”Sieluttoman muoviset basarit valtasivat metallin vuonna 1989” – haastattelussa Darkthrone

Onko Darkthrone eeppisempi kuin koskaan? Fenriz, tuo patikoiva metalliensyklopedia, viljelee vihjeitä suuriin muinaisiin. Riffeissä korostuu doom, teksteistä huokuu ennätyksellisen traaginen black metal. 

Retostelu on harvoin hyvä tapa aloittaa. Mutta nyt on pakko. 

Kun kuulin Darkthronen Old Star -albumin (2019) sinkkulohkaisun The Hardship of the Scotsin alkuriffin ensimmäisen kerran, mietin, että tämähän on kuin Ratt. Mainitsin huomiosta tovereille. Olivat kummissaan. 

Oli palkitsevaa lukea haastattelu, jossa riffin luoja, black metalin toisen aallon norjalaisyhtyeiden etujoukkoon kuuluvan Darkthronen rumpali Fenriz, luonnehti sen tuovan mieleensä Ozzy Osbournen The Ultimate Sin -albumin – ja Rattin Invasion of Your Privacy -levyn. 

Fenriz alias Gylve Fenris Nagell riemastuu, kun kerron hänelle tästä. 

– Aivan mahtavaa! Tosin myöhemmin selvisi, että riffi muistuttaa AC/DC:n Let Me Put My Love into You -biisiä vuodelta 1980. Se pääsi yllättämään. 

Jos The Hardship of the Scots sisältää Darkthronen tuotannon ensimmäisen Ratt-viittauksen, niin tällä erää se on myös viimeinen. Juhannusaattona julkaistu Eternal Hails…… kumpuaa näet aivan toisista riffisammioista. Jos The Cult Is Alive (2006) vei Fenrizin ja rikoskumppaninsa, kitaristi Nocturno Culton alias Ted Skjellumin punkimmille raiteille, uusi albumi on jatkoa The Underground Resistancen (2013) käänteelle, jonka myötä Darkthrone on viljellyt yhä vapaammin moniin metallin alalajeihin viittaavia vaikutteita. 

Eternal Hails…… on edeltäjiään vahvemmin doom metalin kyllästämä. Biisejä on vain viisi, mutta levy on silti yksi Darkthronen eeppisimmistä. 

Sattumaa? Pitkälti. 

– Se, millaiseksi biisit ja levykokonaisuus muotoutuvat, on aina suurilta osin sattuman sanelemaa. Emme myöskään sotkeudu studioammattilaisten työhön liikaa, vaan annamme levyn lopullisen äänimaiseman muodostua sellaiseksi kuin se muodostuu. Keskitymme luomaan studiossa parhaan mahdollisen atmosfäärin äänityksille. Vaikka lähetänhän minä aina referenssejä, millaiseen suuntaan toivon soundeja vietävän. Ennen sessioita, niiden aikana, joskus jälkeenkin. Sähköpostiviestini tunnetaan. Ja niiden saapumista pelätään! 

On Darkthrone ollut eeppinen ennenkin. Uuden levyn jylhyydessä kuuluu yhteys aina yhtyeen ensimmäiseen black metal -klassikkoon A Blaze in the Northern Skyhin (1992) asti. Metallin mustuudessa on eronsa, mutta yhteys on syvempi: molemmat levyt soivat väkevästi metallihistoriasta inspiroituneina. 

– Itse kuulen yhteyden vuoden 1988 A New Dimension -demomme Snowfall-biisiin saakka. Se on ensimmäinen demo, jolla Ted on mukana. Black metal on mielestäni uudella levyllä vahvemmin läsnä kuin aikoihin, mikä johtuu lyriikoista, jotka ovat traagisempia kuin koskaan. Päätyvätköhän Guinnessin ennätysten kirjaan? 

– Onhan lauluosuuksissakin vahva black metal -viba. Ted halusi Under a Funeral Moon -henkistä laulusoundia. Vastasin, että se voi olla hankala toisintaa. Lauluihin tuli ehkä hitunen myös Samaelin Worship Him -debyytin soundia. Lopputulos kuulostaa siltä kuin se kajahtaisi kylmästä ruumisarkusta. 

Jylhä ja rento 

Eternal Hails…… soljuu jylhyydessään rentona. Tuo rentous on sukua vuosien 2006–2010 punkimmalle Darkthronelle, joka on tyylillisesti etäällä uudesta levystä. Kyse ei ole löysäilystä, vaan itsevarmasta, pakottomasta otteesta. 

