– Pystytkö pitämään salaisuuden muutaman viikon ajan? No, täältä pesee: seuraava studioalbumimme ilmestyy lokakuussa. Ja vaikka kaikki aina kehuvatkin uutta tulokasta, nyt on ihan pakko sanoa: tuleva levy on ihan törkeän kova!
Äänessä on Opethin soolokitaristi Fredrik Åkesson. Vieressä hymyilevät basisti Martin Méndez ja kosketinsoittaja Joakim Svalberg antavat nyökkäilyllään vahvaa tulitukea. Muusikot tuntuvat olevan varmoja asiastaan.
Ollaan viime kesän Tuska-festivaalin backstagellä, ja Opethin hieno konsertti on päättynyt puolisen tuntia sitten. Esiintymisen aikana silmiin ja korviin pisti se, että settilistan tuorein biisi oli vuonna 2008 julkaistun Watershed-albumin Heir Apparent. Toisin sanoen 75 minuuttiin mahtui reilusti progressiivisia tunnelmia, death metalia ja örinälaulua.
Pitäisikö tästä tehdä jotain päätelmiä tulevan albumin suhteen?
– Ehdottomasti pitäisi, paikalle ilmestynyt laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt naurahtaa.
– Saitko jo kuulla tulevasta levystämme? Hyvä. Sen verran uskallan itsekin sanoa, että vanhan koulukunnan Opeth-fanit tulevat taatusti ilahtumaan sen äärellä!
Backstage-alueella on tietenkin myös Opethin rumpaliksi vuonna 2022 pestattu Waltteri Väyrynen. Hänenkin hymynsä on leveä. Ja miksi hemmetissä ei olisi, sillä rumpalilahjakkuus on juuri saanut vyölleen ensimmäisen Tuskan-keikkansa – ja ”Tuska-uran” voisi toki aloittaa vaatimattomamminkin kuin Opethin riveissä.
– Ennen keikkaa hermostutti hyvinkin paljon, mutta onneksi jännitys kaikkosi lähes välittömästi lavalle nousemisen jälkeen. Keikka olikin sitten yksi mieleenpainuvimmista ikinä. Yleisön vastaanotto niin koko bändin kuin itseni suhteen oli ihan uskomattoman hieno, Väyrynen hehkuttaa.
Niin muuten todellakin oli. Sille kelpaakin ottaa punaviinilasillisen tai pari.
Isoja mielenliikkeitä
Hypätäänpä sitten elokuun loppupuolelle. Tietokoneen ruutu pysyttelee pahaenteisen staattisena, vaikka Mikael Åkerfeldtin olisi pitänyt liittyä Zoom-keskusteluun jo jonkin aikaa sitten. Pian tilanne muuttuu, ja ruotsalaismuusikon hymyilevät kasvot ilmestyvät näkyville.
– Pahoittelut pienestä myöhästymisestä! Mutta hei, minulla ei ole mitään kiireitä. Voidaan tarinoida vähän pidempäänkin, Åkerfeldt toteaa.
Kuulostaa hyvältä. Juteltavaa nimittäin riittää, sillä [marraskuun 22. päivä lopulta ilmestynyt] neljästoista Opeth-albumi The Last Will and Testament on osoittautunut ennakkokuuntelussa aikamoiseksi teokseksi. Jo ensimmäinen singlekappale §1 paljasti monia puolia vähän yli viidenkymmenen minuutin kokonaisuudesta, mutta yksi biisi on kuitenkin aina yksi biisi – toisin sanoen se jätti hyvin paljon kertomatta.
– Kun uusi materiaali oli kirjoitusvaiheessa, §1 oli yksi kummallisimmista aihioista. Sävelsin sitä jonkin matkaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, etten pidä siitä lainkaan. Oma tekemiseni tuntui jotenkin pakotetulta, enkä saanut kappaleen punaisesta langasta kiinni. Tuntui melkein jopa siltä, että teeskentelin olevani joku muu kuin Mikael Åkerfedt ja yritin tehdä väkisin ”jotain muuta”. Sitten pudistelin päätäni ja pistin §1:n lepäämään.
