Seikkailu virtuaalimaailmassa – ennakkokuuntelussa Ultimatiumin pitkäsoitto

Mukana kosketinsoittaja Matti Pulkkisen kommentit levyn kappaleista.

Suomussalmella vuonna 2001 perustettu, sittemmin tamperelaistunut Ultimatium julkaisee tulevana perjantaina eli 27. marraskuuta neljännen pitkäsoittonsa Virtuality Rockshots Recordsin kautta. Levy on virtuaalimaailmaan sijoittuva tarina, joka kerrotaan viiden laulajan äänellä ja nopeatempoisella power metalilla, johon on sekoitettu sekä progressiivisempia että tummempia elementtejä.

Inferno tarjoaa uuden albumin jo nyt ennakkoon kuunneltavaksi. Lisäksi Ultimatiumin kosketinsoittaja Matti Pulkkinen avaa biisi biisiltä levyn taustoja ja miten tarina etenee.

Vengeance

– Nopeatempoinen power metal -biisi, jonka väliosassa hiukka progeillaan menemään. Säkeistön kitarariffiä säveltäessä koitin tavoitella jonkinlaista Iron Maidenin Clairvoyantin duurimaisuutta, mutta pitkään siinä vaan joku häiritsi eikä oikein toiminut. Sitten vaihdoin yhden ainoan nuotin riffistä E:stä F:ään ja siihenhän tulikin sellainen hyvä gatesofbabylonmainen fiilis ja biisi oli sillä valmis. Oikeastaan koko ajan oli selkeää, että tämä biisi tulee olemaan levyn aloitusralli, vaikka siinä vaiheessa ei vielä ollut teemalevy mielessä. Ja ihan piruuttani laitoin blast beatin väliosaan, koska kaikkeahan pitää kokeilla paitsi kansantansseja ja Iltalehden pitkävetovinkkejä.

– Lyriikkapuolella tarinan taustaa avataan, esitellään maailmaa sekä maalataan vähän mielikuvaa siitä pelistä, jossa sankarit ovat.

Run Like the Wind

– Tässä lähti ihan huolella homma lapasesta. Sävellysvaiheen loppupuolella huomasin, että huh huh, onpas tulossa progeileva ja synkkä levy ja siitä se ajatus sitten lähti, että tehdäänpäs pitkästä aikaa tommonen raipakka ralli. Harvemmin tulee tehtyä biisiä siten, että ajattelen että teen tismalleen tietynlaisen biisin, mutta ihan hyvin taisi onnistua näinkin. Koko homma lähti tuosta alun kiippaririffistä, sitten vaan jatkoin samalla tapaa kuin muissakin biiseissä, että tein siihen taustalle kitarariffin mukailemaan sitä kiippaririffiä ja biisi suorastaan kirjoitti itse itsensä. Jossain vaiheessa leikin sitten myös C64 SID-emulaattorilla ja muutin myös sävellyksen käyttämään pelkästään niitä soundeja. Youtubesta löytyykin laulukopin rakennusvideo, jossa se on taustalla. Harvinaista nykyajan Ultimatiumille, että melodiat menee tismalleen niin kuin ne sävelsin. Siitä kiitos Emily Leonelle, joka lauloi melodiat juuri niin kuin kappale on sävelletty ja ennalta sovittu.

– Biisissä tarinan sankarit ottavat selkeän voiton pelissä ja jäävät siinä sitten ihmettelemään, että mikäs on, kun ei seuraava erä ala.

Hall of Heroes

– Pitkästä aikaa instrumentaali, jes! Eroaa aika paljon New Dawnin instrumentaalista, tässä keskitytty vähän enemmän tunnelmointiin ja “urheiluruutu”-fiilikseen, eikä niinkään riplaukseen ja taitojen esittelyyn. Biisin kanssa oli hieman synnytysvaikeuksia, kun pitkään oli tilanne niin, että alkupuoli biisistä oli rautaa ja loppuosa aika kuraa. Ei siinä sitten auttanut, kuin nakata loppuosa roskiin ja tehdä kokonaan uusiksi, kun ei sitä saanut enää korjattua.

