”Tiedän, että jotkut fanit näkevät minut jonkinlaisena supersankarina tai vahvan naisen mallina, mutta en ajattele sitä juurikaan” – haastattelussa Jinjerin Tatiana Shmailyuk

Jinjer on opittu tuntemaan viime vuosina todellisena työmyyränä, joka on paiskonut menemään vuorotellen uutta levyä ja mittavia kiertueita tiiviillä aikataululla.

Haastatteluhetkellä Jinjer kiertää Yhdysvaltoja, missä välimatkat keikkapaikkojen välillä voivat olla pahimmillaan tuhansia kilometrejä. Bändin jäsenet ovat tottuneet ottamaan kiertueistaan irti kaiken, myös juhlimisen muodossa.

Ei olekaan ihme, että bändin rajuääninen laulajatar Tatiana Shmailyuk vastaa Whatsapp-puheluun ääni painuksissa.

– Kyllä nämä rundit ovat rankkaa hupia muutenkin, mutta aika monesti voimme syyttää päänsäryistä ihan itseämme, Tatiana naurahtaa kuivasti herättyään puoliltapäivin paikallista aikaa.

– Tämän Yhdysvaltain-kiertueen uutuutena kierrämme ensimmäistä kertaa omalla nightlinerilla, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että meillä on matkassa erillinen kuski. Se taas tarkoittaa lähes joka keikan jälkeisiä jatkoja, joista on tapana muodostua aika kosteita illanviettoja paikallisten bändien ja tuttujen kanssa.

Eikö kova kiertuetahti yhdistettynä riehakkaaseen kekkeröimiseen ole koskaan käynyt äärimetalliääntelyistä puhtaaseen lauluun yltävän äänesi päälle?

– Ei itsensä rääkkääminen kiertueilla niinkään, mutta sairastelu senkin edestä. Kun olimme vasta aloittaneet kiertueiden tekemisen, sairastuin todella pahasti ollessamme Romaniassa. Olin niin pahassa flunssassa, että ääneni kuulosti lavalla korkeintaan kukon kiekumiselta eli ei kovin hyvältä.

– Joitakin vuosia myöhemmin olimme Sveitsissä, ja aloin tuntea todella pahaa kurkkukipua, mutta sivuutin sen jotenkin täysin. Tauti osoittautui angiinaksi. Ääneni lähti viikkokausiksi, ja hetken ajan kuvittelin menettäneeni sen tyystin.

– Puolitoista vuotta sitten täällä Jenkeissä DevilDriverin kanssa kiertäessämme meille oli buukattuna 14 keikkaa 14 päivän sisällä, ja selvisin niistä yhdeksän verran. Sen jälkeen kuulostin parhaimmillaankin kituvalta zombielta, mutta lopulta jouduin antamaan periksi periaatteilleni ja perumaan valtaosan kiertueen lopuista keikoista.

Rapakon takana omalla riskillä

Jinjer on soittanut Yhdysvalloissa viimeisen puolentoista vuoden aikana lähes 80 keikkaa. Samalla joukko on nähnyt maan koko värikkään kulttuuripaletin idästä länteen ja etelästä pohjoiseen.

Kulttuurishokeiltakaan ei ole vältytty. Tatiana kertookin hämmennysten seuraavan tien päällä toinen toistaan.

– Eniten täällä kummastuttaa se valtava ero, joka vallitsee jopa eri osavaltioiden välillä. Juuri kun totut jonkin paikan tapoihin ja erikoisuuksiin, oletkin jo seuraavassa kaupungissa, missä kaikki on ihan toisin.

– Välillä tuntuu kuin matkustaisimme aikakoneella paikasta toiseen. Olimme eilen Orlandossa, ja kun katsoin kaikkia niitä autoja ja moottoripyöriä, tunsin matkanneeni vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Ihan kuin olisin ollut osa jotain vanhaa elokuvaa, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista edes Euroopan läpi matkatessani.

