Etelä-Karjalan Lemiltä suomiviihteen eturiviin pian kymmenen vuotta sitten ponkaissut Stam1na on tuskin mennyt ohi monelta. Jos jonkinlaisilla pysteillä ja arvonimillä palkitun yhtyeen meno on ollut hurjaa, eikä vauhti rauhoitu edes täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Arvostelin kymmenisen vuotta sitten postiluukustani tipahtanutta omakustanne-ep:tä edesmenneeseen Hamara-lehteen seuraavasti:
”Stam1na vääntää raskasta musiikkia kotimaankielellä esitettynä. Pesäero listabändeihin, joita mieleen saattaa juolahtaa, muodostetaan jo alkumetreillä. Bändissä on ripaus Y.U.P.-tyyppistä kieroilua, jossain määrin myös vanhemman suomirockin tyylisiä ratkaisuja. Raskaat kitaroinnit ja tiluttelut sysäävät bändin selkeästi metallikentälle, ja soppa onkin valmis. Biisit ja niiden ratkaisut vaikuttaisivat tarkkaan harkituilta, ja monenlaisista vaikutteista huolimatta biisit kuulostavat yhtenäisiltä ja ristiriidattomilta. Esityksestä huokuu selkeästi läpi into ja energia, mistä olettaisin bändin viihtyvän lavallakin kuin kotonaan. Monipuolisissa sävellyksissä on sopivasti tavaraa, ja hyviä tunnelmia löytyy biisistä kuin biisistä.”
Tuohon aikaan Timo Rautiainen Niskalaukauksineen nosteli kitaroitaan pystyyn viimeisiä kertoja, eikä Mokomakaan ollut vielä lyönyt suomenkielisellä metallillaan täysin läpi, joten osuvista sanoista huolimatta olisi ollut mahdoton uskoa, mihin kolmijäseninen, basistiton lemiläisyhtye vielä yltää.
Jo tuolloin vahvaa pohjatyötä tehneen orkesterin ikämittariin rapsahtaa pian täydet 18 vuotta, ja kuudes pitkäsoitto SLK näkee päivänvalon reilu viikko lehtemme ilmestymisen jälkeen. Näitä juhlistaaksemme järjestimme bändille pienimuotoiset synttärikekkerit.
Ilman lahjaa ei tohdi lähteä matkaan, joten paketoimme mukaan täysi-ikäisyyteen sopivaa esineistöä.
Stadionit loppuun kivuttomasti
Tammikuun synkkyys on lakipisteessään sumuisessa ja savuisessa Helsingissä. Lumesta ei ole tietoakaan, ja ihmisten ainoa lohtu näyttää hurjasta jonosta päätellen olevan kuukausi sitten avattu Burger King.
Juhlapaikalle saapuu säntillisimmin laulusta, sanoituksista ja kitaroinnista vastaava Antti ”Hyrde” Hyyrynen, joka kertoo aloittaneensa Sons of Anarchyn seuraamisen ja haluavansa aseen ja moottoripyörän. Kotvan päästä paikalle saadaan loputkin kielisoitinosastosta, eli soolomies Pekka ”Pexi” Olkkonen ja basisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki. Ilman synttärikakkua jäävät kosketinvelho Emil ”Hippi” Lähteenmäki ja rumpujen takaa löytyvä salaperäinen hurjimus Teppo ”Kake” Velin.
Paikalla oleva kolmikko on tasapuolisesti vastuussa tulevan SLK-levyn sävelistä, joten tämähän passaa.
Sytytetäänpä kakun 18 kynttilää ja kysytään heti alkuun arvon soittomiehiltä, onko tullut tehtyä uudenvuodenlupauksia.
Pexi: – Ei ensimmäistäkään.
Kaikka: – Ei.
Hyrde: – No sitä minä ainakin olen tässä hokenut, että 2014 on rahavuosi. Nyt on pakko saada enemmän rahaa kuin viime vuonna. Ja uusi auto!
Kaikka: – Olet ilmeisesti menossa oikeisiin töihin?
Mitä muuta vuosi 2014 tuo tullessaan?
Pexi: – Se on ainakin selvä, että levy tulee pihalle ja pyritään ravaamaan keikoilla niin paljon kuin kintuista lähtee.
