”Tämä ei ole mikään sivuprojekti, kaikkien pitää tajuta se” – haastattelussa Vltimas

Rune Eriksen, David Vincent ja Flo Mounier ovat yhdistäneet voimansa matkalla äärimmäisyyteen.

Kuva: Tina Korhonen

Brittiläisen pikkukylän pubin isäntä katsoo pitkään.

– Ellen arvaa väärin, te olette musiikki-ihmisiä, hän arvioi ja vääntää oluthanan auki. Hänen baariinsa on juuri pöllähtänyt joukko ulkomaalaisia asiakkaita. 

No juu, vähän sentyyppisillä asioillahan tässä liikutaan.

– Tiesittekö, että teikäläisiä on täällä enemmänkin? Täällä käy aina välillä istumassa sellainen neljän hengen porukka. Yksi hepuista on amerikkalainen. Kalkkarokäärme oli kuulemma purrut häntä. Kahdesti.

Kyllä tiesimme. Sitä heppua ja hänen porukkaansa varten olemme tulleet Woburniin. He levyttävät täällä, koska täällä asuu, tuottaa ja tekee taikojaan Orgone-studion isäntä Jaime Gomez Arellano.

Mies, jota käärme puri kahdesti, on basisti-laulaja David Vincent, Morbid Angel -legenda. Hänen kanssaan soittavat Cryptopsyn virtuoosirumpali Flo Mounier sekä Mayhemissäkin vaikuttanut äärikitaristi ja -säveltäjä Rune Eriksen. 

Nuo neljä aikovat päästää lopultakin päivänvaloon projektin, jota ovat rakentaneet salaa jo toista vuotta. Levy-yhtiö Season of Mist on kutsunut paikalle muutaman journalistin, jotka saavat ensimmäisinä ulkopuolisina kuulla, mitä oikein on tekeillä.

Professorin jengi

Woburn on kaunis tuhannen asukkaan kylä lähellä Milton Keynesiä. Vaikka paikkakunta on pieni, sen kaduilla käy vaarallisen vilkas liikenne. Autoja virtaa sellaista tahtia, että liikennevalottomia katuja ei tahdo päästä ylittämään.

Vartin verran vilkkaan tien laitaa käveltyämme seisoskelemme Gomezin pihalla ja teemme tuttavuutta artisteihin. David Vincent puristaa kättä vähän liian lujasti ja tuijottaa silmiin kuin nähdäkseen, hätkähtääkö toinen. 

Hän näyttää ilahtuvan, kun vastapuoli pysyy lujana. Hänen peukalossaan on muhkea side. 

– Kävi eilen pikku vahinko, mies murahtaa eikä kerro enempää. 

Joku ottaa puheeksi pubin omistajan mainitsemat käärmeenpuremat.

– Se oli tilanne, jossa en tehnyt ihan parhaita päätöksiäni, Vincent lausahtaa sävyyn, joka kertoo asian olevan loppuun käsitelty.

Luultavasti käärme ajatteli ihan samaa hänen puremisestaan.

Koossa on mielenkiintoinen jengi. Vuonna 1965 syntynyt Vincent on paksunahkaisen punaniskan oloinen jässikkä, joka mielellään antaakin itsestään juuri sellaisen vaikutelman. Mutta kun jää on murrettu pienellä alku-uhittelulla, hän paljastuu oikein joviaaliksi seuramieheksi. 

Kymmenen vuotta Vincentiä nuorempi Rune Eriksen on hiljainen, vähän varautuneen mutta ystävällisen oloinen norjalainen. Mayhemissä häntä kutsuttiin Blasphemeriksi, mutta Vincent nimittelee häntä hellästi Professoriksi. 

Vuonna 1974 syntynyt Flo Mounier on välitön ja fiksu kanadanranskalainen, joka juttelee luontevasti kaikkien kanssa ja pomppaa nopeasti hakemaan istuimen sille, jolta se puuttuu.

Yhdessä nämä miehet ovat yhtye, jonka nimeä edes levy-yhtiö ei vielä tässä vaiheessa päivää tiedä. Tämä äärimetallin voimatrio on niitä kokoonpanoja, joita tavataan kutsua superbändeiksi.

– Ja se on Professorin syytä, Vincent murahtaa niin jäyhästi, että Eriksen murtuu ja tunnustaa saman tien.

