Lainatakseni erästä varsin tunnettua suomalaisyhtyettä: ”On vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis.” Niin, melko paljon on tiimalasissa ehtinyt valua hiekkaa sen jälkeen, kun John Petrucci perusti Dream Theaterin basisti John Myungin ja rumpali Mike Portnoyn kanssa.
– Olin 18-vuotias aloittaessani opiskelun Berklee College of Musicissa vuonna 1985. Koulun lukukausimaksu oli varsin suolainen [nykyään se on noin 20 000 dollaria], mutta Berkleehen pääseminen oli minulle unelmien täyttymys. Ilman sitä opinahjoa en olisi välttämättä koskaan tavannut Mike Portnoyta ja Dream Theater olisi voinut jäädä perustamatta – ainakin sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme –, joten ne maksut menivät niin sanotusti hyvään tarkoitukseen, Petrucci naurahtaa.
– Johnin kanssa olin puolestaan ystävystynyt jo aikaisemmin. Hänen perheensä asui samoilla kulmilla, ja meistä tuli kavereita joskus 12-vuotiaina. Samoihin aikoihin tutustuin myös Dream Theaterin ensimmäiseen kosketinsoittajaan Kevin Mooreen.
Alkuperäinen kotiseutusi, New Yorkin Long Islandilla sijaitseva King’s Park, oli siis melko musikaalista seutua?
– Juuri näin. Oli tietenkin puhdasta sattumaa, että Kevin ja John sattuivat asumaan lähistöllä, mutta jostakin syystä kulmakuntamme kovin juttu oli nimenomaan soittaminen. Ne urheilu-urasta haaveilleet kaverit olivat nähtävästi syntyneet jonnekin muualle.
Petrucci kertoo kasvaneensa rauhallisella omakotitaloalueella. Kun hän ja seudun muut nuorukaiset saavuttivat varhaisen teini-iän, yhden jos toisenkin talon kellarista tai autotallista alkoi kuulua instrumenttien tapailua.
– Ensimmäinen kitarani oli akustinen nylonkielinen, ja sillä kapistuksella oli todella tuskallista soittaa yhtään mitään. Onneksi sain sähkökitaran varsin pian, ja se olikin sitten aikamoista menoa. Aloin treenata todella intensiivisesti, eikä ollut mitenkään harvinaista, että soitin päivässä kuusi tai jopa kahdeksan tuntia.
Luin jostakin, että sinulla oli tapana nähdä unia kitaran soittamisesta jo ennen ensimmäisenkään soinnun ottamista.
– Pitää paikkansa. Muistan nähneeni monta kertaa unta, jossa seison lavalla hurraavien ihmisten edessä ja vedän jotakin mahtavaa biisiä. En ole mitenkään erityisen taikauskoinen, mutta jos puhutaan enneunista, niin… No, minä olen hyvä esimerkki sellaisen toteutumisesta!
Mikä oli ensimmäinen kappale, jonka soitit joidenkin muiden kanssa?
– Muistan tapauksen hyvin, sillä se oli niin mahtava kokemus, Petrucci sanoo.
– Olin 13-vuotias, aivan muusikonuran alkumetreillä ollut ujo tyyppi. Kevin oli kutsunut luokseen joitakin soittajia, ja heidän oli tarkoitus jammailla kaikenlaista. Jostakin syystä paikalle ei ilmestynyt ketään muuta kitaristia, ja Kevin kysäisi minulta, osaanko soittaa Neil Youngin Hey Hey, My My -kappaleen. En todellakaan osannut, mutta katsoimme biisin soinnut sekä kantavan rakenteen ja lähdimme kokeilemaan. Jotenkin me rämmimme kappaleen läpi, ja tuntuihan se aivan uskomattoman hienolta soittaa ihan oikeaa rockmusiikkia jonkin kokoonpanon kanssa!
Mitkä levytykset tekivät sinuun teini-ikäisenä soittajanraakileena kovimman vaikutuksen?
– Jos muistelen 80-luvun alkupuolta, niin Iron Maidenin The Number of the Beast ja Ozzy Osbournen Diary of a Madman olivat suosikkejani raskaammalta puolelta. Randy Rhoadsin ilmeikäs soitto teki minuun valtavan vaikutuksen. Mutta mitä enemmän treenasin kitaraa, sitä enemmän aloin digata Rushia. Esimerkiksi Hemispheres, Permanent Waves ja Moving Pictures olivat suurenmoisia levyjä.
– Sitten soitin taas lisää ja aloin kiinnostua uusista artisteista. Esimerkiksi Al Di Meolan Casino ja Stevie Ray Vaughanin ja Double Troublen Couldn’t Stand the Weather olivat hienoja julkaisuja… Puhumattakaan Steve Morsesta, joka saattaa hyvinkin olla suurin yksittäinen esikuvani. Hän teki hienoja juttuja Dixie Dregsin ja The Dregsin kanssa, mutta kovin pommi oli vuonna 1984 ilmestynyt Steve Morse Bandin pitkäsoitto The Introduction. Harjoittelin kaikki levyn biisit alusta loppuun ja opin samalla valtavasti uusia juttuja.