Ehkä myös ideologisesta jatkumosta? 

– Ehkä ylitulkitset. Mutta hienoa, että joku ajattelee puolestani ja tarjoaa hyviä pointteja. Kun menemme nykyään studioon, tavoitteemme on soittaa metallia, mahdollisimman tiukasti. Emme kuitenkaan treenaa etukäteen lainkaan. Ted lähettää minulle valmiit kitaraosuudet, joita treenaan päässäni kuunnellessani niitä korvanapeistani. Levylle päätyy ensimmäinen tai toinen otto. Lopputulos kuulostaa elävien ihmisten soittamalta. 

– Uuden levyn kitarasoundi on totaalisen erilainen kuin kolmen aikaisemman, ei ollenkaan sellainen kuin omille riffeilleni himoitsin. Ehkä sekin vaikuttaa tuohon rentouden kokemukseen. Fast and Loose, kuten Motörhead kiteytti! 

Rentous kytkeytyy myös eeppisyyteen. Biisien rakenteissa on yllättävyyttä, jonka yhdistää monesti yhtyeiden alkutaipaleisiin, villimmin etsivään aikaan ennen sitoutumista biisinteon formaatteihin. 

– Yllättävyys on minulle eeppisyyden ydin. Olenhan Ride the Lightningin ja Master of Puppetsin kasvatti, samoin English Dogsin Where Legend Beganin ja Sacrilegen Within the Prophecyn. Ja tietenkin Iron Maidenin eeppisen kaman. Rytminvaihdokset sopivat paremmin bändeille, jotka treenaavat paljon. Tempojen puolittaminen ja tuplaaminen on meidän juttumme.

– Vaikka onhan meillä rytminvaihdoksiakin. Tykkään tauottaa biisejä vaihdoskohdissa, sehän on kasarijuttu, joka kumpuaa Led Zeppelinistä ja Black Sabbathista. Tietenkin biisit kuten Rainbow’n Stargazer ovat myös eeppisiä, mutta sellaista ”kellujaa” meille ei ole siunaantunut.

Fenriz ei osaa eritellä, löytyykö levyn jylhyydestä vaikutteita myös metallin ulkopuolelta.

– Ted ei puhu riffiensä vaikutteista. Studiossa juttelimme paljonkin Pink Floydista ja Yesistä, kuten myös ZZ Topista, diggailemmehan kumpikin noita bändejä. Mutta biisit oli tehty jo kuukausia aiemmin. Suoraa vaikutusta keskusteluilla ei ollut.

– Ted käytti biiseihinsä vanhoja syntikoita. Minulla oli levyn päättävään Lost Arcane City of Uppåkra -biisiin loppuriffi, joka kuulosti siltä kuin Candlemass soittaisi norjalaista kansanmusiikkia ruotsalaisen sijaan – samanhenkinen riffihän löytyy heidän Epicus Doomicus Metallicus -albumiltaan. Keksin, että tekisin riffistä ison, kasvavan jutun syntikoineen, hieman Yesin Starship Trooperin tyyliin. Ja niinhän minä tein. Olihan se jännittävämpää kuin jurnuttaa taas yhtä doom-riffiä pari minuuttia. Vaikka mahtavaa sekin on!

Synteettisille poluille?

Syntetisaattorit eivät ole olleet Darkthronen musiikissa merkittävässä roolissa, mutta Fenriz rientää huomauttamaan, että synaa löytyy jo deathmetallisen Soulside Journey -debyytin (1991) kappaleesta Neptune Towers.

– Black Sabbathin E5150 oli ensikosketukseni synamagiaan metallissa, mutta metallibiisin sisällä kuulin synaa ensi kerran Candlemassin Demon’s Gatessä. Myös Ozzyn Mr. Crowley teki vaikutuksen. Jos taas heavy rockin Hammondeista puhutaan, ei ole Uriah Heepin voittanutta. On uskomatonta, miten tuhtina urku soi kitaravallin yllä. Samaan ei ole moni pystynyt, myöhemmin Hammond on yleensä tarkoittanut diskanttista taustahurinaa. Niin kävi meillekin, kun kokeilimme Hammondia Valhallissa [doom-bändi, jossa Fenriz soitti 1980-luvun lopussa]. Mutta on siinä hurinassakin oma hohtonsa.

