väliset yhteensopivuusongelmat noin kielellisesti.

Muutamia lieviä hankaloittaviakin tekijöitä illan mittaan ilmeni, kuten se, että suihkun viemäri ei vetänyt ja suihkun ottaminen johti bäkkärin lattian tulvimiseen. Tai se, että ruokailun yhteydessä kommunikoiminen alkuasukkaiden kanssa oli käytännössä mahdotonta ilman jonkinasteista tulkkausta, jota oli saatavilla kovin vähän. Nämä olivat kuitenkin hyvin minimaalisia haittatekijöitä. Soundcheck oli lupaillut ainakin allekirjoittaneen mielestä varsin kelvollisia soundeja illan keikalle, ja meille pedattu headlinerin slotti viittasi siihen, että pääsisimme soittamaan illan jo pimettyä, jolloin valot pääsisivät oikeuksiinsa.

Vastaanotto löi hyvistä lähtökohdista huolimatta ainakin itseni ällikällä. Pienelle pihalle oli järjestäjän mukaan ahtautunut parisen sataa ihmistä, ja tunnelma oli uskomaton. Vokalistimme Julen kysyessä yleisöltä, kuinka moni tiesi bändin etukäteen, yleisöstä nousi vain kourallinen käsiä, mutta meininki ei tuntunut siitä riippuvan. Pittejä, myllyä ja huutoa näkyi, ja tuntui siltä, että olimme todella tervetulleita. Ainoa ärsyttävä asia oli rännin loppupäässä olevan pirinistin näköisen jurrisen vatipään kiipeäminen lavalle täysin esteettä. Miksaaja-Pekan tiedustellessa järjestäjältä syytä tähän ennalta suunnittelemattomaan artistivierailuun hänelle selvisi, ettei tapahtumassa ole lainkaan järjestysmiehiä, vaan linnan toisella pihalla olevan kuppilan kerberos oli lähin edes etäisesti moista virkaa toimittava jantteri.

Siinä vaiheessa, kun tämä omasta valovoimastaan vakuuttunut ihmispieru kiipesi lavalle toisen kerran, järjestäjä tajusi sentään heittää ko. tyypin ulos tapahtumasta. Loppukeikasta järjestävä taho oli ilmeisesti päässyt ulosheittämisen makuun, sillä myös Pekka yritettiin heittää ulos, kun hän suunnitellusti tuli laulamaan Wildchildin kertosäettä Anttien tueksi. Voimakkain oma tunne-elämys oli Acedian soittaminen livenä ensimmäistä kertaa yleisön edessä. Pimeässä yössä rauhallisempi kappale sai aikaan varsin komean kasarihenkisen sytkärituikkeen, ja biisin itselleni henkilökohtaisesta luonteesta johtuen taisin tirauttaa itkua lavalla ensimmäisen kerran elämässäni.

Keikan jälkeen nimmarinpyytäjiä oli kuin olisimme olleet isompiakin staroja, ja Bobien Carolus kertoi nuoren naishenkilön jopa pyörtyneen yrittäessään koskettaa häntä. Itsellenirock’n’roll-glamour kulminoitui kalsareiden pesemiseen nyrkkipyykkinä takahuoneen pesualtaassa, koska kolme paria kalsareita näköjään kestää kaksi päivää, jos vallalla on paha tapaus persmenkkoja. Sitä se kaljan lipittäminen ja epäsäännöllinen syöminen teettää. Loppuilta meni linnan toisella pihalla olevassa kuppilassa syöden, juoden ja paikallisia jututtaen, ja sieltä raahauduimme väsyneinä jonkin matkan päähän pysäköidyn kauniin Wiimamme uumeniin nukkumaan.

Tällä hetkellä istun liettualaisen Fenix-baarin tiskillä kirjoittamassa tätä raporttia ja toipumassa suoraan sanottuna yhdestä henkisesti vittumaisimmista päivistä elämässäni. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa…