Kenneth Keith ”KK” Downing on kuin arvokkaasti harmaantuneen brittimuusikon perikuva. Kaiken kokenut kitaristi on yhä innokas ja kohtelias, hän toistelee tarinoidensa keskellä haastattelijan nimeä ja hänen silmäkulmastaan löytyy myös pilkettä.
Kymmenen vuotta sitten asiat eivät olleet ihan näin hyvin. Tuolloin KK oli juuri erotettu Judas Priestistä, jossa hän oli soittanut yli 40 vuoden ajan. KK kuvailee olleensa tapahtuneen jälkeen pitkään hieman eksyksissä ja kuin haamu itsestään.
Nyt KK’s Priest -bändin perustanut kitaristi kertoo viime vuosien pistäneen asiat tärkeysjärjestykseen.
– Minun on myönnettävä, että olin aika onnekas, kun päätin tehdä levyn juuri näihin aikoihin. Se on palauttanut minut perusasioiden äärelle ja sai minut pysymään optimistisena jopa covid-aikana, KK sanoo videopuhelun välityksellä.
– Aloimme tehdä KK’s Priestin levyä joulukuussa 2019. Haaveenamme oli viimeistellä levy alkusyksyksi ja lähteä sitten kiertämään. No, vuosi 2020 muutti kaiken, ja lopulta se olikin meille vain hyvä asia. Emme kiirehtineet levyn kanssa, vaan otimme aikamme. Levystä tuli vielä parempi ja sain tehdä samalla rauhan menneisyyteni kanssa.
Elämäntyönä heavy metal
KK’s Priest ei ole mikä tahansa nimi heavy metal -bändille. Se on nimi, johon kiteytyy koko KK Downingin perintö, mutta samalla se on myös ilmiselvä kannanotto hänen entiselle bändilleen.
KK ottaa tuolissaan mukavamman asennon ja valmistautuu astetta pidempään tarinaan.
– Nimi ei ollut mikään itsestäänselvyys. Mietin sitä pitkään. Pohdin ja pohdin ja pohdin. Miten lähestyn bändiä nimen kannalta? Teenkö kaiken omalla nimelläni? Aloitanko uudella nimellä puhtaalta pöydältä?
– Sitten hyväksyin tosiasiat. 60-luvun lopussa minusta tuli ”pappi”. Yksi Judas Priesteistä. Halusin kuulua Judas Priestiin jo ennen kuin edes liityin siihen! Unelmastani tuli totta. Elin sitä unelmaa 40 vuotta.
– Olin mukana luomassa heavy metalia aikana, jolloin metallia ei ollut. Edes raskasta rockia ei juuri ollut. Mekin olimme progebluesia soittava bändi pitkälle 70-luvulle. Soitimme musiikkia, jolle ei ollut pitkään aikaa nimeä.
– Pysyin uskollisena tuolle bändille ja genrelle vuosikymmeniä. Ylä- ja alamäet. Voitot ja tappiot. Menestykset ja lama-ajat. Jatkoimme sitä perintöä, jonka Rollarit ja Jimi Hendrix aloittivat aiemmin. Kuljetimme soihtua todella pitkään.
– En ollut tyytyväinen kaikkeen, mitä Judas Priestin tarinassa tapahtui. Kun Rob lähti bändistä 90-luvun alussa, hän vei rumpalimme Scottin [Travis] mukanaan vain perustaakseen kolme muuta bändiä. En pitänyt siitä. Jopa Glenn [Tipton, kitara] teki pari sooloalbumia ihan muiden muusikoiden kanssa, ja Priest oli hänellekin hetken jotain täysin toissijaista.
– Minä pysyin uskollisena Judas Priestille. Priest merkitsi minulle kaikkea. Se oli perhe. Se oli velvollisuus. Se oli ura. Mutta se oli myös kutsumus. Se oli rajattomasti mahdollisuuksia. Ja se oli mahdollistanut kaiken elämissämme. Kyse ei ollut vain musiikista. Kyse oli jostain niin suuresta, etten voi käsittää, miten moni piti sitä itsestäänselvyytenä.