– Seuraavaksi syntyi aihio, josta tuli levyn seitsemäs biisi, siis §7. Nyt fiilis oli jostain syystä aivan erilainen ja kappale tuntui alusta asti hemmetin kiinnostavalta. Sävelsin sitä aivan innoissani ja aloin lisätä äänimaailmaan kaikenlaisia outoja demonisia elementtejä, vinksahtaneita soundeja ja vaikka mitä. §7 oli myös ensimmäinen demo, jonka lähetin muille bändin jäsenille. Että jotain tällaista olisi luvassa… Tuntui hyvältä, että muilta saapunut palaute oli erittäin innostunutta.
Åkerfeldt jatkaa, että halusi tehdä tällä kertaa jopa demot viimeisen päälle.
– Hioin ja miksailin aihioita pitkään kotistudiossani ja kuuntelin niitä erilaisilla laitteilla parasta mahdollista lopputulosta etsiessäni. Siis hemmetti, kyseessä oli vasta demovaihe! Hah hah!
Avasiko §7 – ensimmäinen hyvältä tuntunut biisi – jotain kanavia?
– Nähtävästi! §7:n valmistumisen jälkeen palasin aiemmin lepäämään laitetun ykkösaihion kimppuun, ja mitä hemmettiä… Nyt se kuulostikin oikein hyvältä. Kirjoitin kappaleen loppuun, ja siitä tuli lopulta levyn avausbiisi. Ja ensimmäinen single.
– Säveltäminen on usein hyvinkin outoa puuhaa. Välillä onni tuntuu potkivan perseelle ja sormet liikkuvat kitaran otelaudalla osuviin paikkoihin, kun taas toisena päivänä niin ei todellakaan tapahdu. Varmaa on ainoastaan se, että mielenliikkeet ovat rajuja. Yhtenä päivänä tunnet olevasi huipulla ja kaikki ideat kuulostavat nerokkailta. Seuraavana fiilis voi olla täysin päinvastainen ja jokainen sointu kuulostaa naurettavalta paskalta. Olen monesti pohtinut, mistä nämä isot mielenliikkeet voivat johtua. Kehon nestetasapainosta? Kovasta stressistä? Sateisestä säästä?
Kun katsot isoa kuvaa jälkikäteen, millaista The Last Will and Testamentin säveltäminen ylipäänsä oli?
– Hyvä kysymys, mutta vastaukseni voi olla huonompi, Åkerfeldt hymähtää.
– Aloitin työskentelyn kesällä 2023, ja sain kappaleet valmiiksi kuluvan vuoden alussa. Puolisen vuotta siihen meni, eli kirjoitin suunnilleen yhden biisin kuukaudessa. Kun homma oli läjässä, kuuntelin koko kattauksen läpi ja tajusin yhden hämmentävän jutun: en muista kirjoitusprosessista juuri mitään.
Uppouduitko niin syvälle säveltämisen ja sanoittamisen syövereihin, että ulkopuolinen maailma ikään kuin menetti merkityksensä?
– Jotain sellaista. Tai ehkä avaruusoliot kaappasivat minut jonnekin puoleksi vuodeksi ja palauttivat minut valmiiden biisien kanssa. Tai ehkä söin jonkin oudon Matrix-pillerin ja sukelsin johonkin rinnakkaistodellisuuteen moneksi kuukaudeksi. Melkein toivon, että syksyllä 2023 talossamme olisi ollut joku hiiviskelijä, joka olisi kuvannut salaa tekemisiäni. Ainakin saisin selville, mitä olen puuhaillut.
– No, vakavammin puhuen: olen pikkuisen huolissani siitä, että muistikuvani levyn kirjoitusprosessista ovat niin hatarat. Ovatko viisikymppisen aivoni pehmenemässä näin kovaa vauhtia?
Muistatko, hyödynsitkö sävellysprosessin aikana jotain tiettyjä metodeja?
– Kyllä vain. Esimerkiksi kutosbiisiä kirjoittaessani päätin hyödyntää vain yhtä tempoa. Koska pidin itsepintaisesti kiinni tietystä temposta, jotkin kohdat tuntuivat sävellysvaiheessa vähän liian hitailta tai vaihtoehtoisesti liian nopeilta. Se oli lopulta hyvä juttu, sillä se laajensi ajatteluani ja avasi uusia ovia lopputuloksen suhteen.
