”Texturesin maailmaan ei kuulu normien seuraaminen” – lue haastattelu

Hollantilaisen Texturesin progemetallin periaatteena oli rikkoa rajoja, kunnes bändi päätti rikkoa rajojen rikkomisen normin ja antaa vallan musiikilleen.

04.04.2016

Perinteiset tiet eivät enää riittäneet Texturesille: voitettuaan taistelun aikaa vastaan bändi on aikeissa julkaista peräti kaksi albumia vuoden sisällä. Asiat eivät muuttuneet maltillisen pituisia kappaleita sisältävän Phenotypen ja myöhemmin julkaistavan, yhdestä kappaleesta koostuvan Genotypen kohdalla mutkikkaiksi minkään muun kuin vuosiin venyneen säveltämisen suhteen.

Synisti Uri Dijk käyttää bändin täydellistä demokratiaa ironisena tekosyynä levytysaikataulun venymiselle.

– Tietäisittepä kaikki ne ideat, jotka eivät ole päätyneet näille levyille, Uri naurahtaa.

– Sävellämme aika paljon kahden hengen leireissä. Teen juttuja laulajamme kanssa, kitaristit rumpalin kanssa tai minä jommankumman kitaristin kera. Kun ideoita pallotellaan pöydältä toiselle, ne elävät jatkuvasti. Olemme hyväksyneet aikoja sitten ajatuksen, etteivät sävellyksemme ole koskaan valmiita.  Juuri sen takia sävellysprosessimme toisinaan kestää… ja kestää! Tämä voi kuulostaa turhauttavalta, mutta se ei ole. Kyse on ennemmin jo valmiiksi loistavan oloisen idean viemisestä absoluuttisen parhauden tasolle.

Tupla, ei tupla

Ensimmäinen ajatus näinkin rohkean julkaisutavan kohdalla on, kumpi syntyi ensin: itse musiikki vai ajatus sen julkaisemisesta kahtena erillisenä sisaralbumina.

– Rumpalimme Stef [Broks] toi jo muutamia vuosia sitten esille ajatuksen tupla-albumista, jonka toinen levy sisältäisi paljon erilaisia kappaleita ja toinen vain yhden laajamittaisen teoksen. Nämä kaksi levyä nivoutuisivat silti yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatus kulki mukanamme jo paljon ennen kuin sävelsimme nuottiakaan.

– Texturesin maailmaan ei ole koskaan kuulunut normien seuraaminen tai helpoimman tien kulkeminen. Tiesimme tuosta pisteestä alkaen, ettei ajatus ihan perinteisestä viidennestä albumista ole tarpeeksi meille. Halusimme tehdä jotain enemmän. Jotain isompaa. Jotain millä haastaa itsemme, Uri pyörittelee.

Mies jatkaa kertomalla, ettei kahta levyä lähdetty tekemään pakkomielteisesti, väkisin. Ajatus pitkästä kappaleesta eli taustalla mutta vaati juuri sopivaa musiikkia.

– Sävellystavallamme syntyy paljon musiikkia, jota voi sovittaa monilla tavoilla. Olemme silti usein jättäneet levyiltämme pois sellaista suurpiirteisempää tavaraa, joka ei olisi kotonaan kolmen tai neljän minuutin kappaleessa. Sitä tunnetta on vaikeaa selittää, mutta joskus riffin tai melodian tarkoituksen vain tietää.

– Kun säveltää akustisella kitaralla tai pianolla, kuten usein teemme, aistii heti, kantaako riffi tai melodia kokonaisen ytimekkään kappaleen teeman. Jossain vaiheessa tämä musiikki alkoi viedä meitä mennessään kuin riivattuna. Varsinkin se pidempi kappale eli itsekseen, aivan kuin sillä olisi ollut oma tahtonsa!

Kaukana itsetarkoituksellisesta

Moni saattaa pitää Texturesin musiikkia hyvinkin kulmikkaana, jopa palapelimäisenä erilaisten osien ja riffien kokoelmana. Yhtä moni löytää kaiken keskeltä bändin luoman punaisen langan.

– Ymmärrän hyvin, että näin kurvikas musiikki avautuu monelle pirstaleisena, Uri hymähtää. – Se ei kuitenkaan ole Texturesin ydinajatus. Ei todellakaan. Emme laita levylle yhtäkään riffiä tai melodiaa vain sen takia, että se kuulostaa makealta. Emmekä varsinkaan sen takia, että saisimme osoitettua sillä taitojamme.

– Phenotype ja Genotype ovat kahlitsemattominta Texturesiä ikinä. Viimeinkin kaikille hulluimmille ja suoraviivaisimmille ideoillemme oli paikkansa – joko ytimekkäissä, Texturesin äärirajoja venyttävissä kappaleissa, tai sitten tässä mammutissa, jossa kuullaan bändiä maltillisimmillaan, musiikillista jännitettä huippuunsa virittäen.

Sanavalmiin oloinen Uri yllättyy itsekin vastauksestaan tuumaillessaan, kumpi on lopulta helpompaa: säveltää toimiva neli- vai yhtä hyvin pelaava 45-minuuttinen kappale.