Rauhallisen toteavasti hymyilevä KK jatkaa, että 2010-luvun taite oli hänelle viimeinen pisara.
– Kypsyin siihen peliin pikkuhiljaa. Me julkistimme jopa jäähyväiskiertueen Nostradamus-albumin [2008] jälkeen. Me kaikki olimme päättäneet asian yhdessä. Priestin oli tarkoitus lopettaa. Ei vain minun. Bändin asiat eivät olleet hyvin, ja se kaikki kipattiin minun niskaani. Muut päättivät kääntää minulle selkänsä ja tehdä asiat omalla tavallaan.
– Ian [Hill, basso] ja Glenn yrittivät sen jälkeen ylipuhua minua kiertueelle. Sain jopa settilistan. He sanoivat, että aloitimme yhdessä ja lopetamme yhdessä. Vain päivää myöhemmin Judas Priest tiedotti, että olen lopettanut urani. Siinä on täydellinen esimerkki siitä, miten jakaantunut bändi oli tuolloin, ja on varmasti yhä.
– Nyt kappaleitani soittaa joukko ihmisiä, joita en ole koskaan tavannutkaan. He tekevät rahaa soittamalla minun musiikkiani. Älkää ymmärtäkö väärin. Olen onnellinen Judas Priestin puolesta. Siitä, että bändi jatkaa kulkuaan ja on tavallaan suurempi asia kuin yksikään muusikko. Se Priest ei vain ole täysin Priest.
– Nykyinen Judas Priest on ennemmin Robin soolobändi. Ehkä heidän pitäisi soittaa Fight-kappaleita? Tai Halfordin soolokappaleita? Ja päälle Priestin kappaleita viimeisen kymmenen vuoden ajalta? Se kävisi paljon enemmän järkeen kuin minun ja Glennin säveltämien kappaleiden soittaminen illasta toiseen.
– He kutsuvat itseään Judas Priestiksi, vaikka he ovat vain osa bändin perintöä. Miksi en siis itsekin kutsuisi bändiäni Priestiksi, koska olen vähintään yhtä suuri osa sitä? Siksi nimi KK’s Priest.
Yllätyksellinen vapaus
KK myöntää avoimesti, etteivät 2010-luvun alkuvuodet olleet helppoa aikaa. Se ei ole mikään ihme. Olihan muusikon elämä pyörinyt Judas Priestin ympärillä vuosikymmeniä.
Vanhasta irti päästämisessä kesti jopa pidempään kuin KK halusi itselleen myöntää.
– Ei käy kieltäminen, etteikö se olisi ollut outoa, kun piti tavallaan keksiä koko elämänsä uudelleen, KK sanoo.
– Rehellisesti sanottuna odotin todella pitkään palaavani Priestiin. Odotin sen tapahtuvan, kun Glenn jätti bändin. Odotin sen tapahtuvan 50-vuotisjuhlakiertueen kynnyksellä. Tuo on ollut aika ärsyttävää. Luulin oven aukeavan muutaman vuoden päästä, enkä vieläkään ymmärrä, mitä bändissä tapahtui. Linjat väliltämme vain katkaistiin.
– Lopulta minulle sanottiin vain, että oveni Priestiin on lopullisesti suljettu. Se tapahtui ennen kuin aloitin KK’s Priestin. Se oli vaikea, nöyryyttäväkin hetki. Päästää irti elämäntyöstään tuolla tavalla. Samalla se kuitenkin avasi toisen oven. Mahdollisuuden perustaa oma bändi ja mennä eteenpäin, kun en enää elänyt epätietoisuudessa.
– Palkitsevin puoli tässä on ollut mahdollisuus työskennellä muiden bändien kanssa, tuottaa ja kirjoittaa musiikkia, tehdä vierailuja ja keskittyä ihan erilaisiin asioihin. Se mikä tuntui aluksi uhalta, olikin myös iso mahdollisuus.
KK innostuu entisestään kertoessaan kuinka hän yllättyi mahdollisuuksien määrästä tehdessään KK’s Priestin levyä nyt täysin itsenäisesti, ilman että hänen tarvitsi hyväksyttää ideoitaan Judas Priestin koneistolla.