– Minulla oli myös pari ajatusta koko levyn suhteen. Päätin esimerkiksi hylätä idean perinteisistä biisirakenteista. Olen toki käyttänyt metodia aiemminkin, mutta tällä kerralla halusin vapautua a-osan, kertosäkeen, väliosan ja kumppanien kahleista vieläkin tehokkaammin. Kun sitten sävelsin, unohdin kaikenlaiset ”saavatkohan muut kiinni tästä ideasta” -ajatukset ihan kokonaan. Tällainen whatever-ajattelu oli tietenkin todella vapauttavaa.
Åkerfeldt päätti myös kirjoittaa hieman lyhyempiä kappaleita.
– Aikoinaan oli todella hienoa tehdä jotain 14-minuuttisia biisejä, mutta nykyään se ei enää tunnu omalta jutultani – ainakaan tällä hetkellä. Tuoreen levyn biisien keskimitta onkin varmaan jossain kuuden minuutin tietämillä. On mielenkiintoista, että uusissa kappaleissa voi periaatteessa olla saman verran musiikillisia rakennuspalasia kuin vanhoissa 14-minuuttisissa biiseissä. Esimerkiksi tämän vuoksi uuden albumin äänimaisema on paikoin aika levoton. Siis hyvällä tavalla!
The Last Will and Testament loppuu balladimaiseen A Story Never Told -kappaleeseen. Edeltävien biisien kärsimättömämpään materiaaliin verrattuna se tuntuu hyvin maadoittavalta, ja kappaleen päättävä tyylikäs kitarasoolo vasta komealta tuntuukin.
– Se oli yksi ajatuksista levyn rakenteen suhteen. Että ensin ryntäillään sinne ja tuonne seitsemän pykälän ajan ja rauhoitutaan sitten ikään kuin perinteisemmän biisin äärellä, Åkerfeldt sanoo.
– Kitarasooloista puheen ollen Fredrik vastaa levyn kaikista sooloista. Hän on aivan uskomaton kitaristi, eikä minulla ollut mitään tarvetta tunkea omia soolojani mukaan.
– Fredrik liittyi Opethiin vuonna 2007. Sitä ennen hän soitti esimerkiksi Arch Enemyn ja Talismanin riveissä. Se ei tietenkään ollut koko totuus, mutta vanhoina aikoina hänet tunnettiin ennen kaikkea shreddaajana. Kun Fredrik tuli Opethiin, hänen piti hieman totutella sävellystapaani ja häntä piti vähän suitsia. Fredrik, ota iisisti, meillä ei ole kiire mihinkään… Ja katsohan, millainen soittaja hän on nykyään. Kun annan Fredrikille uuden aihion ja esitän toiveen tyylitajuisesta soolosta, hän tekee aivan uskomatonta jälkeä kerta toisensa jälkeen.
Vähän jyrkemmin
Mennäänpä sitten muiden The Last Will and Testamentia määrittävien artiklojen äärelle. Opeth-uutuus on kiehtova tapaus myös tekstien puolesta, sillä kyseessä on yhden ison tarinan kertova konseptialbumi.
– Kun aikoinaan pohdin levyn tekstejä, ajatus kahdeksan yksittäisen sanoituksen tekemisestä tuntui vähän haastavalta. Aavistelin homman menevän niin, että vain raapustan paperille jotain enkä tiedä oikein itsekään, mistä olen kirjoittamassa, Åkerfeldt toteaa.
– Sitten sain idean kattavasta teemasta ja päätin kirjoittaa koko levyn mittaisen tarinan rahan voimasta, ahneudesta, perhesiteistä ja niin edelleen. Ajatus lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten, kun katsoin Successionia. Sarjan innoittamana kirjoitin myös In Cauda Venenum -levylle [2019] biisin Universal Truth.
Hamalle 1920-luvulle sijoittuvan The Last Will and Testamentin konseptin keskiössä on varakas perhe. Tarinan alkaessa kartanonherra on menehtynyt ja asiainhoitaja esittelee hänen ”viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa” perheen muille jäsenille.
– Tällä äskettäin kuolleella miehellä on lapsia… paitsi ettei olekaan, sillä hän on steriili. Kuka näiden lasten isä on ja miten perintö lopulta jaetaan? Tarinassa on monenlaisia käänteitä ja sen kirjoittaminen oli todella kiehtovaa, Åkerfeldt avaa.