Soititte Metallican Master of Puppetsin kokonaisuudessaan esimerkiksi Kanadan Calgaryssä vuonna 2004 – Dream Theater -keikan encorena! Myös Master of Puppets taisi tehdä jossakin vaiheessa vaikutuksen?
– Opiskelimme Berkleessä, kun Master of Puppets ilmestyi, ja luukutimme levyä aivan hirvittäviä määriä. Se oli ylivoimaisesti kovinta kamaa juuri silloin, eikä levyn väkevyys ole laimentunut edelleenkään.
Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tehdä musiikkia kenen tahansa kanssa… Kuka saisi kutsun studioon?
– Peter Gabriel! Siis hetkinen, saanko todellakin nimetä vain yhden kollegan, kitaristi nauraa. – Ei onnistu. Mainitsen myös Geddy Leen!
Puukkoa haavassa
Dream Theater teki kaupallisen läpimurron, kun Images and Words -albumi ilmestyi vuonna 1992. Samoihin aikoihin Petrucci aloitti kitaraklinikoiden pitämisen.
– Se toimi myös soolourani alkupisteenä, vaikka en sitä silloin tiennytkään. Sävelsin nimittäin kaikenlaisia lyhyitä pätkiä näitä klinikoita varten, sillä paikalle saapuneille tiedonjanoisille oli helppo näyttää niiden avulla, mitä höpinäni tarkalleen ottaen tarkoittavat. Esimerkiksi uuden soololevyni kappale Gemini perustuu näihin 90-luvulla hahmoteltuihin klippeihin, Petrucci kertoo.
– Vuonna 2001 puolestaan tapahtui niin mielettömän hieno juttu, että minut kutsuttiin Joe Satrianin joitakin vuosia aikaisemmin perustaman G3-kiertueen vahvuuteen. Myös Steve Vai oli mukana, joten pääsin aikamoiseen seitsemänteen kitarataivaaseen esikuvieni kanssa. Ennen rundille lähtemistä aloin pähkäillä, mitä oikein soitan niillä keikoilla. Dream Theaterin juttujen esittäminen tuntui jotenkin liian itsestään selvältä ja päädyinkin kirjoittamaan ison pinon instrumentaalibiisejä.
G3-kiertueelle sävelletty materiaali toimi Petruccin ensimmäisen sooloalbumin Suspended Animationin runkona. Levy ilmestyi keväällä 2005.
– Nykyään minua ihmetyttää, mistä ihmeestä löysin aikaa Suspended Animationin tekemiseen. Dream Theater julkaisi vuosina 2003–2007 albumit Train of Thought, Octavarium ja Systematic Chaos, ja heitimme samaan aikaan pitkiä maailmankiertueita, Petrucci kummastelee.
– Suspended Animation oli aikamoinen oppitunti monin tavoin – myös bisnesmielessä. Perustin niihin aikoihin Sound Mind Music -levymerkin vaimoni kanssa, ja julkaisimme albumin sen kautta. En liioittele yhtään sanoessani, että ihan alkuvaiheessa levyn pystyi hankkimaan vain minulta. Säilytin levyjä kotonani, ja jos paikalle sattui ilmestymään joku halukas ostaja, kävin hakemassa kopion autotallissani olleesta pinosta. Hah hah!
– Diggaan Suspended Animationistä edelleen. Halusin pitää albumin varsin riisuttuna kitara–basso–rummut-juttuna, ja Kevin Shirley teki hyvää työtä miksauspöydän ääressä. Minulla ei todellakaan ole mitään laulajia vastaan, mutta ideana oli tehdä nimenomaan John Petruccin levy, joten jätin kaikenlaiset solistit ja niin sanotut tähtivierailijat täysin tietoisesti pois. Se tuntui aikoinaan hemmetin hyvältä ratkaisulta, ja samaa periaatetta hyödynsin tehdessäni Terminal Velocityä.
Niin no… Toki albumilla vaikuttaa eräskin Mike Portnoy. Aika moni saattaa pitää häntä ”tähtivierailijana”.
– Joo, tiedän mitä tarkoitat. Mutta hän soittaa rumpuosuudet, joten hän on osa levyn ydintä eikä mikään ulkopuolinen vierailija, Petrucci nauraa.
Kun Dream Theaterin ja Portnoyn tiet erkanivat vuonna 2010, ilmassa tuntui leijailevan varsin kitkeriä katkuja.