– En ollut ikinä kirjoittanut levyä täysin itse. Miettinyt tuotantoa, riffejä, melodioita, kertosäkeitä ja sanoituksia itsekseni. Bändi on ollut aina demokratia, ja siihen kuuluvat kompromissit. Se on ollut aina osa Judas Priestin kemiaa, hyvässä ja pahassa. En uskaltanut arvatakaan, miten palkitsevaa olisi tarttua tällaiseen haasteeseen omillani.
– Kirjoitan ja soitan tietyllä tavalla. Joku voi kutsua sitä vanhan ukon tapoihin jumahtamiseksi, joku toinen taas tavaramerkiksi. Oli hienoa päästää tämä itselleni luontevin luovuus valloilleen ilman, että siitä tarvitsi neuvotella kenenkään kanssa. Sain tehdä juuri niin KK-tyylistä heavy metalia kuin vain suinkin halusin.
– Niin hienoja aikoja kuin Priestissä elinkin, bändissä oli myös haasteensa. Yksi niistä oli, että varsinkin viimeisinä vuosinani, Robin palattua bändiin, kaiken oli jakauduttava tasan. Kyse ei ollut aina siitä, kenellä sattui olemaan parhaat ideat. Kyse oli loppuun asti viedystä demokratiasta, jossa kaikkien ideoiden oli päästävä levylle tasapuolisesti.
Takaisin perusasioiden äärelle
Sermons of the Sinner on albumi, jonka luoja tietää mitä tekee, ja tekee sen lujalla itsevarmuudella.
Kaikki KK:n eleissä huokuu, ettei kyseessä ole mikään vanhojen hevimuusikoiden viimeinen kokoontuminen, vaan aidolla nälällä ja tunteella tehty täysiverinen heavy metal -albumi.
– Pidän albumin energiasta. Jopa rauhallisemmissa kohdissa tuntuu olevan voimakasta energiaa. Tämä albumi nimenomaan tuntuu. Se kuulostaa tuoreelta. Ei vanhojen pierujen jäähdyttelyltä, KK naurahtaa.
– Väitän, että albumi huokuu sitä fiilistä, jota olen elänyt viimeiset pari vuotta. Olen pitkästä aikaa onnellinen. Se kanavoituu musiikkiin voimana. En tee enää mitään pakosta. Tein tämän albumin vain koska halusin tehdä sen. Tunnen olevani kuin vapaaksi päästetty villieläin, joka oli vuosikymmenen kahlittuna häkkiinsä!
Halfordin palattua Judas Priestiin 2000-luvun alussa bändi alkoi laajentaa heavy metal -universumiaan. Tiukat riffivetoiset kappaleet eivät olleetkaan enää keskiössä, kun orkestraalisemmat paisuttelut valtasivat alaa.
KK’s Priest on toista maata. Se palaa heavy metalin juurille. Riffien, kertosäkeiden ja melodioiden ytimeen.
– Uskon kyllä siihen, että jos on tehnyt jotain koko ikänsä, välillä on hyvä ravistella omia tottumuksiaan ja kokeilla jotain uutta. Se tekee paremman muusikon myös omalla kentällään. Oli hyvä, että teimme niinkin erikoisen albumin kuin Nostradamus, mutta samaan aikaan siltä oli aistittavissa, missä Priest oli tuolloin.
– Minusta tuntui, että Priest oli matkalla kohti väistämätöntä loppuaan. Olin varma, että se on viimeinen juttu, jonka teemme. Se osoittautui tavallaan todeksi. Sen jälkeen emme tehneet enää musiikkia yhdessä.
– Vanhan koulukunnan heavy metal -bändille musiikin tekeminen on aina hieman kaksiteräinen miekka. Nostradamus on siitä hyvä esimerkki. Se oli albumi, joka ei edustanut kaikille faneille sitä, mitä he halusivat meiltä kuulla. Jotkut jopa kertoivat meidän pettäneen perintömme. Ja nyt, 13 vuotta myöhemmin, levyä onkin alettu arvostaa enemmän.