Kaikka: – Mie ainakin toivon, että päästäisiin ulkomaille soittelemaan. Kesälle on nyt valmistunut yksi festariveto Tshekkeihin, ja kevätkiertuehan lopetetaan Tallinnaan.
Mihin Stam1nan pitäisi ehdottomasti päästä soittamaan?
Hyrde: – Varmaan joku Etelä-Amerikan mesta, Meksiko tai Brasilia! Alkuperäisen Sepulturan lämppäriksi!
Pexi: – Siellä voisi olla raju meininki. Mehän muuten ollaan oltukin Sepulturan lämppärinä, vaikkei kylläkään originaalin!
Hyrde: – Se laulajahan valitteli miulle Lost & Foundissa, että suomalaiset naiset on kylmiä. Sellainen kaksimetrinen tumma jätkä, eikä tykännyt edes salmarista yhtään.
Kaikka: – Cheekin lämppäriksi pitäisi päästä stadionille. Se olisi kova.
Pexi: – Mie en näe kyllä oikein meitä stadionbändinä. Mutta joo… kyllähän nekin toki täynnä olisi, jos vaan tehtäisiin.
Edellisestä Stam1nan keikkaesiintymisestä on aikaa puolisen vuotta, joten orkesteri lienee nälkäinen uuden SLK-levynsä kanssa. Kuinka se taipuu livehommiin?
– Toivottavasti ehditään käydä treeneissä. Tilanne on mitä parhain. Uusia biisejä, uusia haasteita. Laulun puolesta pelkään eniten Dynamo-biisiä, tuli vedettyä hyvin korkeita vokaaleita sinne. Kaikkaa ja Emiliä alan haastamaan vahvasti näihin lauluhommiin. Emil on ollut vielä vähän nihkeä idealle, Hyrde tuskailee.
– Sillä olisi kyllä eniten aikaa koskettimien takana, Kaikka huomioi.
– Miulla ainakin molemmat kädet tekee koko ajan jotain, en minä enää suulla mitään pysty tekemään, Pexi väistää.
Studiotyön laksatiivinen kirous
Stam1na on vaihtanut äänityspaikkaa ja tuottajaa lähes joka levyllään. Tällä kertaa hommaan valikoitui Mokomankin käyttämä Hämeenlinnan Sound Supreme ja Janne Saksa. Kuinka mies sai suitsittua Stam1naa ja sen musiikkia?
Pexi: – Luotettiin että Janne on mies paikallaan. Umpimusikaalinen äijä ja samanlainen harmoniantaju kuin meillä. Kyllä se puuttui hyvällä tavalla biiseihin paljonkin jo esituotantovaiheessa.
Kaikka: – Monesti tuottaja saattaa suoristella linjoja, mutta Jannelta tuli sinne kyllä päinvastaisiakin ideoita.
Hyrde: – On ehkä sanottava rehellisyyden nimissä, ettei Janne ollut aina sellainen orjuuttaja, joka olisi välttämättä sanonut ihan sen viimeisen sanan. Keskenään punnittiin paljonkin juttuja. Yleensä se, joka on mainittu biisin säveltäjäksi, on pitkälti päättänytkin asioista.
Internetissä kattavasti tarjoiltuja studiopäiväkirjoja opiskellessani törmäsin väitteeseen, että SLK olisi ollut tähän asti tuskallisin levytys bändille…
Kaikka: – Jossain kohtaa alkuinnostus kääntyi helvetilliseksi epätoivoksi. Ei voi sanoa, että bändin jäsenten kesken tai henkilökemiallisesti olisi ollut mitään, mutta minulla, Antilla ja Emilillä veti fiilikset aika synkäksi. Varsinkin loppupuoliskolla alkoi vituttamaan melko paljon olla siellä. Ehkä yksi tekijä oli se, että tällä kertaa ei ollut kuitenkaan niin paljon sitä pyörän keksimistä uudelleen.
Hyrde: – Siinä törmättiin samoihin ongelmiin työnteon ja roolijakojen suhteen, mitä meillä on ollut aina aikaisemminkin. Tuntui tavallaan, ettei olla opittu vieläkään.
Pexi: – Juu, ainakin kiippari- ja lauluhommat oli taas vähän sellaisia, ettei oikein tiedetty, kumpi edellä pitäisi mennä.
