Istuimme turisemassa Jassen ja Ollin kanssa viimeksi nelisen vuotta sitten, kun bändin toinen levy Frozen Beneath oli tuloillaan. Jo silloin oli puhetta, että sitä seuraavan albumin kappaleet ovat täydessä kehittymisvauhdissa. Juuri niitä biisejä – tai niiden jalostuneempia versioita – kuullaan nyt ilmestyvällä uutukaisella, joka on ollut valmiina noin kaksi vuotta.
”Oma lapsi” saatetaan vihdoin maailmalle. Millainen on olo juuri nyt?
– Oikeastaan sellainen vapautunut, Jasse hymähtää.
– Huojentunut, että sai tehtyä valmiiksi, Olli komppaa.
– Täytyy sanoa, että tämä oli kyllä kova projekti, Jasse naurahtaa selvästi helpottuneena.
Koronan takia?
– Eeeeii…, Jasse venyttää verkalleen. – Lähinnä siinä oli aikataulujuttuja, joita säädettiin koko ajan. Ja sitten se, että mä tein sen alusta loppuun kokonaan itse: sävelsin suurimman osan, äänitin, miksasin. Joka jampan äänitin erikseen, niin se oli itelle ihan älytön työmäärä.
Toisaalta intohimo itse tekemiseen ajoi Jassea eteenpäin.
– Korona teki sen, että meillä ei ollut kiire saada sitä kuukaudessa valmiiksi.
– Sitä asennoituikin sitten niin, että ei tässä ole mikään kiire, Olli vahvistaa.
Rummut äänitettiin Jassen mökkipaikkakunnalla vanhalla koululla, joka vuokrattiin ja akustoitiin nauhoituksiin sopivaksi.
– Siellä oli vielä sisällissodan aikaisia luodinreikiä ikkunoissa, Jasse kertoo.
Loput levystä nauhoitettiin Tomb of Finlandin treenikämpällä, joka on entinen studiotila.
Töistä huutamaan
Jasse, sinussa on hieman diktaattorin vikaa. Onko puikoissa oleminen voittopuolisesti kivaa vai rasite?
– Sekä että. Nyt mukana oli niin paljon kaikkia pikkujuttuja, että oli kiva kun sai itse päättää, minkä verran mikäkin kuuluu eikä tarvinnut soitella miksaajalle, että tekisitkö tolle ja tolle jotain. Paketti oli omissa käsissä.
Meinaatteko tehdä seuraavan levyn samalla metodilla?
Jasse repeää nauruun.
– Nyt tuntuu siltä, että ei todellakaan, mutta sen näkee sitten.
Haasteista huolimatta Jasse on uuteen levyyn silminnähden tyytyväinen.
– Tuntuu että tuli niin maaginen levy, että se toimii, vaikkei sitä ees kuuntele.
Lauluosuuksien purkittaminen on usein herkkää touhua, jossa tunnelman pitäisi mielellään olla kohdillaan.
Olli, miten laulujen nauhoitus sujui?
– No, töistä suoraan treenikselle ja huutamaan. Duunista oli jo ihan poikki, ja sitten piti vielä puristaa viimoset pisarat levylle.
Örinöiden naruttaminen kuulostaa jopa arkiselta pakerrukselta. Olli ei loihtinut mitään punaviiniä täysikuun hohteessa -nauhoitusolosuhteita, vaikka aikaa olisi periaatteessa ollut – mutta vain periaatteessa.
Saatko silti luotua itsellesi tietyn mielentilan nauhoitustilanteessa?
– Joo ja ei. Kyllähän se aina irtoo, kun lähtee vetämään. Joskus on jotain jarrua, mutta kyllä homma lähtee aina käyntiin ennemmin tai myöhemmin.
Sanoittamisen vaikeudesta
Sanoituksista ja kirjoitusprosessista puhuminen saa Ollin mietteliääksi. Teksteissä on paljon henkilökohtaista, paljon isoja teemoja ja syviä ajatuksia. Silti niiden avaaminen ei käy tuosta vain.
– Niin, mitäs siitä voisi sanoa…, Tomb-laulaja pyörittelee.
– No, ainakin mä oon tehnyt niin, että olen saanut ujutettua sinne paljon vanhojen bändien ja biisien nimiä, mutta itse sisältö on aika pitkälle sellaista omaa tuskaista kamppailua.
Mitä se käytännössä tarkoittaa?
– Kaikenlaisia elämäntilanteita ja sellaista…
Sanat kumpuavat pitkälti omasta elämästäsi?
– Joo, näinkin voi sanoa, mutta ei ihan suoraan. Joitain asioita pitää värittää.
Olli tekee sanoituksia sydän auki, mutta ei avaa niitä sen syvemmin.
– Lyriikoiden kirjoittaminen on tuskallista. Se aiheuttaa sellaista pientä ahdistusta.
Koukuttava kuolema
Kuolema on death metal -yhtyeelle luonnollinen aihepiiri, mutta mikä siinä lopulta kiehtoo, jos se on vain maallisen elämän loppu? Pimeys, tyhjyys, ei-oleva.
Jasse tunnustautuu kauhuleffadiggariksi, ja kiinnostus kuolemaan löytyy erityisesti siitä maailmasta.