Mellotroni ja Moog-syntetisaattori päätyivät levylle, koska ne kuuluivat kalustoon Chaka Khan -studiolla Oslossa. Darkthrone turvautui Chaka Khanin apuun Necrohell II -studionsa, siis oman 8-raiturinsa, ”käytyä turhan nekroksi” eli hajottua.

Sattumaa ovat siis syntetisaattoritkin. Mutta ne saattavat sanella, mihin suuntaan Darkthrone seuraavat askeleensa ottaa. Saattavat.

– Heti levyn valmistuttua alkoi rönsyillä ideoita, joihin kuuluvat myös synat. Keksin Italian ja Belgian EM-peliä katsoessani riffin, jonka ympärille voisin rakentaa samanhenkistä synakasvatusta kuin Uppåkraan. Riensin terassille hyräilemään sen muistiin puhelimeeni. Mutta riffejä syntyy sellaista tahtia, etten voi luvata sen päätyvän seuraavalle levylle.

Doom-sävyjä Darkthronelta löytyy jo The Dance of Eternal Shadowsin ja etenkin The Hordes of Nebulahin kaltaisista 1990-luvun järkäleistä. Eternal Hails…… tuo kuitenkin tuomiometallin osaksi bändin sointia entistä syvemmin ja jylhemmin.

– Kaikki alkoi Uriah Heepin Pilgrimin loppuosasta, jolla on ollut massiivinen vaikutus elämääni. Black Sabbath, Trouble ja Revelationin toinen ja kolmas demo ovat tärkeitä vaikutteita, ja Candlemass tietenkin, unohtamatta Solitude Aeturnusia. Doomissa on kyse muustakin kuin puristisesta hidastelusta. Jos taas puhutaan puhtaasti hitaasta riffittelystä, voisin luetella inspiraatioita Anthraxista Autopsyyn. Tällä kertaa selkein vaikuttaja oli Candlemassin esiaste Nemesis. Kaikki heidän tekemänsä soundaa minun korvissani juuri oikealta.

– Axegrinderin The Rise of the Serpent Men on Tedille tärkeä inspiraationlähde, mutta en kuule sitä juurikaan hänen biiseissään. Pari hänen riffiään toi mieleeni Kreatorin Awakening of the Godsin väliosan, ja hän on itse samaa mieltä. Rakastamme Pleasure to Killiä ja Flag of Hateä. Ja tietenkin Endless Painiä, mutta sen tuskin voi sanoa vaikuttaneen Darkthroneen.

Yllättäen avausbiisi His Master’s Voicen kitaraharmonioissa on häivähdys brittiläistä gootimpaa doomia: Paradise Lostia, My Dying Bridea ja varhais-Anathemaa.

– Löysin Paradise Lostin vuonna 1989, taisin kuulla heidän kakkosdemonsa. He inspiroivat taatusti meitä tuolloin. Kuulen mainitsemasi viban tuossa Tedin riffissä. Mutta tokkopa hän on vuosikymmeniin Lost Paradisea luukuttanut – vaikka mistäs minä tiedän. Sain aikoinaan Peacevilleltä yhden My Dying Bride -sinkun. Minkähänlaista musaa se oli? Anathemaa olen kuullut ehkä biisinpuolikkaan.

Sota konekirjoittajia vastaan

Fenriz on puhunut uuden levyn yhteydessä itselleen merkittävimmistä doom metal -albumeista. Kärjessä komeilee Black Sabbathin Dio-kauden albumi numero kaksi, Mob Rules.

Kenties tästä syystä kuulen Fenrizin soitossa, etenkin ennakkoon julkaistussa Hate Cloak -kappaleessa, selkeimpiä Vinnie Appice -vaikutteita koskaan.

– Soitan Vinnien Mob Rules -tyyliin silloin, kun Darkthrone-riffit sitä vaativat. Kaikki lähtee siitä, mitä riffit kaipaavat. Toisinaan homma on melkoista tetristä. On riffejä, joissa vain täytän tyhjät kohdat rummuilla. Sitten on riffejä, joiden mukana voin soittaa vapautuneemmin. Siitä minä nautin, ja silloin ehkä loistan soittajana.