Hyrde: – Jos laulaja muuttaa jotain, se vaikuttaa helpommin kaikkeen. Kaiken pitäisi olla täysin valmista studioon astuttaessa. Mutta halutaanko tehdä niin, että bändi menee purkittamaan valmiiksi tallennetut ideat mekaanisesti? Minusta studio on sitä varten, että siellä voi kokeilla vielä kaikkea.
Pexi: – Miulle oli kuitenkin uutta, että ehdin panostaa poikkeuksellisen paljon tähän levyyn, ja aika vähäisillä aikapaineilla. Itselleni tämä on ollut melkeinpä helpoin levy.
Hyrde vihjailee vahvasti päiväkirjoissa, että studion hämärissä tuli jotain housuun levyn avaavan Rautasorkka-biisin pitkässä huudossa. Voisitko kertoa nyt avoimesti lukijoille, kuinka tilanteessa oikeasti kävi?
– Mie huusin lainit loppuun, jonka jälkeen heitin luurit pois ja juoksin vessaan, mutta puhtailla papereilla – tai housuilla – mie kuitenkin selvisin. Tuntui hetken pahalta. Olin ihan varma, että jotain sinne tuli! Tylsää.
Sähköisiä lauluja kalmankansasta
Kaikka puhaltaa kakun kynttilät sammuksiin ja käymme herkuttelemaan. Ehdin jo aiemmin tutkia pitkään ja vimmaisesti SLK-levyn kannesta löytyvien symbolien tarkoitusta – sähkömiehenä tunnistin oitis maadoituksen ja transistorin merkit.
Onko symboleilla syvällisempää merkitystä? Levyn teemoiksi on mainittu jo aiemmin päätepysäkki ja kuolema.
– No maadoitus ja kaikki asiat, jotka levyllä on, liittyvät sähköön, sen loppumiseen, maan sisään ajamiseen ja kuolettamiseen, Hyrde valottaa.
– Sähkötermejä toistellaan paljon, ja tarkka lukijahan huomaa siellä puhuttavan kulkueesta ja eräänlaisesta kalmankansa-ilmiöstä. Tällainen kiertävä porukka, jonka duuni on kiertää ja mennä ympyrää. Siellä voi olla myös pientä opetusta, että kaiken on pysähdyttävä jossain vaiheessa. Kannen symbolit ovat kaikki oikeita.
Tekstittäjä näkee vaivaa sanomansa kirjoittamiseen ja saa aikaan moniulotteista tekstiä, jossa on runsaasti tulkinnanvaraa. Vituttavatko allekirjoittaneen tapaiset juntit, jotka eivät tajua paljonkaan, mistä biiseissä lauletaan?
– Ei tietenkään. Ne jäävät joskus mysteeriksi tekijälleenkin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. David Lynch on maininnut, että mysteeri on mielenkiintoisin asia maailmassa. Ei niitä kysymysmerkin näköisiä juttuja tarvitse aina tietääkään. Yritän tehdä miulle siunaantuneen tekstityshomman parhaalla mahdollisella tavalla, koska bändi tekee musiikillisesti niin priimaa kuin pystyy.
Tarinankerronnassa auttaa heavymaailmassa yleiskatalyyttinä käytettävä vitutus. Onko tämän levyn kohdalla mikään vituttanut erityisesti – mikä vitutti viime vuonna?
Kaikka: – Ulkopuolisen silmin voin sanoa, että kyllä sitä vitutti.
Hyrde: – Kyllä monesti vituttaa. Eiköhän kaikkia ihmisiä vituta. Mutta on niitä iloisiakin päiviä. Jotkut kirjoittaa vitutuspäissään, toiset kirjoittaa päissään ja jotkut iloisia lauluja rakkaudesta ja rahasta, cheekmäisiä latteuksia timanteista. Ja siitä, että on niin kova jätkä, että myy Hartwallin loppuun ja kaikki on hienoa.
Pexi: – Kyllä siussa ja James Bondissa on jotain samaa.
Toisin kuin edelliselle Nocebo-levylle, tälle albumille ei ole tilattu sanoituksia muualta, eikä englannin kielen käytöllekään ole ollut tarvetta.
– Jarkko Martikaista näkemyksineen olen taas käyttänyt apuna, ja myös Emilin kanssa olen ruotinut näitä sanoituksia. Taisin lähettää Kaikallekin niitä, Hyrde muistelee.
