Heavy Metal Cauldron -tapahtuma Helsingin Vallilassa lokakuussa 2017. Lavalla paahtaa tiukasti soittava ja riehakkaasti esiintyvä kanadalainen Exciter. Ei mitenkään uskoisi, että speed metalin kiistämättömiin pioneereihin lukeutuvan voimatrion syntysanat lausuttiin jo 1970-luvun lopulla.
Bändi on paikalla alkuperäisessä kokoonpanossaan – John Ricci kitarassa, Allan James Johnson bassossa sekä Dan Beehler rummuissa ja laulussa. Tätä iltaa useampikin juurimetallin nimiin vannova härmäläinen pääntakoja on odottanut kuin kuuta nousevaa. Ihailtavaa ja jopa erikoista on kuitenkin se, että keikan yleisö koostuu paljolti nuoremman polven pitkätukista, jotka tarjoavat sankareilleen vähintäänkin sydämellisen vastaanoton.
Edellispäivänä Helsingin Hotel Arthurin aulasta tavoitettu John Ricci ei vielä tuolloin tiennyt mitä tuleman pitää.
– Tämä on meille ensimmäinen kerta Suomessa. En osaa oikein odottaa mitään, koska jokainen yleisö ympäri maailman on erilainen, eikä ikinä tiedä, mitä sieltä tulee. Joskus soitamme tietyn settilistan ja jengi menee pähkinöiksi, toisinaan porukan mukaan saaminen kestää aikansa. Toivottavasti osaamme valita tällä kertaa oikeat biisit.
Siitä ei nähdyn perusteella ole epäilystäkään. Reilun tunnin setin jälkeen jäi jopa nälkä, ainakin yleisölle. Exciterilla riittää tulevaisuudessa kysyntää vielä pitkään, etenkin, jos vahvassa kurssissa oleva metallimusiikin perinnevaihe jaksaa kantaa vielä seuraavallekin vuosikymmenelle.
Keikan jälkeen Ricci ja basisti Johnson jalkautuvat tiukasta paluumatka-aikataulusta huolimatta yleisön sekaan olusille ja tapaamaan fanejaan. Kaiken metallimaailmassa nähdyn ja puolen miljoonan myydyn levyn jälkeen ukot ovat liikkeellä mitä nöyrimmin mielin. John Ricci vakuuttaa sen johtuvan pitkälti kanadalaisuudesta. Pitänee paikkansa. Vaahteranlehtimaalaisilla on mukavien tyyppien maine.
Hullut miehet Ottawasta
Vuosi oli 1966, kun kymmenkesäinen John Ricci sai ensikosketuksensa musiikkiin.
– Oma perheeni ja muutkin sukulaiset kuuntelivat paljon musaa, 50–60-lukujen klassista kamaa. Imin sitä itseeni innolla. Koska suurin osa sen ajan musiikista perustui kitaransoittoon, intohimoni kitaraa kohtaan juontaa todennäköisesti sieltä, Ricci virkkoo.
Kuusikymmenluvun lopulla ja seuraavan alussa Ricci kiinnostui Black Sabbathin, Led Zeppelinin ja Grand Funk Railroadin kautta raskaammasta musiikista.
– Se oli siihen aikaan raskainta musaa. Olen vanhempi kuin bändin muut jätkät, joten vaikka meillä on aika lailla sama musamaku, soittamisenpalon lähteet tulevat eri osoitteista.
Ricci otti kitaransoiton salat haltuun ja pisti pystyyn ensimmäiset coverbändinsä. Fokus siirtyi luonnostaan omaan musiikkiin.
– Laitoin sanan koesoitosta kulkemaan basisteille ja rumpaleille. Tunsin Allanin yhteisten kavereiden kautta ja pyysin häntä jameihin kanssani. Hän suostui ja kertoi kaveristaan Dan Beehleristä, joka voisi myös osallistua.
”Tottahan toki”, Ricci vastasi ja pisti tietämättään alulle yhden metallin alagenreistä.
– Se uskomaton kemia oli valmis heti – tapa, miten soitimme yhteen ja reagoimme musiikillisesti toistemme soittoon. Tiesin, että tämä on se porukka, jonka kanssa voin toivottavasti mennä niin pitkälle kuin mahdollista. Fantastista, Ricci huudahtaa.
– Soitimme alkuajat, vuodesta 1979 vuoteen 1981, coverbiisejä. Kirjoitimme omiakin kappaleita, mutta ne olivat oikeastaan ihan kamalia. Varmaan siksi, että yritimme löytää itsemme musiikillisesti.
