Uuden ajan onnistujat – haastattelussa Ne Obliviscaris

Australialainen Ne Obliviscaris yhdistelee sujuvasti blastbeatejä, progerockia ja folk metalia. Viulisti-laulaja Tim Charles on klassisen koulutuksen saanut muusikko, joka rakastaa metallia ja ymmärtää bisnestä. 

21.05.2023

Uuden musiikin julkaiseminen on aina artistille suuri ja tunteikas hetki, etenkin pitkäksi ja vaikeaksi venyneen levyntekoprosessin jälkeen. Ne Obliviscarisin Tim Charles on suorastaan liikuttunut palautteesta, jota uusi Exul-levy on saanut. 

– Palaute on ollut innostuneempaa kuin koskaan ennen, ja se tietenkin lämmittää sydäntä valtavasti. Ennen kaikkea odotan, että pääsemme kiertueelle ja esittämään uusia kappaleita livenä, Charles aloittaa. 

Sivistynyt, kohtelias ja analyyttisen oloinen viulisti huokaisee syvään, kun kyselen, miten epätoivoista levynteko pahimmillaan oli. 

– Meidänhän piti äänittää albumi jo maalis-huhtikuussa 2020, mutta kaikki tietävät, mitä maailmassa silloin tapahtui. Meillä oli rummut jo purkissa, mutta työn jatkaminen kävi mahdottomaksi. 

Suomalaiset bändit valittelevat joskus, miten bänditoiminnasta tulee hankalaa, kun jäsenet asuvat eri kaupungeissa. Ne Obliviscaris on vienyt logistiset haasteet kokonaan uudelle tasolle. 

Kitaristi Benjamin Baret asuu Ranskassa ja basisti Martino Garattoni Italiassa, Charles itse, laulaja Marc Campbell ja kitaristi Matt Klavins Australiassa. Levyn tuottaja Mark Lewis on jenkki, jonka oli määrä lentää Australiaan äänittämään levyä. Ihan näin helposti se ei mennyt. 

– Kukaan ei päässyt Australiaan äänityksiä varten, ja lopulta meillä meni koko hommaan kaksi ja puoli vuotta. Levy on äänitetty yhdeksässä eri studiossa ja neljässä eri maassa, Charles luettelee. 

Paljon vaikeammaksi levyntekoa ei voi tehdä. 

– Oli hetkiä, jolloin mietin, tuleeko tämä koskaan valmiiksi. Mutta samalla me uskoimme koko ajan näihin biiseihin. Tosin musiikkimme on sellaista, että biiseistä ei koskaan tiedä, heräävätkö ne henkiin. Ne täytyy äänittää ja miksata ensin, vasta sitten kuulee niiden lopullisen luonteen. 

Kun Exul oli lopulta valmis, bändi tajusi, että homma onnistui kaikesta huolimatta. 

– Julkaisukampanja, videot ja kiertuesuunnitelmat painittiin kuntoon todella tehokkaasti ja nopeasti. Valmiin levyn kuunteleminen palautti itsetuntomme. 

Rumpalinvaihdos 

Exulin rumpuraidat soitti vielä Dan Presland, mutta levynteon tiimellyksessä hän päätti jättää bändin. Vielä haastatteluntekohetkellä Charles ei suostunut paljastamaan seuraajan nimeä, eikä sitäkään, onko hän mukana vain kiertuerumpalin statuksella vai täysjäsenenä. 

– Kerromme uuden rumpalin nimen huhtikuussa. Haluamme pitää sitä ensin vähän piilossa, koska tahdomme kunnioittaa Danielin merkittävää roolia Exul-levyllä. Hän soitti näihin biiseihin elämänsä parhaat rumpuraidat ja olemme siitä äärettömän kiitollisia. 

Charlesin mukaan ”monet Euroopassa luultavasti tuntevat” uuden rumpalin. Preslandin soittokengät ovat aikamoiset täytettäväksi, mutta Charlesin mukaan uuden kaverin kyvyistä on jo sataprosenttinen varmuus. 

Presland soitti rumpuja Ne Obliviscarisissa vuodesta 2005, ja vaikka hän hyppäsi hetkeksi sivuun jo kymmenisen vuotta sitten, hän on ollut tärkeä osa bändin soundia. Preslandin uusi Black Lava -bändi oli yksi syy miehen lähtöön. 

– Hän halusi priorisoida uuden bändinsä, ja ymmärrän sen hyvin. Jäsenvaihdokset ovat aina lyhyellä aikavälillä vaikea asia käsitellä. Jos ajatellaan Danielia, hän on fantastinen muusikko, jonka merkitys tälle bändille on suuri. Sellaista ei voi korvata noin vain. Jo pelkästään teknisesti yhtä kyvykkäiden soittajien löytäminen on haaste. 

Charles osaa katsoa akuutissa kriisissä pidemmälle. Ne Obliviscaris on tottunut kokoonpanomuutoksiin. 

– Bändistä lähtemiseen on aina jokin syy, ja usein me muutkin olemme huomanneet sen. Yleensä muutos puhdistaa vähän ilmaa ja antaa uuden alun. Ja kun uusi soittaja löytyy, hän on aina hyvin innoissaan, mistä seuraa hyvä kuherruskuukausi kaikille. 

