Viime vuodet eivät ole olleet muusikoille ja bändeille helppoja. Puolalaisen Riversiden kohdalla voi jo ihmetellä ääneen, miten bändi on enää olemassa tai sitä luotsaava laulaja-basisti Mariusz Duda ylipäänsä elossa.
Riversidessa alusta alkaen soittanut Dudan luottokitaristi Piotr Grudziñski menehtyi äkillisesti seitsemän vuotta sitten. Hän oli kuollessaan 40-vuotias. Seurasi surutyö, jonka aikana Riverside julkaisi lohduttoman Wasteland-albumin (2018). Kaikkeuden mielestä tässä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kärsimystä Dudan elämään.
– Vuonna 2016 Piotr kuoli, isäni kuoli, äitini sairastui syöpään, kävin läpi rankan avioeron ja sairastuin itsekin masennukseen, joten kyllä… olen kiitollinen siitä, että elän ja voin hyvin, elämänsä käänteitä nyt itsekin hymyillen hämmästelevä Duda sanoo.
– Vetäydyin niin syvälle kuoreeni, etten tiedä, voiko Wastelandiä kutsua varsinaisesti Riverside-albumiksi. Olin jo tehnyt Lunatic Soul -levyn ja taisin päättää jatkaa samaa terapiaprosessia kirjoittamalla musiikkia Riversidelle. Kyse oli kuitenkin enemmän siitä, että piehtaroin itse musiikkini kanssa, jonka Riverside sitten soitti albumille.
– Vietin suruaikaa vuosikausia. En muista noista vuosista paljoakaan, mutta minulle oli tärkeää tehdä jotain ja käsitellä asioita ajan kanssa. Kun olin selvinnyt siitä kaikesta, en voinut kuvitellakaan tekeväni melankolista musiikkia ja halusin kääntyä Riversiden kanssa täydet 180 astetta. Sen käännöksen tuloksen voi kuulla nyt.
Ilon kautta
ID.Entity-albumin alkaessa soida ymmärtää sekunneissa, mitä Duda täyskäännöksellä tarkoittaa. Jos laulaja-basisti itse ei olisi äänessä, kestäisi hetken tunnistaa musiikki Riversideksi. Mukana on paljon ytimekästä bändisoittoa ja kasarimaisia koskettimia. Parissa kappaleessa innostutaan rokkaamaan kuin Rush.
– Saatuani tarpeekseni kaikesta kaihoisasta ja raskaasta päätin, että en tule tekemään seuraavaa Riverside-levyä yksin, vaan se tehdään treeniksellä bändin voimin. Ja bändilevy ID.Entity todellakin on, Duda sanoo iloa äänessään.
– Halusin äänittää levyn täydellä rockasenteella ja katsoa, mitä siitä syntyy. Unohtaa kaiken sen itsekseni näpräämisen, jota saattoi kuulla oikeastaan kaikilla 2010-luvun albumeillani. Halusin olla miettimättä mitään kokeellisuuksia.
– Riverside on tavattu pistää samaan lokeroon Dream Theaterin, Hakenin ja Leprousin kaltaisten progemetallibändien kanssa, mutta haluan alleviivata, etten ole koskaan kokenut Riversiden soittavan progemetallia. Tai edes metallia. Niitäkin juttuja on musiikissamme ollut, mutta Riverside on monine sivujuonteineen ennemmin progerockbändi.
Riverside tuntuu nyt tehneen lähes vastaavan loikan kuin moni 1970-luvun progebändi teki siirtyessään 1980-luvulle ja uudistaessaan soundiaan tarttuvammalla otteella ja koskettimilla. Ihan synapopiksi Riverside ei tosin ole muuttunut.
– Mitä Rushiin tulee, jumaloin Hemispheresiä ja rakastan Moving Picturesia, mutta Signals ja Power Windows ovat silti suosikkini, Duda sanoo ja naurahtaa sitten, että aikoinaan juustoisemmista kasarilevyistä ei muka saanut pitää.
– Friend or Foe? -aloituskappale on häikäilemätön veto, vaikka itse sanonkin. Se vetää varmasti maton monien alta kaikessa kasarimaisuudessaan ja Rush-henkisyydessään, mutta se on ihan yhtä Riversidea kuin kaikki muukin, mitä olemme tehneet. Minulle progressiivisuus on aina tarkoittanut sitä, että ydinsoundin ympärille voi rakentaa mitä vain.