Tuohon aikaan kolmikko raivosi nimellä Hell Razor, kunnes Dan Beehlerin veli Richard ehdotti kolmikolle nimeksi Exciteria, koska ”se on juuri sitä mitä te olette – energiaa, kaaosta ja nopeutta”. Sehän sopi, varsinkin, kun Judas Priestillä oli samanniminen räväkkä metal anthem.
– Pääsimme muuten tapaamaan heidät vuoden 2014 Sweden Rockin jälkeen Tukholmassa, kun vaihdoimme lentoa. Yhtäkkiä Rob [Halford] ja muut tulivat samalle portille. Halusin puristaa ukkojen kättä, ja he olivat tosi mukavia. Rob sanoi tunnistaneensa meidät. Saimme yhteiskuvatkin arkistoihin. Kun ne oli otettu, Rob totesi, että ”hei, nyt minä haluan kuvan meistä myös omaan kameraani”. Minä olin, että oikeastiko, Ricci nauraa päätään puistellen.
Pikajuna starttaa
Ricci kynäili vastanimetylle Exciterille riffin, josta rakentui lopulta biisi nimeltä World War III. Se mahdutettiin bändin ensimmäiselle demolle, joka kulkeutui sanfranciscolaisen Shrapnel Recordsin Mike Varneyn käsiin. Kappale raivasi tiensä yhtiön U.S. Metal Vol. II -kokoelmalle muun muassa Virgin Steelen, The Rodsin ja Vixenin seuraksi.
Ei aikaakaan, kun Exciter oli kiinnitetty Shrapnelille. Käsillä oli vuosi 1983 ja tuore Exciter-debyytti, sähäkkä ja säälimätön Heavy Metal Maniac.
– Koska World War III nosti meidät pinnalle, pohjasimme kaikki seuraavat sävellykset siihen kappaleeseen, myös kaiken Heavy Metal Maniacin materiaalin. Päätimme, että se on se tyyli, miten soitamme jatkossa. Olimme löytäneet itsemme, Ricci sanoo.
Kotimaassaan ja -kaupungissaan Exciter oli melkoisen yksin, ainakin aluksi.
– Ottawassa ei ollut siihen aikaan todellakaan mitään skeneä. Olimme paikallinen pumppu, jota ihmiset eivät tajunneet ollenkaan. Emmekä me tienneet aloittaneemme täysin uutta genreä, josta meidät tultaisiin myöhemmin muistamaan. Tuumimme alusta saakka, että jengi ei tajua mistään mitään, tehdään vain omaa juttuamme.
– Heti ekan levymme jälkeen aloimme saada fanipostia ympäri maailmaa, Skandinavian maista, muualta Euroopasta ja Etelä-Amerikasta. Emme tienneet, mitä ihmettä tapahtuu. Heavy Metal Maniacin julkaisun jälkeen aloimme tosin saada tunnustusta myös omassa kaupungissamme. Samoin oman maan musabisneksessä. Mutta ennen kuin siihen pisteeseen päästiin, tie oli pitkä ja kivinen, siis juurikin Kanadassa, Ricci huokaa.
Samoihin aikoihin Ontarion provinssin toisella kulmalla, Torontossa, omaa metallista uraansa aloitteli trio nimeltä Anvil, jolla silläkin on osansa juurihevin historiassa ja kotimaansa populaarikulttuurissa. Mainittakoon, että se sama nöyrä ja pyyteetön asenne, joka Anvil-kolmikosta kuvastuu vuoden 2008 The Story of Anvil! -dokumentilla, huokuu myös John Riccin olemuksesta ja puheista.
– He soittivat aikoinaan jollain pikkuklubilla Ottawassa ja me menimme tietenkin katsomaan. Juttelimme keikan jälkeen musabisneksestä ja siitä, miten voimme itse kehittyä ja mennä eteenpäin.
Sekä Anvil että Exciter menivätkin – jälkimmäinen täysin omassa karsinassaan.
– Toki nyt sanomme, että olemme pioneereja speed metal -genressä. Olemme soittaneet matkan varrella monien nuorten bändien kanssa, ja he kertovat aina saaneensa paljon vaikutteita meiltä. Olemme inspiroineet monia, mutta olemme tosi nöyrä bändi ja imarreltuja kaikesta tästä.
– Me teimme vain sitä, mikä tuntui hyvältä ja mistä inspiroiduimme itsekin. Emme ajatelleet, että tämä on nyt speed metalia. Ehkä heavy metalia tai [amerikkalaista] power metalia. Siihen aikaan ei edes tunnettu sanoja speed tai thrash tässä yhteydessä. Mutta kun lehdet alkoivat tehdä juttuja ja kirjoittaa arvioita, juuri nuo sanat ilmaantuivat mukaan. Ja siitähän me vain pääsimme vauhtiin.