– Miksi et miulle lähettänyt? Pexi kummastelee.
– No miehän lähetän vaikka Infernon lukijoille, jos vaan jotakuta kiinnostaa tutustua mitä alan laulamaan. Miun puolesta muutkin muuten saisi sanoittaa.
Stam1na muistetaan koomisista videoistaan, joiden niidenkään sanoma ei välttämättä aina välity, lähinnä siksi, ettei niitä pysty katsomaan nauramatta. Onko SLK-levyltä luvassa jälleen parodiointia tai muuta hassunhauskaa?
Kaikka: – Juu, biisi on Panzerfaust, ja se tulee todennäköisesti julki nopeammin kuin vuoden ensimmäinen Inferno.
Pexi: – Ja nyt tulee sitten ihan saatanan synkkä video.
Kaikka: – Tuli oikein paha olo kun näyteltiin sitä. Se on vakavin video, mitä ollaan tehty!
Jätetäänpä nähtäväksi. Jos Stam1na tekisi Nightwish-tyyliin kokopitkän elokuvan, millainen siitä mahdollisesti tulisi?
– Meitähän on kolme medianomia bändissä, ja riippuisi varmaan täysin siitä, kuka sen tekisi. Jos minä tekisin, niin kyllä siellä olisi hatunnostot Peteliukselle ja Kallialalle. Antilta voisi livahtaa tuonne Lynchin maailman puolelle ja Emililtä tulisi joku vakava taiteellinen pläjäys. Kake tekisi kovaa pornoa ja Pekka soittovideon, Kaikka lataa.
– Eiku Mies ja alaston ase nelosen mie tekisin! Pexi innostuu.
Sananen laadullisesta kehityksestä
Pidämme tupakanmittaisen tauon, jonka jälkeen bändi avaa K-18-lahjapakettinsa ja jakaa antimet. Kaikalle kelpaavat sikarit (Hofnar), Pexille Veikkauksen arpa (Casino) ja väkivaltaviihde (Cobra), kun taas Hyrde omii aikuisviihteen omiin askarteluihinsa. Punaviini (Casillero del Diablo 2012) aukeaa sopivasti yhteiskäyttöön.
Kehityskaaresta puhuttaessa jopa suomirock saattoi mahtua joskus Stam1nan kanssa samaan lauseeseen, mikä ei tulisi kenelläkään mieleen enää debyytin (Stam1na, 2005) kohdalla. Mikä kiristi Stam1nan ilmaisun huomattavasti äkäisemmäksi levykantaan siirryttäessä, vieläpä melko äkkinäisesti?
Pexi: – Minusta meidän kohdalla ei ole ikinä voinut puhua suomirockista. Ehkä ne on olleet jotain tuotantoseikkoja sitten, esimerkiksi särökitaroita on korvattu toisinaan akkareilla ja niin edelleen. En kuitenkaan allekirjoita väitettä, olen aina pitänyt meitä metallina.
Hyrde: – Tuottajakysymys, eli tämä kääntyy Miitri Aaltoseen. Tehtiinhän me 2000-luvun alussa erään tuottajan kanssa Vihaa ja Arjen sankari ja muitakin biisejä, jotka ovat olleet kyllä ihan poppia. Sehän ehdotti myös, että meillä olisi ollut glitterpaidat päällä keikoilla. Se olisi ollut rock.
Pexi: – Meidän jokainen biisi kääntyy popista metalliksi, enemmän se on ollut sovitus- tai soundikysymys. Ollaan varmaan oltu tuolloin alkupäässä vähän vietävissä, eikä meillä ehkä ollut selkeitä visioita itselläkään.
Kaikka: – Ymmärrän kyllä näin ulkopuolisena, jos joku kuulee demoajoissa suomirockvaikutteita, tuotanto on kuitenkin leppoisampaa ja biisit poprakenteisempia. Miksauskin tekee jo paljon – kun kuuntelee samoja biisejä debyyttilevyltä, niin onhan se metallisempaa.
SLK-levyllä kuullaan uutena elementtinä kiristyneitä tempoja ja selkeitä black metal -vaikutteita, jokaiselta säveltäjältä. Yllättävää, vaikkei bändi ole koskaan epäröinyt sutia nuottejaan leveämmällä pensselillä. Mistäs tämmöinen vivahde?