– Vaikka tämä onkin instrumentaali, on tässä tarinan kannalta vähän maalattu tapahtumankulkua syntetisoidulla äänellä. Näppäimistöäänet ja puheosat kertovat järjestelmän hakkeroimisesta, jossa tarinan pahis Matti A pääsee sisään järjestelmään ja lukitsee hahmot sinne.

Mindcaptives

– Tulihan se sieltä: ensimmäinen yli kymmenminuuttinen biisi Ultimatiumille. Tämän biisin sävellyksestä ei meinannut tulla millään loppua, kun koko ajan tuli vaan uusia osioita päähän. Ja biisi sai vielä lisää progressiivisuutta Harrin (Niskanen, kitara) ja Matin (Auerkallio, rummut) käsittelyssä äänityssessioissa. Vokaaliosuuksissa sattui monta hyvää vahinkoa, Tomin (Viiltola, laulaja) ensimmäisen väliosan melodia ja lyriikat meni ihan improlla, alun perin siinä ei mitään vokaaleita edes ollut. Lisäksi Jukan (Nummi) Geoffeillu eli “Teitittely” ei ollut ollenkaan suunnitelmissa, se tuli aivan puskista. Myöskin bridgen taustalaulut meni ihan improlla melodioiden osalta, kun olin suunnitellut jotain aivan typerää lokkilaumalta kuulostavaa juttua sinne taustalle. Harri vetäisi toiseen sooloon melko rouheat kitaraprogeilut rytmikitaralla, onneksi ei ollut mitään yhteiskuviota kiippareiden kanssa siinä.

– Lyriikkaosastolla sankareille selviää, että jumissa ollaan. Biisin alkupuoliskossa vähän ihmetellään tilannetta ja koetetaan väkisin ejektoida itseään, loppuosassa sitten karu todellisuus alkaa selvitä ja epätoivo alkaa nousta.

The Seer

– Tähän sävelsin heti intron jälkeen niin kummallisen virppafillin, josta olin aika varma, että ei se ole edes kahdella kädellä soitettavissa, mutta väärässä olin. Kiippaririffi introssa on suht yksinkertainen, mutta olipas aivan kamala soitettava, parinkymmenen sekunnin pätkään sain upotettua ainakin tunnin äänittäessä. Korkealta soitettu kitarariffi säkeistössä on hyvin epätyypillinen meille. Ja koska kitara oli niin korkealla, niin pitihän sinne säkeistön taustalle saada vähän puhtia. Siellä on Taurus-pedaali murisemassa, toki vain virtuaali-instrumenttina, kun ihan kaikkia laitteita ei viitsi ostaa fyysisenä. Biisiin piti tulla toinenkin soolo, mutta Peter James Goodman (Conquest) vetäisi niin muikeat venytykset sinne, että eipä sinne viitsinyt mitään laittaa. Tosin Petteri Gullsten vetäisi sinne yllätysbassosoolot.

– Emily Leonen esittämä hahmo nousee tässä biisissä esille ja kertoo tarinan sankaritolvanoille mistä tässä hommassa on oikeastaan kysymys. Samalla hieman avataan hahmoa ja sen ominaisuuksia.

Dark Cold Day

– Tässä on hieman haettu sellaista Symphony X:n Dragon’s Den -fiilistä (ei kait se kuulu läpi, eihän?), mutta kertosäe menikin sitten aivan Tolkiksi, Harri veti niin irvokkaat leadit sinne, että niitä oli pakko vähän jatkaa harpsicordilla. Goodmanista vedettiin myös korkein mahdollinen nuotti esiin. Aika paljon tuli kontrastia säkeistöön verrattuna, kun siellä sitten vedetään aika matalaa.

– Edellisessä biisissä kun alkaa vähän sattua ja tapahtua tarinan osassa, niin tässä jatketaan sitä juonen eteenpäin viemistä ja perehdytetään kuuntelijaa siihen, minkälainen hahmo Goodmanin hahmo oikein on ja mitäs vaaroja siellä maailmassa nyt on. Myöskin ns. ensimmäinen taistelu käydään tässä ja eihän siinä hyvin käy.