– Kyllä. Otan kaiken syyn niskoilleni. Halusin alkaa taas soittaa tällaista musiikkia ja tehdä sen parhaiden mahdollisten tyyppien kanssa. Ja heidät minä löysin helposti. Olen soittanut Flo’n kanssa ennenkin, ja Davidin kanssa olen pitänyt yhteyttä jo vuosikausia.

Mounier kuuntelee ja nyökkää. Oli helppo päätös lähteä mukaan.

– Kun Rune mainitsi Davidin, sanoin että joo, totta kai me kysymme mukaan kaikkien aikojen parasta death metal -laulajaa. Ilman muuta.

Vihreys ulottuu silmänkantamattomiin. Gomezin koti sijaitsee keskellä valtavan laajoja heinäniittyjä. Maisema on niin pastoraalinen ja laakea, että se saa pihapuun näyttämään suunnattoman suurelta. Ja sitä se itse asiassa onkin.

Kolumbiasta Eurooppaan muuttanut nuori studionero on vuokrannut Woburnista vanhan talon ja remontoinut sen perusteellisesti.

– Halusin lähteä helvettiin Lontoosta, Gomez perustelee. – Aloin katsella, mitä maaseudulla sopivan lähellä sitä olisi tarjolla. Tämä oli ensimmäinen paikka, jota kävin katsomassa.

Woburnista ajelee Lontooseen reilun tunnin.

Gomez johdattaa vieraat pikaiselle kierrokselle kotiinsa. Talo on koristeltu keraamisilla meksikolaisilla pääkalloilla, Baphomet-patsaalla, perhosilla, nurinpäin käännetyllä krusifiksilla, hämähäkeillä, eläinten sarvilla ja afrikkalaisilla keihäillä. Silti siellä on hyvin kotoisa ja lämmin tunnelma.

Olohuonetta hallitsee valtava vinyylilevykokoelma. Se kuuluu tuottajan kämppäkaverille, joka pyörittää työkseen rokkibaari Crowbaria Lontoossa.

– Teetin tänne lattialämmityksen, ihan koko taloon, Gomez virnistää. – On kivaa, kun ei palele.

Kolumbian mies on huomannut, että tarkeneminen ei ole näillä lakeuksilla ihan itsestään selvää.

Woburn Abbeyä on 1500-luvulta hallinnoinut Russellin suku. Lordi Russell perheineen asuu hulppeassa kartanossa ja omistaa sen ympäriltä kaiken, mukaan luettuna Gomezin talon. Vincent, Eriksen ja Mounier ovat asustelleet siellä albumin äänitysten ajan eli viimeksi kuluneet kolme viikkoa.

– Täällä on ollut tosi hyvä tehdä töitä. Kaupungissa on liikaa häiriötekijöitä, ja aina on joku kaveri tulossa kuuntelemaan, Vincent sanoo ja menee unelmoivan näköiseksi.

– Mutta on myös kivaa lähteä kotiin. Kunhan pääsen sinne, taidan… rikkoa jotakin.

Salaisuus avautuu

Gomez kääntää seitsenpaikkaisen maasturinsa pienemmälle tielle.

– Tällä tiellä ei ole nimeä, hän sanoo. – Sen vuoksi on vähän vaikea selittää ihmisille, mihin heidän pitää ajaa.

Sen kyllä huomaa. Vain hetkeä aiemmin kaahasimme Vincentiä ja muita kuljettavan auton perässä valoja vilkutellen, kun sen kuski ajoi ohi risteyksen. Perässämme tulee vielä yksi auto, joka on melkein tyhjillään.

Olemme menossa Gomezin studiolle. Tuottaja on vuokrannut Lordi Russellilta toisenkin rakennuksen, joka sijaitsee vähän matkan päässä hänen kotoaan, ja muuttanut sen moderniksi äänipajaksi. Tarkoitus on kuunnella trion levy siellä, missä se on äänitetty. Tässä vaiheessa musiikki on niin uunituoretta, ettei se ole vielä edes ihan valmista.

– Sitä äänitettiin vielä tänä aamunakin, Mounier huikkaa takapenkiltä.

Kuva: Tina Korhonen

Nimettömän tien päässä seisoo punainen tiilitalo. Suunnattomat vihreät heinäpellot ympäröivät sitä niin kuin Gomezin kotiakin. Ne ovat niin suuria, että studiorakennus ja sen pihapiiri ovat kuin saari valtameressä.