– Ennen näiden levyjen tekemistä olisin ollut ehdottomasti jälkimmäisen kannalla, mutta nyt voin nöyrtyä liputtamaan perinteisemmän kappaleen puolesta, Uri naurahtaa. – Perinteisessä biisissä voi epäonnistua tai onnistua hyvin pienillä teoilla, mutta samalla meillä kaikilla on tuhansien ja taas tuhansien kuultujen kappaleiden ansiosta takaraivossamme se tietty ajatus, millainen on hyvä, ytimekäs biisi.

– Pidemmän sävellyksen kohdalla taas… Sellaista ei noin vain pelastakaan muutamalla hyvällä teemalla tai riffillä, eikä kertosäkeitä ole varsinaisesti olemassakaan. Nykyisen ylitarjonnan takia mielenkiintoa voi olla vaikeaa pitää yllä edes sen neljä minuuttia. Kuvittelepa vain, miten lujasti musiikin on napattava kiinni kiinnostaakseen kolme varttia.

Kaavat uusiksi

Textures on uudella albumikaksikolla ehdottomasti vapautuneempi kuin aiemmin. Uri myöntää omienkin vaikutteidensa kuuluvan levyllä entistä enemmän – itse asiassa laajemmin kuin hän olisi uskonut.

– Kasvoin hyvin pitkälti Children of Bodomin ja Dimmu Borgirin kaltaisten bändien kanssa. Tämä ei varmasti kuulosta Texturesin kuulijalle kamalta, jota me sisällyttäisimme musiikkiimme. En osannut itsekään yhdistää tyyliäni ihan ensimmäisenä Texturesiin, mutta koskettimille on löytynyt jatkuvasti enemmän tilaa.

– Toisaalta, kiitos Texturesiin liittymisen, musiikkimakuni on laajentunut. Vielä kymmenisen vuotta sitten en olisi ikinä uskonut tekeväni pianopohjaista biisiä Steve Vain hengessä, tai tuovani osuuksiini mukaan elektronisia vaikutteita, tai maailmanmusiikin piirteitä, mutta niin nämä jätkät ovat minuun vaikuttaneet!

Moni kiinnitti jo Phenotypen näytekappaleissa huomiota levyn soundiin, joka on muuttunut merkittävästi. Äänityksistä vastasi aiemmin hyvin pitkälti ex-kitaristi Jochem Jacobs, ja Uri löytää nopeasti alkuperän soundille, jota pitää aiempaa orgaanisempana.

– Itse asiassa Jochem äänitti aika paljon juttuja tällekin levylle, vaikkei olekaan enää mukana bändissä. Tärkeimmän eron aiempaan tekee se, että työstimme levyä nyt myös omassa työhuoneessani, rumpalimme Bartin osaomistamalla studiolla ja kaiken päälle myös kitaristimme Joen studiossa.

– Tämä voi kuulostaa sekavalta ja hajanaiselta, mutta viimeistään vuoden päästä ilmestyvä Genotype tulee osoittamaan, mihin tällaisia ratkaisuja vaadittiin. Emme halua sitoa Texturesin musiikkia normeihin, joten halusimme käyttää kaikkia keinoja myös studiotyössä.

Rajana vain Textures

Uri Dijk on vaikuttanut 2001 perustetussa Texturesissä kuutisen vuotta, aivan kuten laulaja Daniël de Jonghkin. Kolme vuotta sitten joukkoon hyppäsi kitaristi Jacobsin korvannut Joe Tal. Heidän panoksensa on laajentanut Texturesin soundia ratkaisevasti.

– Tiesimme bändiin liittyessämme, mistä Texturesissä on kyse, ja kunnioitimme tätä ajatusta kenties liiankin paljon. Tietenkin lähdimme mukaan soittaaksemme juuri texturesmäistä musiikkia, mutta nopeasti tuli selväksi, että tämä bändi on kaikkien mahdollisten vaikutteiden allas – kunhan sen ydinajatus säilyy.

– Jo laulajan ja synistin vaihtuminen muuttaa bändin soundia paljon, ja ymmärrän hyvin sen, että olemme saavuttaneet eräänlaista ”ensimmäinen demo oli paras” -kuulijakuntaa. Mutta jos muutamat muutokset soundissa, lisääntyneet kitarasoolot tai maalailevammat synat vieraannuttavat ihmisiä, sille ei voi mitään.

Uri pitää mainitun ”Texturesin ydinajatuksen” määrittelemistä vaikeana.

– Käytämme treeniksellä usein sanaa ”tarinankerronta”, enkä puhu nyt sanoituksista vaan niistä tunnelmista, mitä musiikkimme välittää jo instrumentaalisestikin. Ei ole väliä, onko kappaleessa yksi tai kymmenen riffiä. Tärkeintä on, että musiikkimme koostumus luo omat horisonttinsa ja vie kuulijamme vieraisiin maailmoihin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.

Lisää luettavaa