– Vinnien soitto Mob Rulesilla on kulkenut verenkierrossani kohta 40 vuotta. Kahdella uusimmalla levyllä olen käyttänyt myös joitain Lars Ulrich -juttuja. Ja olenhan minä päättänyt viimeisten kahden vuosikymmenen aikana ainakin kolme biisiä Clive Burr -tyyliin. Mutta kukaan ei näytä huomanneen! Ei minulla tietenkään ole mitään Bill Wardia vastaan, mutta hänen soittotyylinsä on hieman toinen kuin omani, joten keskityn vain äimistelemään hänen kaistapäistä soittoaan sillä klassisella Pariisin-keikan livevideolla.

– Niin, ja sekoitanhan minä joukkoon John Bonham -jippojakin silloin kun voin. Mutta en mieti tiettyjä soittotyylejä, pyrin vain tukemaan riffejä. Teen biisejä, teen riffejä, ne ovat kaiken ydin. Soitan rumpuja siinä ohessa.

Chaka Khan -studiolla Fenriz päätyi soittamaan rumpusettiä, joka kuului Vinnien vanhemmalle veljelle Carmine Appicelle tämän soittaessa Rod Stewartin yhtyeessä.

– Arvaa, olinko hermoraunio, kun en soittanut omalla setilläni! Onneksi minulla oli omat pedaalit. Pystyn soittamaan vain niillä. Niitä pitää talloa, hipsuttelu ei auta. Setissä oli pieni tomi, jonka siistin soundin huomasin vasta äänitysten puolivälissä. Viimeisinä äänitetyissä biiseissä käytin sitä paljon.

Levyn tymäkät, vanhoilliset rumpusoundit kiteytyvät etäällä mutta väkevästi iskevään bassorumpuun. Siihen kiteytyy myös Fenrizin ”underground resistance” modernin metallin basarisoundeja vastaan.

– Vuonna 1981 maailmassa ei ollut ainoatakaan surkeaa basarisoundia. Sitten ison rahan peruukkipäät pilasivat kaiken. Ja minne iso raha johdattaa, sinne monet seuraavat. Sieluttoman muoviset basarit valtasivat myös metallin vuonna 1989. Siitä alkaen olen käynyt päättymätöntä sotaa. Vuosituhannen taitteessa 99 prosentilla metallilevyistä basarit soundasivat kirjoituskoneilta. Tilanne on parantunut, kun uudet sukupolvet ovat löytäneet vanhaa kamaa Youtubesta ja alkaneet imitoida 1970-luvun todellisia basarisoundeja. Kymmenisen vuotta sitten konekirjoittajia oli enää 60 prosenttia. 

– Haluan basarini täyteläisinä mutta iskevinä. Sellaisina kuin A Blaze in the Northern Skylla tai Ride the Lightningilla. Myös Bathoryn The Return…… -levyn syvät sydämenlyönnit toimivat minulle. Olennaista on saada basari ja virveli soundaamaan hyvältä keskenään – paitsi jos haluaa tehdä tietoisesti kulttikamaa. 

Kuuden pisteen vihje 

Vältän teksteissäni viimeiseen saakka kolmen pisteen käyttöä, ja uuden Darkthrone-levyn nimeen ympätyt kuusi pistettä sattuivat silmiin pahasti. Kun Fenriz mainitsee Bathoryn kakkoslevyn, tajuan että pisteet ovat kumarrus suurille muinaisille. 

– Olen jättänyt tuollaisia vihjeitä sinne tänne, aina ensimmäisen levymme ensimmäisen biisin Poison- ja Possessed-viittauksista alkaen. Eternal Hails…… on kunnianosoitus tape trading -aikojen kirjeenvaihdolle. Yksi kirjoittaja päätti usein kirjeensä sanoihin ”Eternal hails”, tai joskus myös ”Please return my stamps”, mutta se ei toimisi levynnimenä, Fenriz hekottaa. 

Hate Cloakin ”Eternal hails” -huudahdus muistuttaa A Blaze in the Northern Skyn ”This is the true face of evil” -julistuksesta. Fenriz huomauttaa, että huudahduksia löytyy myös Old Starilta ja Arctic Thunderilta (2016). 

– Kahdella uusimmalla huudahdukset ovat lähinnä kumarruksia Omenin kolmannen levyn suuntaan. Vihjeitä siis nekin. 

Fenriz ei tunnetusti juurikaan avaa sanoitustensa merkityksiä ja taustoja. Hän on myös ilmaissut pettymyksensä siitä, etteivät lyriikat saa metallimusiikissa ansaitsemaansa arvoa. 