– Olen edelleen sitä mieltä, että journalistit väänsivät puukkoa haavassa vähän turhankin innokkaasti. Mike oli ansiokas rumpalimme ja innokas puhemiehemme kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja kun hän lähti omille teilleen, tilanne tuntui kummallekin osapuolelle varsin oudolta. Mutta kirjoitettiinpa lehdissä tuolloin mitä tahansa, totuus on, ettei ystävyytemme katkennut missään vaiheessa.
– Kerronpa hieman Terminal Velocityn rumpujuttujen taustoista… Perheeni asuu lähellä Miken perhettä, ja lapsemme ovat hyviä kavereita keskenään. Olemme olleet viime vuosina paljon tekemisissä ja tehneet yhdessä lomamatkojakin. Kun sitten aloin miettiä soololevyni rumpaliehdokkaita, jälkikasvuni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyy pyytää Mike mukaan. Ensin epäröin ajatuksen äärellä, mutta eräänä aamuna tajusin, että mitä helvettiä minä oikein jahkailen… Että jos pystyn kysymään mukaan Mike Portnoyn kaltaista legendaa, niin totta kai minun täytyy tehdä niin. Mike suostui ilomielin, ja kohta hän tulikin purkittamaan osuutensa kotistudiolleni. Ja voi herranen aika, miten kovaa jälkeä hän teki taas kerran!
Puhdasta improvisaatiota
Ensimmäisen ja toisen soololevysi välille jäi lopulta viidentoista vuoden mittainen kuilu. Kuinka kauan Terminal Velocity on ylipäänsä ollut työn alla?
– Ensinnäkin minulla oli vakaana aikomuksena valmistella Terminal Velocity julkaisukuntoon nimenomaan tämän vuoden aikana, mutta täytyy silti myöntää, että korona sulki maailman sopivaan aikaan – jos tällainen ilmaus sallitaan tällaisina karmeina aikoina. Niin, kyllähän se pisti soololevyn tekemiseen kummasti vauhtia, kun Dream Theaterin tiiviiksi pakattu kiertuekalenteri ammottikin yhtäkkiä tyhjänä, Petrucci sanoo.
– Kysymykseesi on vaikea vastata täsmällisesti, sillä Terminal Velocityn materiaali on syntynyt todella pitkän ajan kuluessa. Osa biiseistä syntyi jo vuosina 2006–2007, kun rundasin taas kerran Joen ja kumppaneiden kanssa G3-nimikkeen alla. Ja kuten jo ehdin kertoa, esimerkiksi Geminin varhainen versio oli olemassa jo 90-luvulla… Olin muuten ehtinyt unohtaa ihan täysin, miten se biisi ylipäänsä menee, mutta onneksi onnistuin kaivamaan esiin vanhojen kitaraklinikoiden Youtube-klippejä, joissa soitan Geminin eri osia. Sieltä ne sävelkulut sitten hiljalleen muistuivat mieleen!
– Tähän liittyen täytyy sanoa, että internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta löytyy paljon huonoja puolia, mutta Youtube on kyllä niin mieletön aarreaitta, että pelkästään se oikeuttaa koko verkon olemassaolon!
Oletko katsonut niitä Youtube-videoita, joissa hyvinkin nuoret tyypit tulkitsevat Dream Theaterin biisejä?
– Olen, todellakin olen! Sieltä löytyy hurjaa kamaa, Petrucci huudahtaa.
– Ei jää yhteen tai kahteen kertaan, kun olen miettinyt jonkin Dream Theaterin uuden biisin äärellä, että tämähän on muuten todella, todella haastava sävellys. Sitten kyseinen kappale saa julkaisunsa, ja Youtubesta löytyy ehkä parin tunnin päästä pätkä, jossa joku kahdeksanvuotias vetelee biisiä tuosta vain. Se on oikeasti täysin käsittämätöntä!
Kun nauhoitat studiossa soolobiisiesi mittavia soolo-osuuksia, kuinka paljon mukana on puhdasta improvisaatiota?
– Riippuu kappaleesta. Yleisesti ottaen voi kuitenkin sanoa, että yritän löytää tasapainon etukäteen treenattujen juttujen ja soittohetkellä syntyvien oivallusten suhteen.
– Jos kappaleeseen on tulossa vaikkapa minuutin mittainen raivokas soolo-osuus, niin eihän sitä voi repäistä täysin puhtaalta pöydältä. Tai toki voi, mutta tuskin siitä kovin hienoa säveltaidetta syntyy. Toisin sanoen suunnittelen aina etukäteen tällaisen osuuden isot linjat, mutta jätän tilaa taltiointihetkellä mieleen nouseville jutuille.
Mistä instrumentaalikappaleiden nimet tulevat?
– Se taas on ihan puhdasta improvisaatiota. Esimerkiksi Happy Song sai nimensä siitä, että biisiaihio kuulosti omissa korvissani niin iloiselta. Eikö olekin ihanan kekseliästä, Petrucci hymähtää.