– Tarinan käänteistä päästään siihen, että käytän taas death metal -laulutyyliä. Laulu on minulle yksi instrumentti ja nämä sanoitukset suorastaan vaativat sitä, että kerron asioista vähän jyrkemmällä tavalla.
Oletko pohtinut örinälaulun palauttamista repertoaariin pitempäänkin?
– No, ei minulla ole mitään viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmaa, että tuossa kohdassa alan taas karjua. Tähdet vain asettuivat näihin asentoihin juuri nyt, Åkerfeldt nauraa.
– Aloin miettiä kuololauluosuuksia hyvin varhaisessa levynteon vaiheessa. En kuitenkaan hiiskunut aikomuksistani muille bändin herroille, sillä halusin kokeilla erilaisia laulusovituksia omassa rauhassa. Ennen kaikkea tahdoin olla sataprosenttisen vakuuttunut, että death metal -tulkintani kuulostaa edelleen rehelliseltä ja luontevalta. Kun sitten aloin kokeilla örinäpillejäni, kyllähän ne tuntuivat olevan kunnossa.
Kun ensimmäinen singlelohkaisu §1 ilmestyi, fanien kommentit olivat melkeinpä liikuttavia. ”Aah, Mikael örisee taas, elämäni on pelastettu” ja niin edelleen.
– En ole immuuni kuulijoiden palautteelle, joten tottahan toki tiedän, että viime vuosina näitä ”miksi Mikael ei enää örise” -kommentteja on ladattu Opeth-keskusteluihin tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Mutta arvaapa mitä? Kliseistä tai ei, teen musiikkia itselleni ja Opethille, ja jos örinälaulu ei sovi uuden sävellykseni luonteeseen, sitten sitä ei myöskään kuulla.
– Kyseisellä sapluunalla on menty viime vuodet, mutta nyt kävi niin, että The Last Will and Testamentin sävellykset ja sanoitukset kaipasivat örinää. Mutta tarvitaanko seuraavalla Opeth-levyllä death metal -huutoa? En tiedä. Saa nähdä. Nauttikaa siis nyt! Hah hah!
Åkerfeldtistä on mielenkiintoista, miten paljon örinän puuttumisesta on puhuttu.
– Opethin biiseissä on monia muitakin hallitsevia elementtejä. Olemme esimerkiksi hyödyntäneet akustisia kitaroita menneiden vuosien aikana hyvinkin paljon, mutta uudella albumilla akustiset ovat todella pienessä roolissa. Kuinkahan paljon porukka tulee itkemään tämän asian vuoksi? Jostain syystä luulen, ettei paljonkaan!
Kertojan ääni
Jos monen fanin toiveet täyttyvät death metal -laulun myötä, The Last Will and Testament tekee todeksi myös erään Mikael Åkerfeldtin oman haaveen. ”Tämä on kuin unta”, hän on todennut viitatessaan Jethro Tull -kippari Ian Andersonin panokseen uudella Opeth-kiekolla.
– Jos olet kuunnellut Opethin levyjä, olet saattanut havaita, että rakastan Jethro Tullia, Åkerfeldt naurahtaa.
– Lähetin Ian Andersonille sähköpostia ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, kun työstimme Heritage-albumia. Ian ei vastannut mitään, mutta tässä onnettomuudessa oli tavallaan onnea, sillä Andersonille pedatut osuudet hoituivat lopulta Björn Lindhin toimesta. Pidän valtavasti Lindhin musiikista, joten hänen mukana olonsa oli todella iso kunnia.
– Monta vuotta myöhemmin tein erään haastattelun ja muistelin toimittajalle, ettei Anderson reagoinut yhteydenottooni. Kun lehti sitten ilmestyi, ei mennyt aikaakaan, kun Jethro Tullin taustavoimilta tuli sähköpostia. Viestissä ilmoitettiin, että Ian Anderson tulee vierailemaan Opeth-maailmaan enemmän kuin mielellään.
Kun pyörät lähtivät rullaamaan, ne todella lähtivät rullaamaan. Kyseessä ei nimittäin ole ihan mikä tahansa vierailu.