– Totta puhuakseni tunnen oloni toisinaan aika turvattomaksi. Voi kuulostaa oudolta, että sanon näin ukrainalaisena jostain toisesta maasta, mutta välillä minusta tuntuu, että monissa osavaltioissa ihmisarvoa ei ole olemassakaan. Täällä vallitsee outo hallittu kaaos, jonka keskellä kenen tahansa henki voi olla uhattuna milloin vain.

Jinjer on kiertänyt Yhdysvaltoja paljon kokoluokkansa keskiarvoa enemmän, ja ryhmä on nähty myös esimerkiksi Suomessa Tuskaa ja Saarihelvettiä myöten. Näkyvyys ei ole ollut bändille itselleen millään muotoa ilmaista.

– Meiltä kysytään usein, saammeko oikeasti levy-yhtiöltä tai joltain tukijalta apua rahoituksessa, Tatiana puhahtaa.

– Kierrämme tälläkin hetkellä omalla riskillä. Levy-yhtiö voi kyllä lainata meille rahaa, mutta maksamme joka ainoan pennin takaisin. Jos kiertueemme tai pistokeikkamme floppaa yleisömäärän suhteen, jäämme itse pakkaselle. Maksamme itse jokaisen viisumin, lennon ja nightlinerimme. Kyse on suurista uhrauksista ja pienistä voitoista.

– Emme tee tätä rikastuaksemme. Jos tienaamme kiertueilla jotain, pistämme rahat kiinni seuraavaan kiertueeseen. Tavoitteenamme on viedä Jinjerin sanomaa mahdollisimman monen fanin kuultavaksi ympäri maailman.

Ristiriitojen rajuja purkauksia

Tolkuttomista keikkamääristä huolimatta Jinjer on ehtinyt tehdä rundien välissä myös uutta musiikkia.

King of Everything -albumista ehti vierähtää yli kolme vuotta, mutta Jinjer kuittaa venähtäneen julkaisuvälin lähes tuplaamalla panoksensa: tammikuussa julkaistiin Micro-ep, jota seuraa nyt Macro-nimen saanut albumi.

– Tiesimme edellisten kiertueidemme aikana, ettemme ehdi tehdä kokonaista levyä ennen seuraavaa keikkapätkää, joten äänittelimme kourallisen valmiita kappaleita ep:n mittaan, Tatiana kertoo.

– Se avasi luovuuden vimman kunnolla, ja päädyimme tekemään musiikkia jopa kiertueilla, mikä on meille aika harvinaista. Kirjoitimme kokonaisen levyn aika lyhyen ajan sisällä. En tiedä itsekään miten, mutta jotenkin me onnistuimme äänittämään sen viime keväänä. Levystä muodostui yllättävän spontaani kokonaisuus.

– Micro ja Macro ovat ehdottomasti sisaralbumeita. Ne ideat, joita saimme Microa kirjoittaessamme, laajenivat Macrolle, ja vaikkei levyillä olekaan varsinaisesti konseptia, ne jakavat ajatuksiani melko samoista lähtökohdista.

Tatiana kertoo kirjoittavansa jatkuvasti muistiinpanoja säväyttävistä hetkistä elämässään, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja, ja pyrkivänsä siten ikuistamaan tuntemuksensa Jinjerin levyille.

– Mielialani kulkevat toisinaan aikamoista vuoristorataa, ja haluan ymmärtää itseäni paremmin musiikkimme kautta.

– Esimerkiksi Retrospection kertoo lapsuudesta saatuani taannoin todella voimakkaita flashbackejä varhaisimmilta vuosiltani. Pit of Consciousness taas kuvastaa niitä hetkiä, kun tunnen sekoavani tämän sairaan maailman keskellä.