– Ei muuten mitään hajua. Black metal -genre ei ole koskaan auennut ainakaan miulle, enkä ole sitä juuri kuunnellutkaan. Tää on kuitenkin yksi niistä tuoreista jutuista, mitä haluttiin levylle. On siellä vanhaakin Stam1naa, mutta Nocebosta tempoja on kiristetty ja sieltä löytyy enemmän tremolopikkausta ja bläkkistyylistä meininkiä, Pexi hahmottelee ja raaputtaa samalla viiden euron voiton saamastaan Casinosta. Ei hullumpi arpa.
Hyrde ei kuule kysymystä, koska keskittyy lehtiinsä. Mainittakoon kuitenkin, että levyn loppupuolelta löytyy mielenkiintoisena vastapainona räyhäämiselle Kolmen minuutin hiljaisuus -niminen instrumentaalinen tunnelmapala, jossa vierailee itse Agents-soundin luoja Esa Pulliainen. Sakara Recordsilta aina taiteellisesti vapaat kädet saanut bändi vaikuttaa selvästi tyytyväiseltä aikaansaannokseensa.
Miksei Stam1na muuten ole käyttänyt ikinä hyvinkin yleistä tehokeinoa eli coverbiisejä?
Pexi: – Ollaan me soitettu esimerkiksi Panteran I’m Brokenia ja Megadethin Symphony of Destructionia pari vuotta sitten. Mutta harvakseltaan. Ei meillä vaan ole ollut tarvetta.
Hyrde: – Ollaan me livenä esitetty myös Jimi Hendrixiä ja Green Daytä, mutta tottahan tuo, ei me olla äänitetty ikinä mitään.
Stam1nan lannistumattomat kopioijat
Infernon pitkäaikaisena demosetänä olen huomioinut, että demopinoista löytyy usein Stam1naa selkeästi apinoivia, taitaviakin tuoreita yhtyeitä. Tämän olen myös tuonut yleensä hyvin mielelläni esille. Toisinaan on tullut sähköpostipalautetta, kun on otettu nokkiin, miksi olen kirjoittanut vaikkapa Hyrden varsin tunnistettavia laulumaneereita matkitun.
Riittävä vastaus lienee, että Hyrden ja Stam1nan matkiminen on ainoastaan Hyrden ja Stam1nan matkimista, jolla en usko kenenkään pääsevän puusta pitkään, ja asian voi kyllä sanoa ääneen.
Minkälaisia tuntemuksia tällaiset nuoret bändit herättävät?
Hyrde: – Se on ollut kyllä suurta huvia ja mielenkiintoista puuhaa käydä lukemassa Infernonkin demopalstaa. Kyllähän siellä Stam1nan nimi mainitaan lähes joka kerta.
Pexi: – Onhan tietysti moni nuori bändi myöntänytkin saaneensa meiltä vaikutteita. Olen aina sanonut, että oltiin suht oikeaan aikaan oikeassa paikassa tämän suomenkielisen metallin kanssa. Siltä vaikuttaa edelleenkin, eikä siitä voi olla kuin imarreltu.
Hyrde: – Mutta kyllähän siinä kohtaa, kun bändit alkavat teippailemaan keltamustia tarroja kitaroihin, välispiikeissä alkaa tulla vähän tutunlaista asennetta ja ”huumoria”, promokuvissakin väännellään naamaa ja laitellaan vähän absurdeja videopätkiä YouTubeen, se vähän pistää hymyilemään. Silmät pysyvät kuitenkin vakavina.
Pexi: – En minäkään työkseni demoja kuuntele, mutta esimerkiksi kitaraoppilaissa törmää vastaaviin. Monilla on hyviä juttuja, muttei järin paljon omaperäistä. Hyviä soittajia on paljon, mutta monen jutut ovat kuitenkin moneen kertaan tehdyn kuuloisia.
Kaikka: – Sitä täytyy kyllä hämmästellä, kuinka taitavia soittajia nuorista löytyy. Itsellä ainakin oli tuollaisena 13–15-vuotiaana vielä ihan hakemista koko touhu. Vasta 13-vuotiaana tajusin vahingossa, miten dempataan, ja se muutti elämää. 14-vuotiaana keksin pinch harmonicin, mutta pinchaan vieläkin väärään suuntaan.