– Kun The Last Will and Testamentin konseptin suunnitteleminen ja kirjoittaminen oli edennyt tiettyyn pisteeseen asti, tajusin, että levylle tarvitaan kertojaääni. Mieleeni juolahti, että Ian Andersonin puheääni on hyvinkin vaikuttava. Siinäpä se. Pistin saman tien kysymyksen liikkeelle: lähtisikö mies uuden Opeth-albumin kertojaksi? Ja kyllähän Ian lähti. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun sain ensimmäiset puhetiedostot… Replikointi oli lievästi sanoen vakuuttavan kuuloista!
– Sitten Ian tiedusteli, onko hänen tarkoitus soittaa huilua jossakin biisissä. Puheosuuksien suunnitteleminen oli vienyt keskittymiseni niin tehokkaasti, etten ollut edes ajatellut minkäänlaisia huiluosuuksia. Mutta nythän on niin, että jos Ian Anderson kysäisee, tarvitaanko huilua, niin kyllähän sitä tarvitaan. Vastasin siis myöntävästi ennen kuin hän ehti muuttaa mielensä. Onneksi esimerkiksi nelosbiisistä löytyi paikkoja, joihin huilumelodiat sopivat loistavasti. Annoin Ianille ohjeeksi, että ”soita näihin kohtiin mitä ikinä haluat”, ja niin hän sitten teki. Ja miten hienolta se kuulostaakaan!
Levyltä löytyy toinenkin korkean profiilin vierailija. Nimittäin Europe-solisti Joey Tempest.
– Hemmetti, olen vuonna 1974 syntynyt tukholmalaispoika, Åkerfeldt repeää.
– Se tarkoittaa, että Upplands Väsbyssä, Tukholman pohjoispuolella, perustettu Europe nousi todella vahvasti tietoisuuteni joskus 80-luvun puolivälissä. Ja kun heistä tuli maailmantähtiä, sillä oli tietenkin valtavan iso merkitys: Europen menestys todisti minulle, että mikä tahansa on mahdollista.
Åkerfeldt kertoo kokeilleensa laulaa Tempestille myöhemmin pyhitettyihin kohtiin ensin itse.
– Yritin ja yritin, mutta en saanut niihin hakemaani tunnelmaa. Sitten keksin, että juuri Joeyn ääni nostaisi jutut uudelle tasolle, ja onneksi hän lupautui mukaan. Täytyy muuten sanoa, että jos joku olisi todennut minulle vaikkapa viisi vuotta sitten, että Ian Anderson ja Joey Tempest vierailevat Opethin levyllä, en olisi välttämättä uskonut!
Vaan kuten sanotaan, ei kahta ilman kolmatta. Kävikö mielessäsi joitakin muitakin vierailijoita?
– Itse asiassa pohdin Tom G. Warrioria jossain vaiheessa, mutta ajatus ei edennyt konkreettisiin toimiin asti. Joskus aiemmin olen miettinyt myös David Vincentiä, mutta siinä olisi yksi iso ongelma: oma death metal -lauluni kuulostaisi sen jälkeen aivan surkealta! Hah hah!
Täysin virheettömästi
Kuten muutaman kerran aiemminkin, Opeth valitsi uuden albuminsa nauhoituspaikaksi Walesissä sijaitsevan maineikkaan Rockfield-studion. Menneen kevään sessioihin kului kolme viikkoa.
– Pidämme paikasta kovasti. Rockfield sijaitsee maaseudulla, missä on täydellinen työskentelyrauha. Jos taas haluaa lähteä läheiseen kylään, vaikkapa pubiin, kävelymatkaa on pari kilometriä. Kovinkaan monesti emme tosin lähteneet.
– Purkitimme edellisen levyn Tukholmassa, mutta nyt päätimme palata Rockfield-tunnelmiin. Eräs syy oli, että The Last Will and Testament on Waltterin – tai Waltin, kuten tapaan sanoa – ensimmäinen Opeth-studioalbumi ja halusin meidän työskentelevän mahdollisimman tiiviinä kollektiivina. Ja tiivistä yhteiselomme olikin: ruokailimme yhdessä, kävimme kävelyillä lähiseuduilla ja puhuimme paljon kaikenlaisista asioista… Se oli todella hienoa.