– Just se usvainen hautausmaa, jossa joku zombi tulee ja vetää kaverilta mahan auki. Ja ne vanhat Christopher Leen leffat, niissä on just se tunnelma ja kuolema läsnä. Aina niissä joku kuoli, Jasse nauraa.
Kauhuleffateema näkyy myös Across the Barren Fieldsin ensimmäisen biisimaistiaisen Wretched Blissin videolla, josta piti alkuun tulla lyriikkavideo.
– Kun nähtiin se ensimmäinen versio, eka ajatus oli että ei vittu, ne lyriikat pois siitä! Siinä vaiheessa syntyi päätös, että me ei ikinä tehdä lyriikkavideota. Me halutaan, että video on visuaalisesti näyttävää settiä.
Hannu Mikkolan toteuttama video on toden totta hieno horror-hommista ammentava taidonnäyte.
Toiseksi videobiisiksi levyltä valikoitui veikeäntarttuvasti rytmittelevä, toisen kitaristin Mikko Hannukselan luomilla pohjilla seisova Shadows of the North, josta tehtiin perinteinen soittovideo. Bändi musisoi kynttilänvalossa purkuun menevässä vanhassa talossa.
– Kasasin kämpiltä kynttelikköjä ja tilasin kasan mustia kynttilöitä. Se tila oli niin pieni, ettei siellä voinut juuri heilua. Muuten olisi kyntteliköt kaatuneet ja talo palanut ja ukot siinä mukana, Jasse hekottelee.
Haastattelua tehdessä festarikesä oli päässyt vauhtiin kahden koronasuven jälkeen, mutta Tomb-herroilla ei juuri festarisuunnitelmia ollut. Ei varsinkaan Jassella.
– Olen ollut viimeksi yleisössä festareilla vuoden 1999 Tuskassa. Ei sitä ihmispaljoutta jaksa. Vielä 1990-luvun loppupuolella käytiin jossain Nummirockissa ryypiskelemässä, mutta se loppui, kun alettiin soittaa festareilla Charonin kanssa. Ei vaan saanut enää fiiliksiä siitä, että menee sinne rapakkoon kaatuilemaan.
Muistelemme hetkisen nuoruuden kosteita festarireissuja. Jassella oli Nummessa Siwan kassi, jonka sisältö oli yksinkertaisen karski.
– Mulla oli siinä Lapin Kulta -pulloja ja koivuhalkoja.
Halot herättävät hieman kysymyksiä, mutta Jassella on luonnollinen selitys: pitihän sitä avaaja olla.
Ilman vaikutteita
Tomb of Finlandin melodinen kuolo pelaa omassa sarjassaan, mille löytyy hyvä selitys.
– Sävellysprosessin aikana en kuuntele säveltäkään MITÄÄN, Jasse painottaa. – Tässäkin sävellysprosessi kesti yli vuoden, enkä kuunnellut koko aikana säveltäkään mitään muuta kuin omaa musaa.
Jasse ei kuuntele musiikkia juuri muutenkaan, mutta sävellysajan ehdottomuus on omaa luokkaansa. Jasse osti kyllä uusia levyjä, mutta ei kuunnellut niistä yhtäkään ennen kuin Across the Barren Fields oli sävelletty.
– Jos jotain kuuntelee, sieltä imeytyy väkisinkin jotain siihen omaan juttuun. Nuorempana kävi juuri niin.
Seuraavaksi kehun Tombin kolmannen levyn tyylikästä kantta.
– Se kansihan on ihan helvetin hieno, se jotenkin iskee. Se on Jassen idea, Olli alustaa.
– Kun oltiin päätetty levylle nimi, se kansihomma lähti ihan tittelin perusteella. Jätettiin hautausmaajutut ja päätettiin, että nyt mennään suomalaisen maalaisromantiikan kautta.
Kannessa näkyvällä hahmolla on päällään vanha maalaispuku ja kädessä puoliksi juotu etiketitön pullo. Jasse tarkentaa, että kyseessä on pontikkaleka.
– Siinähän näkyy lato, jonka ovi on raollaan, ja siellä roikkuu se viimeinen ratkaisu, mutta ensin pitää kahlata karun pellon poikki.
Jasse sanoo, että uusi levy on rajanrikkoja ja irtiotto kahden aiemman levyn maailmasta, vaikka niissä paljon samaa onkin. Tällä kertaa pohjoinen pakkasmaailma on jätetty taakse ja valittu myös kansiin tunnelmallista kesäyön tulenoranssia sävyä.
Hirttohommeli on toki mustaa huumoria, eikä kukaan bändin jätkistä ole menossa köydenjatkoksi.
Jasse kertoo huvittavasta tilanteesta köysikaupoilla.
– Menin Biltemaan ja kysyin nuorelta myyjätytöltä, että missä teillä on köysiä. Hän sitten näytti, mutta sanoin, että tarvitsen vähän paksumpaa, sellaista hirttoköyttä. Se valahti vähän kalpeaksi, Jasse kertoo, ja repeämme spontaaniin naurunremakkaan.
Julkaistu Infernossa 7/2022.