Asioiden voidaan luonnehtia menneen Stam1nan kohdalla melkoisen putkeen, omilla ehdoilla ja toki kovan työn kautta. Tuleeko mieleen mitään, jonka olisi itse voinut tehdä paremmin, tai jopa suoranaisia virheitä 18 vuoden ajalta?
Kaikka: – Ei voi olla miettimättä sitä, kun oltiin 2007 pari viikkoa Apocalyptican lämppärinä Saksassa. Sitä, jos oltaisiin jatkettu siitä aggressiivisesti ulkomaiden tekemistä. Kaikilla meillä on kuitenkin siihen kiinnostusta ja se on ollut ajatuksissa, mutta tuossa on joku kynnys, eikä asian eteen ole tehty juuri mitään.
Pexi: – Ei tuotakaan virheeksi voi laskea, eikä ketään kiinnosta sen kummemmin syytellä, mutta ehkä nuo ulkomaat olisi ehkä vetäneet paremmin joidenkin toisten yhteistyökumppanien kanssa. Harmittaa kyllä, ettei olla päästy sittemmin tekemään mitään vastaavaa reissua.
Kaikka: – Onhan se paljon itsestämmekin kiinni, jos ollaan valittu, että tehdään keikkaa Suomessa. Täällä menee hyvin, mikäs tässä on soitellessa.
Pexi: – Ulkomaat olisi vaatinut kyllä meiltä sen, että oltaisiin oltu valmiimpia tekemään suoria päätöksiä. Koen kyllä, että nyt ollaan paljon kypsempiä panostamaan sellaiseen.
Kaikka: – Toivon kyllä kovin, ettei ole vielä liian myöhäistä.
Soittouran lukuisat kohokohdat
Kahdeksantoista vuoden uraan mahtuu jos jonkinlaista upeaa käännekohtaa, mutta mitkä niistä ovat jääneet erityisesti mieleen?
Pexi: – Levytysdiili Sakara Recordsille, luonnollisesti. Siitähän se ura kuitenkin lähti, vaikka oltiin tehty kahdeksan demoa ennen sitä. Siinä on hyvää esimerkkiä nuoremmille bändeille. Ei kannata luovuttaa, vaikkei ekalla demolla pääsisikään eteenpäin.
Hyrde: – Jättimäinen riemu oli myös aikoinaan, kun järjestimme bändi-iltoja. Kunnon festivaalihumua, oli upea nähdä kun niihin tuli porukkaa ja oltiin itse saatu se aikaiseksi! Ja itse kun järjesti, niin sai vielä laittaa itsensä soittamaan toiseksi viimeisenä, ennen Children of Bodomia!
Emma-pystiä, jalometallilevyjä ja erilaisia musiikkialan tunnustuksia on sadellut koko levytysuran ajan vähän joka puolelta. Kyllästyykö voittamiseen?
Pexi: – Tietenkin on hieno saada tunnustusta, mutta kultalevy seinällä kertoo juurikin siitä yleisön tykkäämisestä. Miulle ne kuitenkin on tärkeämpiä kuin vaikka Emma-patsas.
Hyrde: – Ja kyllä tuollaiset demobänditkin ovat tunnustusta, mistä puhuttiin. Että joku muu alkaa matkia ja joku toinen vielä tunnistaa tämän, niin onhan se melkoista.
Kaikka: – Minä en osaa tuplaplatinoita miettiä, sellainen on aika toisarvoista. Eniten saan vaikka siitä, että kehitän itseäni livesoittajana. Soittaminen on siisteintä. Kaikki muu on bonusta.
Hyrde: – Kaikista suurin riemu on silloin, kun keikka loppuu ja kaikki ovat sitä mieltä, että nyt oli kova!
Pexi: – Ja älytöntä jo sekin, että saadaan tehdä tätä hommaa. Jos saa vaan jatkaa, voi olla vitun tyytyväinen.
Hyrde: – Totta. Eikä me yritetä tehdä mitään helpolla. Ja näinkin pitkälle ollaan päästy tekemällä niin kuin halutaan. Ja nytkin syödään kakkua, selataan alan lehtiä ja juodaan limua muiden piikkiin. Mikäpä siinä!