– Home Back on ehkä Macron kivuliain kappale. Kirjoitin sen vierailtuani kotikaupungissani Ukrainassa, missä vallitsee yhä täysin epävakaa sotatila. Vietin jonkin aikaa vanhempieni luona. Sinä aikana näin konkreettisesti sen, miten kaikki lapsuusmuistoni ovat tuhoutuneet johonkin ihmiskunnan itsekkyyden ja kaaoksen alle.

– Viime vuosien aikana olen huomannut, että olen aika pessimistinen, kyyninen ja melankolinen ihminen. Näen lasin aina jotenkin puoliksi tyhjänä. Siksi on tärkeää, että voin kanavoida tätä kaikkea sekavuutta Jinjerin musiikkiin.

– En kiertele sanoituksissani. Ne saattavat olla joskus yhtä ristiriitaisia ja sirpaleisia kuin olen itsekin, enkä kaunistele asiaa mitenkään. Jos tämä hulluus houkuttelee muita hulluja puoleensa ja jopa auttaa heitä jotenkin, hyvä niin.

Flirttailua monelle suunnalle

Juuri nyt Jinjer voisi helposti tasoitella tietään suurempaan suosioon sekä Euroopassa että Amerikassa tekemällä varman päälle pelattuja levyjä pullollaan taatun suoraviivaista metalcorea.

Jinjerin linja on kuitenkin lähes täysin päinvastainen: Micro-ep ja Macro-albumi ovat täynnä progemetallin äkkivääryydellä kieroon väännettyä djentin ja metalcoren välistä liittoa. Uuden albumin single Judgement (& Punishment) puolestaan sai monet hämmentymään reggaekertosäkeellään.

– Tiesin jo ennen kappaleen julkaisemista, että se tulee ärsyttämään yhtä monia kuin ihastuttamaan, joten päätin kirjoittaa kappaleen sanat kappaleesta itsestään! Se on siis biisi joka kertoo biisistä, Tatiana paljastaa.

– En voi sietää sitä, että jokin ulkopuolinen taho tulee vaatimaan bändiltä jotain tiettyä juttua, jotta bändin osakkeet jotenkin nousisivat. Sellainen on vain bisnestä. Me olemme vähän kieroon kasvaneita ihmisiä ja teemme musiikkia kieroon kasvaneille ihmisille. Siinä kohtaa kenenkään on turha pyytää meitä suoristelemaan mutkiamme.

– Kitaristimme Roman, basistimme Eugene ja rumpalimme Vladislav ovat kaikki pirun kovia kitaristeja ja meillä kaikilla on vähän tärähtänyt musiikkimaku, joten mitkään ideat eivät ole pois suljettuja.

Tatiana naurahtaa kertoessaan, ettei ole mikään ihme, jos Jinjerin kappaleisiin eksyy suoraakin flirttailua genrelle kuin genrelle. Bändi kun luukuttaa vapaa-ajallaan ja kiertueillaan lähes kaikkea muuta paitsi metallia.

– Rakastan itse yhtä lailla reggaetä, mariachia, folkia kuin kaikenlaista maailmanmusiikkiakin. Ihan erityisesti olen viime aikoina kuunnellut Amerikan alkuperäiskansojen musiikkia sekä neuvostoliittolaisten elokuvien soundtrackejä.

– Kun olemme kiertueilla ja järjestämme jatkot, soittimessa soi useimmiten hip hop. Mitä vanhempi, sen parempi! Emme varmasti ole viettäneet yhdessä yhtäkään iltaa, ettei Cypress Hill soisi jossain vaiheessa tauotta.

– Sekava musiikkimakumme kuuluu ihan varmasti levyillämme sekä tavassani rytmittää aggressiivisia huutojani ja puhtaita laulujani. Niissä on ihan yhtä paljon Ella Fitzgeraldia, Amy Winehousea ja hip hopia kuin metallia.