– Täällä oli sodan aikana radiokeskus, josta lähetettiin natsivastaista propagandaa. Antenni oli tuossa, Gomez sanoo ja näyttää maahan upotettua metallista jalustaa.

Nykyisin sieltä lähetetään maailmalle musiikkia, metallia, hardcorea ja kaikenlaista muutakin. Gomez tekee 50–60 masterointityötä vuodessa ja äänittää, miksaa ja tuottaa lisäksi muutaman levyn. Hän tekee yhteistyötä muun muassa suomalaisen Svart Recordsin kanssa.

Gomez innostuu kehumaan studionsa soittohuoneen akustiikkaa. Tiiliseinäinen tila on sellainen, ettei ylimääräisiä kaikuefektejä juuri tarvita, kun akustointi on kunnossa. Sen vieressä on tarkkaamo, jossa musiikkia taltioidaan, tuotetaan ja kuunnellaan.

– Laita tarpeeksi kovalle, Erikssen vinkkaa Gomezille, joka avaa tietokoneeltaan ensimmäistä biisiä kuunneltavaksi.

– Ääh, nämä tietävät sen tempun kyllä, tuottaja kiusaa.

Mutta kovaa se tulee.

Bändin jäsenet tuntuvat olevan hiukan herkillä tilanteen vuoksi. Vincent jää istumaan tarkkaamon ulkopuolelle ison olutkolpakon kanssa. Kun musiikki alkaa pauhata, hänen kasvoilleen leviää hymy. Erikssen ja Mounier tulevat lähemmäksi, kalliiden kaiuttimien ääreen, mutta vaikuttavat jännittyneiltä.

– Kuuntele, miten Rune soittaa, Gomez vinkkaa. – Useimpien black metal -kitaristien tremolopikkaus on aikamoista säheltämistä. Rune sen sijaan vetää aina ihan helvetin tiukasti.

– David on yhtä kova omalla sarallaan. Hän fraseeraa brutaalisti, mutta myös tiukasti ja selkeästi. Hän haluaa aina laulaa pitkiä osia kerrallaan. Siksi niihin tulee oikeanlainen voima ja fiilis.

Bändillä – ja bändiltä se nimenomaan kuulostaa – on valmiina kymmenkunta biisiä. Niillä on sellaisia työnimiä kuin Total Destruction, Fast ja Last Day. Ainoastaan Monolilith on saanut lopullisen nimen.

– Olin aivan jäätävässä krapulassa helteisessä Teksasissa, kun keksin Last Dayn riffin, Eriksen mainitsee. Biisejä on tehty muun muassa Vincentin luona.

Tarkkaamon ikkunasta näkee, että heinäpellon yllä lentelee neljä mustaa, levotonta lintua. Kaukana pyörii tuulimylly. Sen verkkainen liike on aina välillä omituisella tavalla synkassa raa’an, nopean ja kimurantin metallin kanssa.

Maalaisidylli tuntuu värähtelevän eri taajuudella kuin punaisessa tiilitalossa pauhaava väkivaltainen metalli. Suurempaa kontrastia on vaikea kuvitella, mikä vain korostaa projektin salaista luonnetta. Tuntuu siltä kuin muulla maailmalla ei olisi osaa eikä arpaa siihen, mitä studiossa tapahtuu. Eikä sillä olekaan. Vielä.

Gomez ja ja bändi korostavat yhä uudelleen, että nyt kuunnellaan raakamiksauksia. Levy ei ole valmis, mutta se on niin hyvin kasassa, että kissan voi päästää pussista. [Albumi julkaistiin tänä keväänä nimellä Something Wicked Marches In.]

– Tuntui tärkeältä pitää tällainen kuuntelusessio juuri nyt, Vincent sanoo biisien välissä.

– Nyt on aika alkaa jakaa infoa tästä salaisuudesta, jonka olemme pitäneet meidän ja levy-yhtiön tietona jo kauan. Pari vuotta.

Salaisuus sisältää brutaalia, kompleksista ja tiukkaa metallia. Selkein vertailukohta on Morbid Angel, mutta biiseissä kuulee myös Cryptopsyn rytmiikkaa ja lujuutta, jota Eriksen aikoinaan toi Mayhemiin. Musiikki on siis selkeästi osiensa summa. Parhaissa paloissa – kuten Monolilithissä ja Last Dayssä, josta kaavaillaan levyn päätösbiisiä – se on jopa enemmän.