Remorse

– Tämä taisi olla yksi vanhimmista sävellyksistä levyllä Screamin kera. Joskus vuosia sitten Oulussa Tomin kanssa vähän demotettiin tämän säkeistöä, mutta toki se meni aivan uusiksi. Hiukka kiireinen säkeistö tuli, joka menee miltei räppäämiseksi mutta onneksi ei ihan. Työnimi tälle biisille oli Pull Me Above, joka varmaan kuuluu introsta. Ennen ekaa kertsiä oleva yhteispiliputus ja sitä edeltävä vokalointiosuus ovat minusta yksi hienoimmista kohdista Ultsareissa mitä on tullut ikinä tehtyä. Viimeiseen säkeistöön tuli taas onnekas vahinko, Matti A luuli että se on soolon pohjaa ja kikkaili sinne enemmän minkä ehti. Sitten minä puolivahingossa soitin kuitenkin sooloa taustalle ja vielä lisäksi sen aiemmin kehumani kiippaririffin, vaikka siellä oli laulua myös. Tulipahan ainakin ihmisille kuunneltavaa, ei välttämättä ekalla kerralla hoksaa edes kaikkea.

– Biisin nimikin kertoo, että nyt vähän harmittaa. Edellisessä tarinassa incapasitoitunut Emilyn hahmo vielä sinnittelee mukana, mutta hahmoille alkaa käydä selväksi, että nyt ei hyvin käynyt, vaan että virtuaalimaailmakin voi olla fyysisesti vaarallinen. Vastahakoisesti seurue alkaa siirtymänä eteenpäin maailmassa jättäen Emilyn hahmon oman onnensa nojaan.

(Don’t) Fear the Silence

– Tässä toinen biisi, joka syntyi tekemällä tehden. Balladeihin on tehdessä ollut aina vähän semmoinen viha-rakkaussuhde. Niitä on tullut useampi tehtyä, mutta sitten ei kuitenkaan julkaistua, kun ovat olleet joko liian imeliä, muuten vaan eivät vaan sopivia tai ne on valahtaneet mid-tempo/semiballadeiksi. Nyt kuitenkin lykästi, kappale on loppua lukuun ottamatta akustinen, mitä nyt on taas yllätysbassosoolo taustalla. Matti A huomasi sen vasta masterointivaiheessa, että mitä ihmettä siellä onkaan. Emily veti kyllä mahtavat laulut tähän, varsinkin lopun venytykset ja improt.

– Tässä balladissa Emilyn hahmo koittaa lohduttaa Tomin, Peterin ja Jukan hahmoja, että ei kannata jäädä hänen kohtaloaan suremaan, vaan täytyy vain jatkaa eteenpäin. Lyriikoissa koetetaan sanoa, että loppukaan ei ole aina lopullinen, vaan se on jonkun muun alku.

Digital Tower

– Työnimenä Prime Cuts eli parhaat palat parhaimmista biiseistä. Nimikin vähän jo viittaa yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun päätettiin, että vedetään levy täysin metallioopperaksi, oli aivan selvää, että tähän biisiin on saatava Jukka Nummi vetämään. Tämmöistä hidastempoista ja raskasta biisiä ei oikeastaan ole aiemmin tullut tehtyä, oli kyllä heti sävellystuotoksen valmistuttua yksi lempibiiseistäni. Tähän saikin sitten huolella laittaa kaikki orkestraatioinstumentit mitä löytyy. Melodiat on aivan improvisoitu, Jukka antoi biisin viedä ja minä olin koneen ääressä hiljaa etten pilaa fiilistä. Biisin lopun improvisaatio on vedetty ykkösellä sisään, vastaavia improvisaatioita äänitettiin useampikin kahdessa eri sessiossa ja nyt kuultava on niistä vedoista viimeinen veto. Siinä hieman lämmiteltiin ja yllytettiin Jukkaa vetämään se ihan överiksi ja taikuri hämmästyi kyllä lopputulosta itsekin.

– Edellisen biisin tapahtumista sisuuntuneina loput sankarit laittavat tuulemaan ja tuhoavat pelimaailmasta yhden rakennuksen sileäksi etsiessään vinkkejä miten peitota Matti A: n esittämä pahis. Lyriikoissa on sellaista sopivaa raivoa ja uhoa.