Mitä olette kenties jääneet kaipaamaan alkuajoista, jotain mitä ette tule enää koskaan saamaan?
– Pill… Kaikka ja Pexi repeävät spontaanisti.
– Nyt mie haluan kaljaa, en pysty ajattelemaan. Sitä olen kaivannut, että pystyis huolettomasti juomaan kaljaa, Hyrde havahtuu.
– Ehkä sitä, kun kaikki mitä tähän touhuun liittyy oli uutta. Kun päästiin ensimmäistä kertaa kiertelemään ja festareille. Vaikkei se toki tylsää nytkään ole, Pexi vakavoituu.
– En tiedä, onko tämä nyt härskiä, mutta joku kaveri joskus sanoi, että Penelope Cruzinkin mies kyllästyy varmaan joskus laittamaan häntä. Kun muistelee, niin jotkut ekat kesäfestarit ja vaikka aikoinaan Jyväskylän 68 antoi sellaisia fiiliksiä, joita voisi ehkä vielä saada vaikka jostain Keski-Euroopan klubeilta, Hyrde haaveilee.
Ikääntymisestä puheen ollen, mitäs sitten tehdään, kun paikat alkavat olla siinä kunnossa, että pään heiluttaminen ei tule enää kyseeseen? Stam1na tiedetään itsestään huolta pitävänä ryhmänä, mutta keho ei kestä loputtomiin. Onko silloin lopetettava hommat kokonaan? Pohdinto saa huolestuneita ilmeitä kolmikon naamalle.
Hyrde: – Aloitin muuten boulderointiharrastuksen Lappeenrannassa. Kiipeilen sisäseinällä ilman köyttä, ja alla on hyvin pehmustettu lattia.
Pexi: – Eli sie kiipeilet seinille, pehmustetussa huoneessa. Hyvä.
Kaikka: – Miulla on leikattu lonkka yhdeksän vuotta sitten. Sain juuri lääkäriltä varmistuksen, että sen tila ei ole pahentunut, eli joku 5–10 vuotta on ainakin lisäaikaa. Pitää ottaa siitä kaikki irti.
Pexi: – Mutta kyllähän sen tosiaan huomaa, että fysiikka on alkanut rapistua jo nyt. Katsotaan sitten, kuinka käy.
Kaikka: – Jos kunto ja niskat ei anna enää periksi tehdä tätä livenä, niin en minä musiikin tekoa silti lopeta.
Hyrde: – Sitä voi sitten rimpuilla muuten ja heilutella muuta lavalla, vaikka käsiään.
Suosion likainen kääntöpuoli
Minkä verran aikaan nähden käsittämättömään levymyyntiin ja suosioon on vaikuttanut se, että bändi on kasvanut juurikin internetaikakaudella ja ollut reilusti esillä ja alati kaikkien verkkokalvoilla?
– Sehän muuten selviäisi kun lopetettaisiin se. Varmasti sillä osuutensa on, Kaikka arvelee.
– Raja-albumin kanssahan me tehtiinkin ”Operaatio Tsunami”. Kaksi viikkoa ennen levynjulkkareita ajettiin kotisivut alas. Ihmiset olivat ihmeissään, hätääntyivät, Hyrde sanoo.
Hyrde on sanonut, että julkisuuteen tulo on tyhmintä mitä on tullut henkilökohtaisesti tehtyä. Se on kuitenkin olennainen ja erottamaton osa bändiä ja menestystä, että ollaan videokamerat naamassa. Eikö tämä ole ristiriitaista?
– Onhan se hyväksi bänditoiminnalle, se vaatii julkisuutta. Henkilökohtaisella tasolla se on välillä rasitus. Ei toki siinä määrin kuin niillä, jotka pyörivät joissain keskusteluohjelmissa kertomassa omasta rakkauselämästään. Sehän on täysin käsittämätöntä, miten vittu joku pystyy tekemään sellaista. Ei tämän kokoisessa tuppukylämaassa, Hyrde nauraa.
Hevimuusikkohan on melko turvassa lööpeiltä. Jos platinaakin myynyt rässiretkue örveltää ympäriinsä, se saa tehdä sen rauhassa. Samassa tilanteessa Olli Lindholm valtaisi lööpit päiväkausiksi. Stam1nastakaan en muista nähneeni montaakaan tämänsuuntaista uutisointia.