– ID.Entity on irtiottoa kaikesta. Halusin päästää irti progen kirjoittamattomista säännöistä. Myös niistä sanattomista, joita olen tavannut noudattaa tajuamattani. Olen aina yrittänyt kirjoittaa jotain ”magnum opusta”, kaikkien aikojen progelevyä. Nyt aloin vain irrotella ja pidin hauskaa Riverside-tyyppien kanssa.
– Tämän ilon kautta taisimme vihdoin saada aikaiseksi Riverside-albumin, jota voi kuunnella aamulla. Se ei ole River Down Below -tyylistä aallonpohjaa, jota kuunnellaan illalla yksin pimeässä, viinilasi kädessä ja kyynel poskella.
Rennon irrottelevuuden lisäksi ID.Entity tarjoaa jotain, mitä toivoisi kuulevansa nykypäivän rockissa ja varsinkin metallissa paljon useammin: tarttuvia bassoja. Se on levy, jolla basso on ensimmäisen kulman takana vaaniva lead-instrumentti.
– Basso on aina ollut tärkeä osa Riversidea. En ole koskaan halunnut rakentaa musiikkiimme mitään epämääräistä säröbassovallia, josta on vaikeaa erottaa soittoa, mutta tällä levyllä basso todellakin korostuu, Duda myöntää.
– Vaikka olen Riversiden pääasiallinen säveltäjä, en ole koskaan kirjoittanut musiikkia mitenkään bassolähtöisesti, jotta pääsisin itse paistattelemaan soittamisellani. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa erottelevaa soundia, jotta levy soisi kuten bändi. Ei siten, että kaikesta miksataan jonkinlaista yhtä massaa.
Duda jatkaa, että basso on aina ollut hänelle yhtä tärkeä rockinstrumentti kuin kitara tai rummut.
– Se ei ole aina yhtä ilmeistä kuin vaikkapa Les Claypoolin soitto Primusissa tai Jaco Pastoriuksen bassottelu bändeissään, mutta kunnon kirkkaalla ja jämäkällä soundilla soiva basso… se vasta on jotakin! Oikein käytettynä se värisyttää alkukantaisemmin kuin kitarasoolot.
Kuka olen? Keitä olemme?
Murheen laaksoista ja polveilevista progeiluista irtaantunut ID.Entity ei ole rennosta otteestaan huolimatta mikään kepeä albumi. Sen tarttuvasti groovaavan ja toiveikkaasti fiilistelevän musiikin sekä värikkäiden kansien alle piiloutuu kokonainen konsepti.
– Kuka koet olevasi juuri nyt? Onko se oikeasti todellista? Vai esitätkö sittenkin jotain mitä et ole? Mikä tekee sinusta juuri sinut? Ovatko rakennusaineesi elämän valot vai varjot? Duda luettelee arvoituksellisesti.
– Kevyimmillään teemat ilmenevät siinä, miten annoin musiikillisen dna:ni kuulua. En ole 70-luvun lapsi. Olen kasarilapsi. En ole vinyyliajan tyyppejä. Musiikkiformaattini oli ikuisuuksia kasetti. Juureni ovat 80-luvun musiikissa, eivät vaikkapa 70-luvun Genesisissä.
Dudan mukaan seuraava askel oli kirjoittaa lyriikoita suoremmin. Hän hymähtelee, että tietää ihmisten pitävän hänen vertauskuvallisesta ”runoudestaan”, mutta nyt oli aika puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Ihminen muuttuu usein vasta syvimpien kriisien ja traumojen kautta. Dudan mukaan edes ne kaikkein autuaimmat onnenhetket eivät saa meitä asettumaan kasvotusten itsemme kanssa.
– Olen melkein asiantuntija siinä, miten täysin ihminen voi kääntyä nurinperin. Koin taannoin hirvittävää kriisiä kriisin perään, mutta tällä levyllä pohdin paljon sitä, miten arvokkaita asioita elämän varjopuolet ovat.
– Tavoittelemme utopiaa, elämää, jossa kaikki on aina hyvin. Monet ID.Entityn kappaleet käsittelevät sitä, miten vieraantuneita olemme inhimillisistä virheistä, jotka tekevät meistä ihmisiä. Virheet, murheet ja kriisit kuuluvat ihmisen elämään, ne kasvattavat meitä, mutta yhä useampi kokee ne ihmistä huonontavina epäonnistumisina.
– Mieti vaikka niin yksinkertaista asiaa kuin ikäkriisi. Kolmenkympin kriisi… neljänkympin kriisi… Joku saattaa kokea neljänkympin kriisin jo 25-vuotiaana, mutta sen luonne on silti sama. Me kaikki koemme kriisit omalla tavallamme ja ne ovat erittäin tarpeellisia. Silti kukin meistä haluaa välttää niitä ja esittää jotenkin ”vahvempaa” ihmistä.