– Samaa on tapahtunut läpi historiamme. Mikä mielikuva kaikilla on Painkilleristä [1990]? Todellinen heavy metalin klassikko? Priestin paras albumi? No, se ei ollut sitä ilmestyessään. Sitä ei otettu vastaan hyvin. Se oli valtava pettymys monelle. Lähestulkoon floppi. Se ei menestynyt alkuunkaan ja tavallaan tappoi Priestin hetkeksi aikaa.
– Teimme Painkillerin kiertueella tappiota. Se oli taloudellisesti yksi surkeimmista kiertueistamme vuosikymmeniin. Soitimme aluksi levyltä viisi kappaletta, sitten enää neljä, kolme… ja lopulta vain nimikkoraidan. Ihmiset eivät olleet valmiit vastaanottamaan sellaista levyä vuonna 1990. Aika ei ollut otollinen.
– Joskus musiikki kypsyy ajan kuluessa. Joskus se taas on sitoutunut aikaansa. Jos julkaisisin KK’s Priestin nimissä vaikkapa Turbo Loverin tai You’ve Got Another Thing Comingin nyt ensimmäistä kertaa, enpä tiedä nousisivatko ne samanlaiseen klassikkoasemaan, vaikka periaatteessa hyvä biisi on hyvä biisi milloin vain.
Ei järjellä vaan tunteella
KK myöntää olleensa Priestin loppuaikoina hieman lukossa biisinteon suhteen. Nyt kaikki on muuttunut.
– Biisin kirjoittaminen on niin yksinkertaista, että kirjoittaa biisin, KK naurahtaa.
– Jos alkaa pohtia liikaa koko rockhistorian painolastia, on jo vähän väärillä teillä. Jos alkaa miettiä, saako heavy metal -sanoituksissa käyttää sitä ja tätä sanaa, on jo ihan hukassa. Metallin on annettava virrata sellaisenaan. Parhaat metallikappaleet on usein sävelletty spontaanisti. Pyrin siihen tällä levyllä, jonka monet kappaleet syntyivätkin nopeasti.
– Monille metallibändeille käy valitettavasti niin, että ne muuttuvat jonkinlaisiksi instituutioiksi. Albumien tekeminen ei olekaan enää hauskaa, kun siitä tulee Excel-taulukkojen pyörittämistä. Bändi ja tuottajat miettivät tuotantopalavereissa, mistä hyvä albumi koostuu, minkä verran kukakin säveltää ja miten albumi rakentuu.
– Kuulin juuri Iron Maidenin uuden kappaleen. Väitän, että se bändi osaa yhä pitää kiinni luovuudestaan. Se on ihan erilainen kuin mikään Maiden-biisi aiemmin. Totta kai sen tunnistaa Maideniksi. Se on hyvän bändin merkki. Totta kai se on tuotettu hyvin. Mutta homman ydin on siinä, että he toimivat selvästi yhä intuitiolla.
KK:n mukaan myös Judas Priest sortui urallaan ajattelemaan liikaa, mitä heiltä odotetaan.
– Niitä hetkiä löytyy kaikilta vuosikymmeniltämme, kun halusimme pitää itsemme tien päällä, KK toteaa.
– Voit varmasti tunnistaa ne levyt. Point of Entry [1980], Ram It Down [1988] ja tavallaan jopa Angel of Retribution [2005]. Ne kaikki sisälsivät hyviä kappaleita, mutta niitä vaivasi se, että ajattelimme liikaa, mitä meidän pitäisi olla sen sijaan, että olisimme antaneet musiikin edustaa sitä, mitä haluamme olla.
– Ihmiset aistivat musiikin aitouden. Se erottaa hyvät kappaleet parhaista. Se, merkitseekö kappale tekijälleen oikeasti jotain. Oli se sitten yksinkertaisesti hyvä biisi tai jotain enemmän. Olen pyrkinyt dokumentoimaan Sermons of the Sinnerille täysin suodattamattomasti kaikkea sitä, mitä olen kokenut viime vuosina. Toivottavasti se kuuluu levyllä.