– Sanoitusten toissijaisuus musiikissa on ongelma laajemminkin, olipa laulu miten selkeää tahansa. Täydellinen esimerkki tästä on Freak Out -diskobiisi, jonka kertosäkeen jotkut kuulevat ”Aaa-frica!”. 

Fenriziä inspiroivat sanoittajana niin oman elämän syvimmät kuilut kuin uuden aallon skottiyhtye Big Country tai laulaja-lauluntekijät kuten Ricky Lee Jones, Joni Mitchell ja jopa Suzanne Vega. 

– Lost Arcane City of Uppåkra on ulkopuolisessa näkökulmassaan todella poikkeava teksti kynästäni. Sitä inspiroi ihka ensimmäinen yksin tekemäni lomareissu, Fenriz kertoo viitaten Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan Uppåkran kylään. Sen paikalla sijaitsi esikristillisinä aikoina kaupunki, jonka historia on yhä mystinen. 

– Muut tekstini käsittelevät satanistisia kamppailujani. Monet kaipaavat antikristillistä vyörytystä päin naamaa mieluummin kuin lyyrisempiä tekstejä todellisen helvetillisistä syövereistä. Minkäs teet. 

Darkthronen tekstit syntyvät nykyään kuten useimmiten jo 1990-luvulla: kuukausia ennen musiikkia. Kun Fenriz luovuttaa lyriikat Nocturno Cultolle, hänellä ei ole aavistustakaan, mihin biisiin mikäkin teksti päätyy. 

– Tekstit ja biisien nimet ovat minulle hyvin merkityksellisiä, toisin kuin se, mihin musiikkiin mikäkin teksti yhdistetään. Ehkä yksi seikoista, joka erottaa meidät muista ”isommista” yhtyeistä, on alttiutemme päästää irti tekemisistämme. Oho, kuulostanpas mahtailevalta. Anteeksi! 

Aku Ankan opeilla 

Eternal Hails…… on kautta aikain ensimmäinen Darkthrone-albumi, jolla Fenriz ei kuule Celtic Frostin vaikutusta. En kuule suoranaisesti minäkään. Silti Darkthronen yhteys Sveitsin black metal -tienraivaajiin on ollut halki vuosikymmenten niin syvä, että se on aistittavissa myös uuden levyn simppelin koukuttavista riffeistä. 

– Olen tyytyväinen, että Ted tekee 4/4-riffejä, en kaipaa vanhoja koukeroisia aikoja. Toisaalta myös hänen simppelimpien tahtilajien riffeissään on haasteensa. Itse nautin primitiivisten, iskevien riffien tekemisestä, mutta rajansa kaikella. Jos jokainen riffi yrittää olla yhtä iskevä, ne vievät voimaa toisiltaan. Tärkeintä on tasapaino. Ensin kiipeät, sitten lepäät. Sitten kiipeät, sitten lepäät. 

Fenriz ja Nocturno Culto ovat säveltäneet 1990-luvulta saakka erillään, minkä ansiosta he onnistuvat yhä yllättämään toisensa. 

– Biisin kokoaminen riffeistä on minulle yhtä jännittävää kuin vuonna 1986. Uskon syyn olevan siinä, että treenaan soittoani hyvin harvoin. Vuoden 1996 burnoutini jälkeen tajusin, että se on ainoa mahdollinen tie, jos aion soittaa metallia loppuikäni. Minun piti riisua soitostani kaikki taidolliset ambitiot, pitää homma primitiivisenä. Niin tai näin, roikun aina epävarmuuden kuilun partaalla. 

Gylve Nagell nappasi Fenriz-nimen skandinaavisen mytologian Fenris-sudelta. Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvan fanina minun on pakko kysyä, tunteeko Fenriz sarjakuvan ja sen tulkinnan Fenris-sudesta. 

– Muistan vain logon, en ole koskaan lukenut sitä. Ne albumithan olivat A4-kokoa? Olin sarjakuvien suurkuluttaja 15-vuotiaaksi, sitten kaikki rahani vei musiikki. Hämähäkkimies puhutteli minua humoristisuudellaan enemmän kuin muut supersankarit. Mutta pohjimmiltaan kaiken, mitä elämästä tiedän, olen oppinut Aku Ankan taskukirjan numeroista 1–35. 

Julkaistu Infernossa 7/2021.