ID.Entityn konseptista löytyy vieläkin syvempi kerrostuma. Se yrittää ravistella mukavuudenhaluista ihmistä hereillä siitä horroksesta, johon yhteiskunta meitä ajaa tehden meistä samalla yhä helpommin manipuloitavia.
– En voi sanoa, että ID.Entity olisi mitenkään poliittinen tai hyökkäävä levy, mutta toteava se on, Duda pyörittelee.
– Salaliittoteoriat eivät kiinnosta minua, mutta kukaan ajatteleva ihminen tuskin on välttynyt miettimästä, että moni päättävä ja elämiimme vaikuttava taho haluaa maalailla meille mielikuvia siitä, että olemme omien elämiemme arkkitehteja ja voimme tehdä elämillämme mitä tahansa. Ja jos emme saavuta kaikkea, olemme epäonnistujia.
– Tarkoitan mielikuvaa, jolla annetaan ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on tasavertainen mahdollisuus olla maailman parhaita jossakin asiassa, saavuttaa korkein mahdollinen taso jossain tai yltää merkittäviin asioihin, eikä vähempään pitäisi tyytyä. Juuri tällaisten mielikuvien rakentelemisella populistit ovat nousseet valtaan kaikkialla.
– Elämästä on tullut yhtä kilpailua toisiamme vastaan, jotta täyttäisimme yhteiskunnan odotukset. Ajat, jolloin lapset halusivat tehdä äidin tai isän ylpeäksi, tuntuvat nyt aika etäisiltä. Ihmiset yrittävät määrittää itseään saavutuksilla, jotka eivät ole aina mahdollisia. Samalla he unohtavat ihan oikeasti elää vähän itselleen.
Kaikki on hyvin
Jos vertaa siihen Mariusz Dudaan, joka kertoi elämänsä syvimmistä alhoista Pölkyllä-haastattelussa Infernon numerossa 8/2017, tämän juttutuokion Duda on kuin toinen ihminen.
Hän ynnäilee olevansa tätä nykyä huolettomampi kuin koskaan aiemmin ja vitsailee, ettei tällainen elämänasenne voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että jokin musertava kriisi heitetään hänen niskaansa minä hetkenä hyvänsä.
– Voitko uskoa, että vielä kymmenisen vuotta sitten jaksoin oikeasti stressata siitä, millaisia arvioita levymme saavat, pitääkö kukaan musiikistamme, monenko lehden kanteen pääsemme ja tulemmeko ikinä jättämään jonkinlaisen lopullisen jäljen tähän maailmaan.
– Aloittaessamme Riversiden meitä vertailtiin aina Porcupine Treehen. Ulkopuoliset tahot yrittivät siis määrittää, mitä olemme. Emme uskoneet heitä, vaan pidimme kiinni ajatuksesta, että määritimme itse itseämme, ja meillä oli ihan hirvittävä draivi. Sellainen ”me vastaan koko maailma” -asenne, joka sai meidät yrittämään vähän liikaa.
– Huomasin vasta vuosia myöhemmin, että vaikka väitimme itsellemme olevamme itsenäisiä, halusimme vain hyväksyntää. Aivan kuten ihmisillä on tapana. Jotenkin emme olleet koskaan tyytyväisiä mihinkään. Aina piti olla jotain enemmän tai jotain erilaista. Kesti vuosia saavuttaa haluamamme piste, ja sitten bändin riemu oli hieman kadonnut.
Duda jatkaa, ettei hän enää oikeastaan välitä, menestyykö hänen musiikkinsa vai ei. Hän ei haaveile suuruudesta vaan tavoittelee tasapainoa, jossa voi elää tasaista ja rauhallista elämää.
– Tämä ei varmasti ole kovin rock’n’rollia, mutta haluan vain nauttia musiikin tekemisestä ja soittaa sitä ihmisille, jotka pitävät siitä. Yksinkertaisesti tehdä paineettomasti asioita, joista pidän kaikkein eniten.
– Olen 47-vuotias, eikä minulla ole enää kiire mihinkään. Viimeistään lähempänä viittäkymppiä on ehkä ihan terveellistä kysyä itseltään, mitä oikeasti haluaa tehdä, ja jopa tehdä vain sitä. Sitten voi vain hengähtää tyytyväisenä, että oikeastaan kaikki on juuri nyt hyvin, hymyillä ja nauttia siitä tunteesta.
Julkaistu Infernossa 1/2023.