Todellakin. Seuraavan kolmen vuoden aikana Exciter louhi kasaan Heavy Metal Maniacin ohella muistettavimmat kulmakivensä. Violence & Force ilmestyi vuonna 1984 ja Long Live the Loud vuotta myöhemmin.
Tyyppejä tulee, tyyppejä menee
Exciterin tuhatta ja sataa eteenpäin pyyhkivää musiikkia alkoi säestää lopulta miehistöllinen turbulenssi.
Ensimmäinen muodonmuutos iski yhtyeen neljännelle Unveiling the Wicked -levylle, kun John Ricci jätti bändin. Hänet korvasi kitaristi nimeltä Brian McPhee. Seuraavaksi rumpali Beehler luopui laulajan hommista, ja paikalle palkattiin Rob Malnati, joka kiekaisi bändin mukaan nimetyn viidennen täyspitkän osuudet.
Tästä vuoteen 2014 Exciter julkaisi kuusi studiolevyä ja yhden livealbumin joko yhden tai kahden alkuperäisjäsenen ollessa riveissä. Tuona aikana Exciterissa ehti vaikuttaa McPhee ja Malnati mukaan lukien 11 muuta soittoniekkaa. Pisimpään kesti rumpali Richard Charron vuodesta 1996 vuoteen 2014.
Exciter on tehnyt uransa aikana julkaisuja seitsemälle eri levy-yhtiölle, joista viimeisimmän, saksalaisen Massacre Recordsin kanssa sillä on edelleen voimassa oleva levytyssopimus.
Exciter Helsingissä lokakuussa 2017. Kuva: Jaakko Silvast
Kaikesta vaihtuvuudesta huolimatta bändi ei ole ollut katkolla kuin kahdesti vuosien 1988 ja 1996 välisenä aikana. Mike Ricci kertokoon, miksi näin on.
– Ehkä se on se palo jatkaa eteenpäin. Se on pitänyt bändin kasassa kaikki nämä vuodet, senkin lyhyen ajan, kun en itse ollut bändissä. 1990-luvun alussa minä ja Dan palasimme yhteen ja teimme kaksi levyä, eikä Allan ollut halukas olemaan mukana. Sitten vuoden 1993 lopussa Danille riitti, mutta minä jatkoin, koska halusin tehdä musiikkia perustamassani yhtyeessä. Vuonna 1996 aloitin oikeastaan uuden Exciterin. Kysyin Allanilta ja Danilta luvan soittaa toisten tyyppien kanssa samalla nimellä. Pojat sanoivat, että tee kuten haluat.
– Jatkoin seuraavat parikymmentä vuotta. Teimme levyjä ja kiersimme maailmaa. Se ei ollut alkuperäinen kokoonpano, mutta promoottorit, muut bändit ja yleisö olivat kiinnostuneita. Saimme levytysdiilin kerta toisensa jälkeen. Ennen kaikkea tässä on kyse intohimosta musiikkiin. Sen jälkeen, kun palasimme Danin ja Allanin kanssa yhteen vuonna 2014, kiinnostus ja tarjoukset ympäri maailmaa kolminkertaistuivat – olihan remmissä taas alkuperäiset kolme tyyppiä.
– Jos nyt kävisi niin, että ajautuisimme taas erilleen, Exciter voisi varmastikin jatkaa pelkästään minun, Danin tai Allanin toimesta, mutta ei siinä olisi tietenkään samaa hypeä. Meille ei kuitenkaan voisi ikinä käydä kuten vaikkapa Venomille, siis että olisi kaksi samannimistä bändiä. Se on joko tämä tai ei mitään. Se, joka haluaa kantaa soihtua, kantakoon.
John Ricci toteaa seisovansa kaikkien Exciter-nimellä tehtyjen levytysten takana.
– Tietenkin pidän eniten omista jutuistani, koska olen kirjoittanut kaiken musiikin ja sanat silloin, kun olen ollut bändissä. Ne levyt, jotka bändi teki pelkästään Allanin ja Danin kanssa, sisältävät oikein hyviä biisejä, joskin bändin soundi muuttui hivenen. Varmaankin siksi, että Brian McPhee soittaa eri tyylillä kuin minä. Hän on todella hyvä soittaja, mutta erilainen. Ei minulla siltikään ole mitään negatiivista sanottavaa yhdestäkään Exciter-levystä.
Pieni särö edelliseen kuitenkin tuntuu liittyvän. Vuonna 2004 uutisoitiin Dan Beehlerin ja Allan Johnsonin tehneen yhteistyötä maanmiehensä, Annihilator-pomo Jeff Watersin kanssa. Kimpan tuloksena Megaforce julkaisi Exciterin kuusi ensimmäistä levyä Watersin remasteroimina. John Riccille asia ei mitä ilmeisemmin ollut ok.