Yli ja läpi epäilijöiden

Jinjerin tähänastinen elinkaari saattaa näyttäytyä ulkopuolisen silmiin varsinaisena tuhkimotarinana, mutta todellisuudessa bändi on päässyt nauttimaan raskaimpien vuosiensa hedelmistä vasta aivan viime aikoina.

– Tiedätkös, ensi vuonna olen ollut tässä bändissä kymmenen vuotta, mutta se tuntuu korkeintaan viideltä, Tatiana hymähtää.

– Se johtuu siitä, että olen pyrkinyt sulkemaan pois sen ohdakkeisen taipaleen, josta ensimmäiset viisi vuottamme koostui. Ne olivat melko kammottavia aikoja, jotka olivat hajottaa bändin vaikka miten monta kertaa. Ihmettelen toisinaan itsekin, miten selvisimme kaikista niistä tappeluista, jäsenten lähtemisistä, levy-yhtiöiden kusetuksista, epäonnistuneista kiertueista, toivottomista studiosessioista, levyjen julkaisujen sekaannuksista, suoranaisista huijausyrityksistä ja vilunkipeliä pelanneista keikkajärjestäjistä.

– Olemme olleet monesti tilanteessa, jossa meitä on vaadittu lopettamaan, ja meille on huudettu päin näköä, ettei meistä tule ikinä mitään, kukaan ei tule kuuntelemaan musiikkiamme emmekä tule ikinä kiertämään missään. Voi olla, että meidät karaistiin jo varhaisessa vaiheessa ihan syystä, ja nyt tunnemme kykenevämme mihin vain.

Minkä neuvon antaisit nuoremmalle Tatianalle, joka oli vuosikymmen sitten vasta hyppäämässä Jinjerin riveihin?

– Uskon, että kaikella on ollut tarkoituksensa, ja tuon kuvailemani takia olen tässä nyt. Saattaisin kehottaa itseäni olemaan itsevarmempi ja luottamaan enemmän siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, mutta nuoren itseni tuntien en kuuntelisi kuitenkaan. Enkä varmaan kuuntelisi vieläkään!

– Olen ollut nuoresta asti omistautuva ja määrätietoinen ihminen. Tiesin aina, että minusta tulee muusikko. Ihan sama, olisinko katusoittaja vai maailmaa kiertävä laulaja. Ukrainassa kaikenlaista bänditoimintaa pidettiin aina lapsellisena, jonkinlaisena teini-iän oikkuiluna. En antanut sen koskaan häiritä. Pistin loppuun asti hanttiin vanhempiani vastaan.

– Myöskään sen en antanut häiritä, että olen loppupeleissä aika introvertti ja ujo ihminen. En saanut nuorena juurikaan rohkaisua musiikkiuran suhteen, mutta sen takia jääräpäisyyteni vain kasvoi, joten kiitän nyt väheksyjiäni.

Tatiana kertoo yllättyneensä vuosien varrella siitä, miten vähän hänen sisäänpäin kääntyvä ja vetäytyvä luonteensa on ollut ristiriidassa sen kanssa, kuinka korkealle jalustalle metalliyleisö haluaa hänet nostaa.

– Alussa olin kuin Bambi liukkaalla järvenjäällä, ja keikkojen laulaminen oli aikamoista hoipertelua, Tatiana nauraa.

– Sitten opin kääntämään kaiken nurinpäin. Tiedän, että jotkut fanit näkevät minut jonkinlaisena supersankarina tai vahvan naisen mallina, mutta en ajattele sitä juurikaan. Se hahmo lavalla on kuitenkin vain yksi osa minua. Jotain sellaista alkukantaista, joka on aina elänyt siellä ujon tukahdutetun Tatianan uumenissa.

– Viestini kaikille onkin se, ettei kenenkään tulisi antaa missään tilanteessa kävellä ylitsenne. Ei, vaikka kaikki todennäköisyydet olisivat unelmianne vastaan. Kävelkää sitäkin lujempaa epäilijöidenne yli!

Julkaistu Infernossa 9/2019.