– Tämä on tavallaan musiikillinen testi. Kokeilu, Mounier sanoo, kun meteli on vaiennut ja seisomme ulkona auringonpaisteessa juttelemassa kuulemastamme. – Luulen, että tämä ryhmä on aikamoinen trio.

Gomez ehdottaa, että voisimme palata hänen luokseen jatkamaan aiheesta.

– Miksi tuossa yhdessä autossa ei ollut juuri ketään ja me istuimme kahdessa muussa kuin sillit purkissa? Vincent ihmettelee ja silmäilee kulkuneuvoja epäluuloisen näköisenä.

– Minä muuten menen takaisin tuolla.

Ei mikään sivuprojekti

On jo hämärää, kun palaamme Gomezin talolle. Hän on kattanut keittiöönsä seisovan pöydän, jossa on juustoja ja kaikenlaista muuta syötävää ja juotavaa. Stereoissa soi Danzig.

Eriksen ja Mounier noutavat juotavaa ja tulevat istuskelemaan pihalle. Vähän ajan päästä paikalle saapastelee myös Vincent, jolla on kolpakossaan tummaa olutta.

– Meillä ei ole ollut minkäänlaista suurta suunnitelmaa. Me vain annoimme musiikin avautua eteemme, Eriksen alkaa kertoa. – Halusin, että se olisi samaan aikaan progressiivista ja vanhan koulun kamaa. Musiikkia, jolla on juuret menneisyydessä mutta joka tähyää tulevaisuuteen. Mutta sehän ei ole yksin minusta kiinni. Flo ja David ovat haastaneet minua ajattelemaan myös eri tavalla.

Kuva: Tina Korhonen

Mounier sanoo, että suunta alkoi selkeytyä vasta siinä vaiheessa, kun bändi alkoi treenata.

– Meillä kolmella on täysin erilaiset musiikilliset taustat. Ihan täysin, vaikka jokainen on soittanut metallia todella pitkään. Yhdessä soittaminen, se energian vapauttaminen, ja sitten rennosti ottaminen ja jutteleminen sai meidät ymmärtämään, mihin suuntaan tätä bändiä pitäisi viedä.

– Emme pidä tätä bändiä itsestäänselvyytenä, vaan suhtaudumme musiikkiin hyvin intohimoisesti. Samoin faneihimme, mutta emme kuitenkaan tee musiikkia miellyttääksemme heitä. Musiikin täytyy ensimmäiseksi miellyttää meitä. Ehkä yleisö diggaa tätäkin, jos se kerran diggaa meitä.

Vincent tarttuu sanaan ”bändi”. Hän tähdentää, että kyse ei ole yhdestä levystä vaan suuremmasta asiasta sekä siitä, mihin musiikki on menossa.

– Tämä ei ole mikään sivuprojekti. Kaikkien pitää tajuta se. Yksikään meistä kolmesta ei ole kiinnostunut pyörittelemään mitään ekstrahankkeita. Tämä on bändi, ja olemme hyvin tosissamme.

Eriksen on samaa mieltä.

– Se, että bändissä on kolme erilaista ja vahvaa hahmoa, tekee levystä todella vahvan. Tässä on olennaista kunnioittaa toisen persoonaa ja historiaa, ja pitää osata kommunikoida. Meillä kolmella on sama intohimo tiettyyn juttuun, ja se juttu kuuluu tuolta levyltä.

Jos Eriksenin, Mounierin ja Vincentin yhteinen intohimon kohde pitäisi kiteyttää yhdeksi sanaksi, se olisi äärimmäisyys. Sinne he ovat aina pyrkineet, kukin omaa reittiään. Nyt polut ovat yhdistyneet, mutta suunta on sama.

Vincent huomauttaa, että musiikin äärimmäisyys ei tarkoita pelkästään rivakkaa tempoa.

– Ei niin, Mounier innostuu. – Se voi olla myös hitautta, hulluutta, tarttuvuutta. Monia eri asioita.

Ja lyriikkaa, josta vastaa Vincent. Hän on vastahakoinen pureskelemaan sanoituksiaan valmiiksi.

– Minä olen kuka olen. Minulla on tietynlainen tausta ja erittäin vahvoja näkemyksiä. Koko maailma tietää ne jutut. Ei tarvitse kuin avata netti, niin tietää, millainen misantrooppinen kusipää minä olen, laulaja sanoo.