– Se on oma tarinansa, vaikea sellainen, enkä oikein välitä puhua siitä. Siinä ei kysytty [silloiselta] bändiltä mitään. Et tiedä kaikkea tästä asiasta, mutta se ei ollut hyvä juttu, Ricci suostuu sanomaan.
Noh, viimeisin Exciter-levy on kuitenkin vuoden 2010 Death Machine. Tuleeko vielä uusia levyjä?
– Olemme soittaneet paljon keikkoja vuoden 2014 jälkeen, ja sen lisäksi jokaisella on tietenkin henkilökohtainen elämä. Aina, kun olemme ryhtyneet treenaamaan uusia biisejä, kaikki on pitänyt keskeyttää, kun on täytynyt ruveta treenaamaan seuraavia keikkoja varten. Emme ole saaneet työstettyä loppuun yhtäkään uutta biisiä, jonka olemme aloittaneet, Ricci voivottelee.
– Seuraava levy julkaistaan Massacrelle, mutta minulla ei ole hajuakaan, milloin se tulee. Ne biisit, joita olemme aloittaneet treenaamaan, kuulostavat hyvin paljon perinteiseltä Exciterilta. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, koska sanotaan, että ei pitäisi toistaa itseään. Mutta on tosi vaikeaa kirjoittaa sellaista, mihin ei tunne intohimoa.
Megadeth ja aitatolppa
Exciter on soittanut kuluneiden vuosikymmenten aikana monen merkittävän metallibändin kanssa Manowarista, Motörheadistä ja Megadethistä Mercyful Fateen, Acceptiin ja Rageen.
– Megadeth, Yhdysvallat ja kesä 1985. He olivat juuri julkaisseet ekan levynsä ja Chris Poland oli lähtenyt bändistä. Mukana oli sessiokaveri Mike Albert, tosi taitava soittaja. Me olimme samalla rundilla Pohjois-Amerikassa. Vuokrasimme Ottawasta ison asuntoauton ja viiden tonnin kuorma-auton kamoja varten. Ajoimme aloittamaan kiertuetta Los Angelesiin neljäntuhannen mailin päähän, mistä se jatkui rannikkoa pitkin aina New Yorkiin.
– Kun pääsimme Losiin, Megadethin jätkillä oli vain farmari, ei mitään kuorma- saati asuntoautoa. He kysyivät, voivatko laittaa kamansa meidän rekkaan. Me olimme, että siitä vain. Sanoimme myös, että vuorotelkaa sen tila-auton ratissa ja tulkaa muut meidän bussiin. Siellä on ilmastointi ja kylmää olutta. Se teki terää varsinkin Nevadan kuumilla aavikkoseuduilla. Davestä [Mustaine] se oli tosi siistiä, koska moni bändi ei kuulemma suostu sellaiseen. Sanoin, että me olemme kanadalaisia, me olemme mukavia, Ricci nauraa.
– En muista, mikä se kaupunki oli, mutta saavuimme keikkapaikalle kamoinemme ja autoinemme ja ihmettelimme, että missäs Megadethin jätkät ovat – että eivätkös he olleet ihan perässämme valtatiellä? Odottelimme ja odottelimme. Keikkaan oli kaksi tuntia, eikä ketään näy missään. Viimein he ilmaantuvat, ja tässä syy myöhästymiseen: Gar [Samuelson, vuonna 1999 menehtynyt alkuperäisrumpali] oli ajovuorossa, nukkui rattiin ja vetäisi tieltä ulos. Tien vieressä oli läheisen maalaistilan aita, ja kun hän osui ensimmäiseen aitatolppaan, kaikki heräsivät. Kukaan ei siis kuollut tai mitään. Jätkät olivat aika pöllähtäneitä. Kysyimme, että miten pääsitte tänne. He olivat jollain ilveellä löytäneet puhelimen, soittaneet firmaan, josta olivat vuokranneet sen farkun ja sanoneet, että ”romutimme autonne, voitteko lähettää meille uuden?”. Jostain syystä firma toimitti uuden auton. Tosi tarina!
Aivan lopuksi, John Ricci, 61 vuotta: asteikolla 1–10, kuinka heavy metal maniac vielä olet?
– Sanon, että 10. Me olemme vielä siinä iässä, että pystymme antamaan kaikkemme lavalla ja nautimme soittaa musaa, josta pidämme. Ehdottomasti kymmenen! Kun näet meidät huomenna, voit itse päättää, mikä on meininki.
Kyllä, se on täysi kymppi.
Julkaistu Infernossa 1/2018.