Ghost of Yesterday

– Tähän väliin semmoinen kepeä ralli vaihteeksi ennen loppuhurmosta. Introssa ja säkeistössä haettu vaikutteita Tanskan maalta ja kyllähän tuolta myös kuuluu melkoinen Tolkismi. Goodman veti tähän tismalleen semmoiset vokaalit kuin olikin mielessä ja yhteissoolossa kallistutaan pikkasen purppuraan päin, tuollaisiakaan harvemmin meillä kuulee. Tämä biisi kannattaa kuunnella edellisen kanssa putkeen, sillä ne täydentävät hyvin toisiaan ja ovat tarkoituksella vedetty saumattomaasti yhteen. Tulee semmoinen kiva Stargazer/Light in the Black -kombo noista. Tämä biisi oli itse asiassa alun perin osa nelosbiisin väliosaa, mutta sitten tuli mieleen Sympan Odyssey ja miten tavallaan on harmi, että mahtava ralli alkaa vasta 20 minuutin kohdalla ja on ehkä hieman piilossa. Ajattelin, että irrotan kuitenkin omaksi biisiksi tuon, niin saa siitä kaiken irti.

– Sanoituksissa perehdytään Goodmanin hahmoon ja sen heikkouksiin sekä valaistaan hieman millä tavalla hakkeri oikein voi vaikuttaa pelimaailman kautta muiden hahmojen fyysiseen maailmaan.

Scream

– En tiedä onko tämä meiltä viimeinen power metal -ralli. Vähällä oli jäädä pois tältäkin levyltä, mutta sulautin siihen yhden toisen ei niin toimivan biisin ja kahdesta tulikin yksi hyvä. Sopii erittäin hyvin silti tarinan draaman kaareen ja tuo vaihtelua levylle. Väliosan jälkeinen laulu ja kitarajuttu lähti aivan laukalle, en tiedä kuinka paljon Harri oli saunonut ja kuunnellut Hot Rockingia kun meni ihan Priestiksi se kohta. Pitihän sitä sitten hieman vokaaleilla vielä höystää ettei jää vajariksi. Loppumiksauksessa laitettiin vielä irstas flangeri ja pannaus siihen kohtaan kruunuksi koppalakin päälle.

– Tässä eletään tarinan ratkaisuvaiheita. Tomin hahmo, jonka vika koko homma vähän niin kuin oli, ottaa vastuuta ja johtaa sankarijoukon viimeiseen taisteluun pahista vastaan ysibiibissä opittujen tietojen avulla. Emilyn hahmo tekee kaikkien yllätykseksi paluun, tällä kertaa interaktioiden fyysisen maailman kautta ja toimien näin tarinan kannalta ratkaisevassa roolissa. Tähän ehkä voi mielikuvissa hakea vastinetta Lord of the Ringsin lopputaistelusta, jossa on tavallaan kaksi taistelua. Toinen on viivytystaistelu ja toisaalla taas toinen ratkaiseva vähempieleinen taistelu.

Together

– Tämä biisi on rakenteeltaan ja tempoltaan hyvin tuttua Ultimatiumia: viimeinen biisi, tempo 180 tai jotain ja pirun pitkä. Siihenpä ne yhtymäkohdat sitten loppuvatkin vanhaan materiaaliin verrattuna. Meille taas erittäin epätavanomainen säkeistö, kiippaririffi, jonka taustalla sitten siitä väännetty kitarakuvio. Kappaleen säveltämisen jälkeen tiesin saman tien, että tässä on levyn viimeinen biisi. Väliosia taas piisaa vaikka muille jakaa ja progeiluksihan touhu menee. Harri löysi wah wahin jostain ekaan sooloon ja aivan loistava soolohan sieltä tuli. Niin paljon kuin minua ärsyttää odottaa vuosikausia sooloja, niin vastapainoksi meinaa silmät aina kostua kun ne saa. Viimeisessä väliosassa on kyllä hienoin pianoriffi jonka olen ikinä tehnyt ja se toimii hyvin modulaation kera. Sama riffi esiintyy myös biisin lopuksi, ja se oli pakko sinne laittaa mukaan, että saa levylle dramaattisen ja mahtavan lopetuksen.

– Sanoitusten osalta ollaan myös ehtoopuolella, pohditaan miten tässä nyt näin kävi ja oliko ihan pakko sinne sosiaaliseen mediaan kaikki tiedot laittaa. Tämmöinen aftermath-biisi. Toki myös loppuratkaisu selviää biisissä, mutta sen enempää en sitä tässä spoilaa.