Kaikka: – Jos meidän keikkapäiväkirjoja katselee, niin kyllähän me tuodaan itsekin näitä urpoiluja julkisuuteen. Itsensähän siinä toimittajat nolaisivat jos alkaisivat kirjoittaa, että Olkkonen oli jossain kännissä.
Pexi: – Aika rauhassa täällä saa olla. Ei meitä kuitenkaan kukaan oikein tunne, vaikka bändin tunteekin. Ehkä Antin, muttei meitä ”rivimuusikoita”.
Kaikka: – Onhan sekin omaa valintaa. Jos me haluttaisiin lähteä näihin kaikkiin kokkiohjelmiin, niin varmaan päästäisiinkin. Homma on isollaan näin, mutta tavallaan marginaalissa.
Hyrde: – Ehkä eniten vaivaa että lähisukulaisetkin alkavat suuntaamaan keskustelunaiheita näihin bändihommiin. Joulupöydässäkin aletaan puhua kiertueista, se rassaa. Lukekoot vaikka Inferno-lehdestä.
Internetissä hauskutti toissa kesänä Stam1nan humoristinen Jonkinlaisia hirviöitä -dokumenttisarja, joka on nimetty Metallican kasvukipuja käsittelevän Some Kind of Monster -dokumentin mukaan. Onko teillä… kaikki hyvin?
Kaikka: – Ei…
Pexi: – On meillä välillä!
Hyrde: – Kyllä sieltä välillä pieniä totuudensiemeniä roiskahtaa. Se on sellaista rockmystiikkaa käännettynä kiertuedokkariksi.
Pexi: – Suurin osa tästä hommasta on silmänlumetta.
Hyrde: – Mutta kyllä välillä roiskahtaa!
Kaikka: – Olisikohan Emil saanut puheluita sukulaisiltakin noiden videoiden jälkeen.
Pexi: – Mikä parasta, jotkut ottaa vielä ihan tosissaan nuo jutut.
Totuudensiemenistä puheen ollen, ei tarvitse olla isompi nero nähdäkseen esimerkiksi Hyrden asennoitumisen niin sanottuihin festarihännystelijöihin ja puolituttuihin olalletaputtelijoihin. Pöydän repeäminen puoltaa teoriaani.
– Juu. Ei ikinä tee mieli huutaa! Ja vielä sitten se, että tietää aina olevansa pienempi kuin Jouni Hynynen. Samassa kaupungissakin asutaan muuten, Hyrde virnistää.
Sain ennen haastattelua managementin puolelta vihjailua, että bändi on vähentämässä spedeilyään (lienee oikea sana, jos bändin keikallakin on nähty Speden ylösnousemus) ja vakavoitumassa ihan tosissaan. Mikäs juttu tämä on?
Hyrde: – Tämä on osa sitä black metal -suunnitelmaa.
Pexi: – Muutumme pikkuhiljaa black metaliksi. Tuskassahan me ollaan soitettukin maskit naamassa. Eiköhän ne hattarat ja ilmapallot lavalla ole nähty vähäksi aikaa.
Kaikka: – Vakavasti puhuen, kun lavapelleilyä on ollut suuntaan jos toiseenkin, niin ehkä livetouhuun saisi lisäarvoa teknisten välineiden kanssa. Muillakin kuin uimapatjoilla. Yhtenäisempää valoshow’ta voisi miettiä, ynnä muuta. Onko sekään nyt sitten vakavoitumista? Ehkä me ei kuitenkaan luvata mitään.
Pexi: – Pyritään siis panostamaan näyttävyyteen täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Odottakaas muuten, kun tullaan keski-ikään. Sitten lähteekin hommat lapasesta. Jokainen tulee uudella prätkällä uuden vaimon kanssa keikkapaikalle!
Lopettelemme mukavan mehuhetkemme ja päästämme bändin muihin velvoitteisiin. Mutta mitä salaperäinen SLK tarkoittaa? Suomen Laskuvarjokerho? Sporttinen Mersun avomalli löytyy myös tuolla nimellä… Seurakuntien Lapsityön Keskus?
– Selviää levyä kuuntelemalla! Stam1na kuittaa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2014 (#113).