Rockfieldissä on kaksi eri studiota: The Coach House ja The Quadrangle. Kummassa työskentelitte?
– Aiemmin olemme nauhoittaneet The Coach Housessa, mutta nyt työskentelimme The Quadranglen puolella. Se on näistä legendaarisempi studio, esimerkiksi Queenin Bohemian Rhapsody on nauhoitettu siellä. Ja toki hyvin, hyvin paljon muutakin, muun muassa Rushin Hemispheres ja Judas Priestin Sad Wings of Destiny.
Tunsitko kertaakaan Freddie Mercuryn näkymättömän kosketuksen ihollasi?
– Nyt pitäisi kertoa jokin hauska tarina, joka näyttäisi vaikuttavalta rocklehden sivuilla… Olen kuitenkin tylsä ja totean Freddien pysytelleen poissa kuvioista. Mutta hänestä puheen ollen: kun Queen teki nauhoituksiaan Rockfieldissä, Freddie majoittui aina yhteen tiettyyn huoneeseen, ja nyt tuo sama kammari toimi kotinani kolmen viikon ajan!
The Last Will and Testament on tosiaan ensimmäinen Opeth-levy, jonka rumpalina paukuttaa Waltteri Väyrynen. Millaista hänen kanssaan oli työskennellä?
– Kuinka paljon saan hehkuttaa?
Ihan niin paljon kuin haluat.
– Teen biiseihin myös alustavat rumpuosuudet, mutta Waltilla oli treenivaiheessa täysi oikeus muokata sovituksia mieleisikseen. Joitakin pieniä juttuja hän sitten muuttikin. Parin demobiisin äärellä hän myös huomautti, että tätä kohtaa pitäisi hieman fiksata, sillä hänellä ei ole kolmea kättä. Sitten tehtiin muutoksia ja Walt jatkoi treenaamista. Ja jatkoi vähän lisää.
– Kun sitten menimme studioon, Walt kertoi ennen ensimmäistä ottoa olevansa hyvin hermostunut. Rauhoittelin häntä, että ei mitään hätää, sinä osaat nämä biisit. Olin täysin tosissani, sillä tiesin hänen harjoitelleen erittäin intensiivisesti. Luotin sataprosenttisesti, että homma hoituu tyylikkäästi.
Ja niin sitten kävikin?
– Se oli ihan uskomatonta. Sytytimme rec-valon ja Walt aloitti ensimmäisen biisin purkittamisen. Se taisi olla levyn kolmoskappale. Hän vetäisi koko jutun läpi täysin virheettömästi. Siis jumalauta… Tuumasin hänelle, että jaahas, se taisi olla siinä. Että vedit juuri koko hemmetin biisin ykkösellä purkkiin. Sitten lisäsin, että jos homma jatkuu samaan tahtiin, levyn rumpuosuudet ovat purkissa iltapäiväteehen mennessä.
– Ihan siihen ei ylletty, sillä Walt ilmoitti haluavansa soittaa jokaisen biisin muutaman kerran absoluuttisesti parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi, ja niin tehtiin.
Åkerfeldtin mukaan oli ”käsittämätöntä”, että ottojen taso pysyi yhtä korkeana läpi session.
– Toisin sanoen Walt soitti jokaisen biisin ekalla kerralla niin hyvin, että kaikki rumpuosuudet olisi voitu panna levylle sellaisenaan, laulaja-kitaristi hämmästelee.
– Tavallaan mielenkiintoisin tapaus oli seiskabiisi, jossa Waltin piti soittaa sekä kapuloilla että vispilöillä – ja vaihdos tapahtui niin sanotusti lennosta. Ensin ajattelimme, että Walt soittaa kapuloilla tiettyyn kohtaan asti, minkä jälkeen nauhoitus otetaan hetkeksi pois päältä ja jatketaan vispiläkompin parissa. Naurahdimme sitten, että pitäähän tämäkin biisi saada purkkiin ykkösellä. Panimme äänityksen päälle, ja kun tultiin oikeaan kohtaan, Fredrik ojensi salamannopeasti vispilät Waltin käsiin. Myös §7 saatiin talteen ensimmäisellä otolla!
Julkaistu Infernossa 8/2024.