– Temple of Circadia -otsikko taas kuulosti yksinkertaisesti niin coolilta, että se piti ottaa käyttöön. ”Glassy-eyed zombies” -termin puolestaan kuulin jossakin uutislähetyksessä ja päätin tehdä sen nimisen biisin. Kappaleiden nimet tulevat ihan mistä tahansa maan ja taivaan väliltä.
Oletko vielä ehtinyt uhrata ajatustakaan kolmannelle soololevylle?
– Olet muuten ensimmäinen toimittaja, joka kysyy tätä! Hah hah! No, Terminal Velocityn tekeminen oli valtavan hauskaa, joten mitä luultavimmin käyn kolmannen soolon kimppuun jossakin vaiheessa. Mitään aikataulua minulla ei kuitenkaan ole.
35 vuotta myöhemmin
Puhutaan vielä soittamisesta. Mikä on tänä päivänä tärkein neuvosi, jonka haluaisit antaa aloitteleville kitaristeille?
– Ylivoimaisesti oleellisinta on löytää oma tyyli ja soundi. Totta kai esikuvien imitointi vaikkapa Youtubessa on hemmetin hauskaa, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta jos muusikko haluaa luoda jotakin omaa ja kestävää, kollegoita sokeasti imitoimalla ei yleensä pääse kauhean pitkälle.
– Tiedostan aivan hyvin, että oman stailin keksiminen ei onnistu tuosta vain. Siihen voi mennä vuosia ja se vaatii valtavasti harjoittelua. Mutta se työ vain täytyy tehdä, mikäli haluaa saada nimensä rockmusiikin historiankirjoihin. Hah hah!
Sinut on valittu eri yhteyksissä maailman parhaaksi kitaristiksi, kasvosi ovat koristaneet lukemattomien musiikkilehtien kansia ja niin edelleen. Mistä haaveilet urasi tässä vaiheessa?
– Juuri nyt unelmoin siitä, että pääsisin taas keikoille. Ikävä lavoille ja fanien eteen on nimittäin kasvanut jo aikamoiseksi. Olemme tehneet hirvittävän määrän keikkoja viime vuosikymmenten aikana, ja kiertäminen on tullut oleelliseksi osaksi elämää. Ja hemmetti, yhdessä silmänräpäyksessä se kaikki pyyhkäistään pois, eikä kukaan tiedä tulevasta tuon taivaallista, Petrucci puuskahtaa.
– Vielä isommassa kuvassa taas… No, minulla ei taida enää olla mitään yksittäistä suurta tavoitetta, mikä liittyy siihen, että unelmani ovat toteutuneet moninkertaisesti. Jos joku olisi sanonut minulle Dream Theaterin perustamisen aikoihin, että progressiivisen metallin soittamisesta tulee elämäni mittainen ura, olisin nauranut itseni kuoliaaksi. Ja tässä sitä ollaan 35 vuotta myöhemmin!
Kaiken lisäksi te olette vielä varsin nuoria miehiä. Tällä menolla Dream Theater saavuttaa helposti viidenkymmenen toimintavuoden rajapyykin Black Sabbathin ja Judas Priestin kaltaisten pioneerien tapaan.
– Koen itseni nuorekkaaksi, mutten ehkä enää kovin nuoreksi, 53-vuotias kitaristi nauraa.
– Mutta jos pysymme terveinä, en näe mitään syytä, miksi Dream Theater ei jatkaisi vielä pitkään. Ulkopuolista kiinnostusta tuntuu edelleen löytyvän, ja esimerkiksi Distance over Time -albumi sai suorastaan raivoisan positiivisen vastaanoton ilmestyessään talvella 2019. Mikäpä tässä on siis suunnitella uusia kujeita.
Miltä Dream Theaterin lähiaikojen aikomukset näyttävät?
– Olen hahmotellut uusia ideoita koko kesän ajan, ja aiomme uppoutua studioon syksyn aikana, Petrucci paljastaa.
– Viimeisimmät levymme ovat syntyneet niin, että olemme menneet koko porukalla nauhoituspajalle, jossa lopulliset biisit ovat saaneet muotonsa hajanaisten ideoiden pohjalta. Valmistelemme myös seuraavan pitkäsoiton samalla tavalla, joten en pysty vielä tässä vaiheessa kuvailemaan, miltä valmis levy tulee soundaamaan. Mutta tuskin omena hirveän kauaksi Distance over Timen kasvattamasta puusta putoaa.
– Matkassa on kuitenkin yksi mutta. Laulajamme James LaBrie nimittäin asuu Kanadassa, enkä ole ollenkaan varma, pääseekö hän tulemaan USA:n puolelle lähiaikoina. No, onneksi se aikaisemmin moittimani internet on keksitty. Hah hah!
Julkaistu Infernossa 8/2020.