– Kirjoitin kaiken spontaanisti. Sisältö on sataprosenttisen tarkasti samassa vireessä tämän jatkuvasti kasvavan pedon kanssa, jossa on meidän kaikkien kolmen DNA:ta.

Ja nyt on koittanut aika paljastaa pedon nimi. Mounier, Vincent ja Eriksen ovat päässeet siitä yksimielisyyteen vasta hetkeä aiemmin.

– Me olemme VLTIMAS, Vincent sanoo. – Tähän musiikkiin on kerääntynyt äärimusiikin ja ääriajattelun kolmen ultimaattisen veteraanin ultimaattista energiaa.

Season of Mistin mukaan tuon energian kiteytymä, kirjoitushetkellä vielä nimetön albumi, julkaistaan ”alkuvuodesta 2019”.

Raakaa kamaa ja haamunuotteja

Yö on laskeutunut ja juhlat ovat alkaneet. Tunnelmallisten pihavalojen loisteessa soi ensin Danzig ja sitten The Rolling Stonesin Goats Head Soup, jota Gomez soittaa pitkin hampain tilaisuuden ainoan suomalaistoimittajan pyynnöstä.

– Bändin koko uralta saisi koottua yhden tosi hyvän albumin, hän sanoo.

Siinä Gomez on tietysti väärässä, mutta se hänelle anteeksi annettakoon, sillä hän on oikeilla jäljillä niin monessa muussa asiassa. Eriksenille Gomez oli ainoa oikea vaihtoehto VLTIMASIN äänittäjäksi ja tuottajaksi.

– Me pidämme samanlaisesta estetiikasta ja rakastamme intohimoisesti aitoa musiikkia. Halusin tulla tekemään levyn tänne, koska vastustan modernin kuuloista musiikkia ja steriiliä ja väljähtänyttä soundia, kitaristi kertoo.

Gomezilla on myös vaikuttava ansioluettelo. Hän on tehnyt töitä muun muassa Cathedralin, Paradise Lostin ja Ghostin kanssa. Eriksenille tärkeämpää oli kuitenkin henkilökohtainen yhteys.

– Olen tuntenut Gomezin pitkään. Hän on läheinen ystäväni. Kun palasin äärimusiikkikuvioihin, Gomez oli ensimmäisiä tyyppejä, joille puhuin siitä. Hän tuntui hyvin luonnolliselta valinnalta tuottajaksi. Hänellä on oikeanlainen korva tällaiselle orgaaniselle, luonnollisen kuuloiselle kamalle.

– Kysyin Runelta vuosien varrella monta kertaa, koska hän oikein alkaa taas soittaa tällaista musaa, Gomez huikkaa ohi kävellessään. Hän on hakenut kaupasta lisää kaljaa.

Vähän myöhemmin tuottaja ilahduttaa kitaristia panemalla soimaan Goat Semeniä. Perulainen kuolobläkkis on perin karua kuultavaa.

– Jos kuuntelen metallia, se on tällaista mahdollisimman raakaa, rujoa ja käppäistä kamaa, Gomez sanoo.

Toisaalta on myös niitä levyjä, joihin rakastui nuorena ja joita rakastaa ikuisesti. Kun Metallican Ride the Lightning pärähtää soimaan, Eriksen soittaa keittiössä ilmakitaraa silmät kiinni.

Pihalla on vähän rauhallisempaa. Mounier analysoi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin rytmillisiä eroja ja asettuu jämerästi Zeppelinin kannalle.

– Jason Bonham on hyvä, mutta ei ole isänsä Bonzon voittanutta, hän sanoo ja on soittavinaan komppia. – Tiedätkö, mikä on tärkeintä rumpujen soittamisessa? Haamunuotit. 

Keittiössä portugalilainen toimittaja José Carlos Santos pöyristyttää David Vincentiä kertomalla, että on olemassa saksalainen metalcoreyhtye, jonka nimi on We Butter the Bread with Butter. 

Vincent harppoo jääkaapille. Pelkkä ajatuskin sen nimisestä yhtyeestä saa hänet näyttämään kärsivältä.

– Voi saatana. Ei voi olla. Meikäläinen ei tajua enää mistään mitään, hän jupisee ja täyttää kolpakkonsa.

Mutta toisaalta, juuri siksi meillä on nyt VLTIMAS.

Julkaistu Infernossa 10/2018.