– Harkitsin hetken, että tekisin KK’s Priestin debyytistä tupla-albumin, mutta sitten rauhoittelin itseäni. Totesin, että parhaat heavy metal -albumit ovat noin kolmen vartin mittaisia. Myös parhaat Judas Priestin levytykset.
– Palasin siis kaikessa perusasioiden äärelle. Tein heavy metal -biisejä, keskityin tekemään hyvän levyn ja kokosin ympärilleni porukan, joka haluaa soittaa yhdessä ja joka edustaa tämän genren kärkeä.
Yksi mainitun kokoonpanon oleellisimmista osasista on Tim ”The Ripper” Owens. Hän on pirunmoinen laulaja, joka on joutunut urallaan koviin paikkoihin yrittäessään täyttää valtavia saappaita esimerkiksi Judas Priestissä ja Iced Earthissä.
KK’s Priestissä Owens kuulostaa paremmalta kuin koskaan ennen.
– Totta kai Ripper kuulostaa nyt paremmalta kuin ikinä, koska hän laulaa juuri näitä kappaleita, KK nauraa.
– Pidän hänen äänensä väristä ja monipuolisuudesta valtavasti. Ripperin haaste on ollut, että hänet on pistetty hieman liian kovaan prässiin ja määrätty laulamaan tietyllä tavalla. Ripper on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä omaa juttuaan, eläytyä biiseihin ja tuoda mukaan tunnetta valmiin käsikirjoituksen sijaan.
– Kirjoitin nämä kappaleet hänen äänensä mielessäni. Nyt hän ei laula jollekin toiselle laulajalle tehtyjä kappaleita, kuten hänen urallaan on joskus käynyt. Halusin tuoda esille hänen parhaat puolensa sekä ylä- ja alarekisteristä että aivan mahtavasta teatraalisemmasta keskirekisteristä, joka on ollut mielestäni aina rikollisen alikäytetty.
Soihdun luovuttaminen
Kun KK kertoo Sermons of the Sinnerin heavymetallisesta sanomasta, hän muuttuu pilke silmäkulmassaan hieman arvoituksellisemmaksi.
– Albumi on sekä faktaa että fiktiota. Kanttaan myöten. Voi olla, että kansi on silkkaa fantasiaa. Tai sitten kannessa olen minä. Voi olla, että kaikki on keksittyä. Tai sitten minä olen se albumin syntinen, KK kiusoittelee hymyillen.
– Kaikella on kuitenkin merkityksensä. Sermons of the Sinner kertoo yhtä lailla menneestä kuin tästä hetkestä. Se on hyvin intuitiivisesti tehty albumi, mutta ei paasaavalla tai katkeralla, vaan ennemminkin hyväksyvällä tavalla.
– Voi olla, että olen monien Priest-fanien silmissä se syntinen, koska päätin lähteä bändistä. Tai niin bändi kaikille uskotteli, ja niin moni yhä uskoo, vaikken ole koskaan itse todennut eroavani Priestistä. Voi olla, että olen siunattu, koska pääsin urani viimeisiksi vuosiksi irti Judas Priestistä, vaikken sitä itse halunnutkaan. Kuka tietää?
KK sanoo tietävänsä nyt tasan tarkkaan, mitä hän haluaa tällä ja tulevilla KK’s Priest -albumeilla saavuttaa.
– KK’s Priest edustaa heavy metalia ja sukupolvea, joka tulee väistämättä kuolemaan pian sukupuuttoon. Olemme jo menettäneet lukemattomia heavy metalin luojia ja kehittäjiä. Minäkään en ole täällä enää pitkään. Olen jo 70-vuotias, ja väistämätön tulee tapahtumaan minullekin. En ole kuolematon.
– KK’s Priestin kanssa haluan ojentaa soihdun eteenpäin. Tehdä niin vahvaa metallia, että se saa ehkä yhden tai muutaman nuoren muusikonalun tarttumaan oikeisiin soittimiin ja innostumaan metallin tekemisestä.
– Haluan, että kokonaan uusi heavy metal -sukupolvi syntyy pian, ja teen kaikkeni sen mahdollistamiseksi.
Julkaistu Inferno 8/2021.