Neljä pointtia 

Ne Obliviscarisin musiikki on sellainen vaikutteiden sekasotku, että sen luomiseen luulisi kuluvan hetki jos toinenkin. Charles sanoo, että tekemisen vaikeusaste riippuu seikkailunhalusta. 

– Suurin haaste on kommunikoida oma visio kappaleesta muille. Kuten aiemmin sanoin, näistä biiseistä on vaikea luoda mielikuvia ennen kuin ne on äänitetty, ja se vaatii mielikuvitusta. Vaikkapa Misericorde II:n demot olivat aika vaisuja esityksiä lopulliseen verrattuna. Minun piti vakuuttaa moneen kertaan, että uskokaa nyt, tästä tulee hyvä. 

Charles sanoo, että levyntekoon liittyy neljä osa-aluetta, jotka kaikki pitää hoitaa laadukkaasti. Vain silloin on mahdollisuus onnistua. 

– Ensiksi biisien pitää olla hyviä. Toiseksi ne pitää soittaa hyvin. Kolmanneksi ne pitää äänittää hyvin ja neljänneksi miksata ja masteroida hyvin. Vasta kun kaikki tämä on kunnossa, biisit voivat herätä henkiin ja nousta lentoon.

Perfektionistinen näkemys, mutta ei täysin vailla katetta. Ne Obliviscarisin musiikista voi olla montaa mieltä, mutta kukaan ei voi väittää perustellusti, etteikö bändi tekisi omaan juttuaan hyvin.

Charles kertoo esimerkin Graal-kappaleen loppupuolen viulusoolosta.

– Riffi on Martinon kirjoittama, ja olin siitä heti alussa innoissani. Tiesin, että siitä tulee eeppinen juttu! Mutta sitten kun minun piti ryhtyä säveltämään omaa sooloani siihen ihan konkreettisesti, se kuulostikin… Ei nyt ihan paskalta, mutta paljon huonommalta kuin mielikuvani.

Monen päivän väkisin vääntämisen jälkeen Charles päätti jättää homman sikseen. Hetken hän jopa mietti, tulisiko biisi levylle ollenkaan.

– Biisi makasi koskemattomana yli vuoden, ja kun palasin siihen viime vuoden huhtikuussa, yhtäkkiä tiesinkin täsmälleen, mitä tehdä sen soolon kanssa. Siitä tuli juuri niin vahva kuin olin kuvitellut, ellei vahvempikin!

Somemiljonäärit

Tämänkin lehden sivuilla artistit tuppaavat valittelemaan, miten some vie nykyaikana niin paljon energiaa. Kun tekisi vain mieli tehdä biisejä ja soittaa niitä. Ne Obliviscaris on ollut valittamisen sijaan suorastaan edelläkävijä eri alustojen hyödyntämisessä ja onnistunut jopa tekemään kannattavaa liiketoimintaa niiden avulla.

Joukkorahoituksella on vähän huono maine rockympyröissä, mutta se ei johdu välineestä vaan siitä, että useimmiten joukkorahoitusta hyödynnetään puolivillaisesti ja osaamattomasti. Tulee mieleen eräskin aikamoisen summan kerännyt kotimainen kampanja, joka kääntyi lopulta rajusti itseään vastaan, muttei mennä nyt siihen.

Ne Obliviscaris käynnisti vuonna 2014 joukkorahoituskampanjan rahoittaakseen maailmankiertuetta. Tavoitteena oli kerätä 40 000 Australian dollaria eli noin 25 000 euroa, mikä saatiin täyteen kahdessa päivässä. Kampanjan lopullinen saldo oli kaksinkertainen.

Eikä tässä vielä kaikki. Vuonna 2016 bändi perusti tilin Patreon-palveluun, joka ei ollut vielä levinnyt yhtä laajalle kuin nyt.

– Huhtikuussa 2023 saavutamme Patreonissa miljoonan Australian dollarin eli noin 600 000 euron rajapyykin. Tätä nykyä noin 90 prosenttia tuloistamme tulee Patreonista, Charles sanoo vähäeleisesti.

Suuria summia, mutta Charles kehottaa käyttämään laskutikkua: itse asiassa bändin jäsenille ei ole jäänyt vuositasolla käteen kuin McDonaldsin liksan verran, tai vähän alle.

– Jos jaetaan summa seitsemälle vuodelle ja vähennetään siitä kaikki tappiot sekä muut kulut ja jaetaan loppu aika monen ihmisen kesken, siitä ei jää ihan hirveää vuosipalkkaa. Mutta ehdottomasti se mahdollistaa toimintamme. Onneksi meidän ei tarvitse enää tehdä kiertueita tappiolla, mutta ei niistä juuri rahaakaan tule.

Bisnesajattelua

Mistä Ne Obliviscarisin harvinaisen kirkas bisnesajattelu tulee? Bändi tuottaa jatkuvasti linjoille laadukasta sisältöä, kuten kaikenlaisia soittovideoita ja behind the scenes -pätkiä, järjestää online-tapaamisia faneilleen, myy oheistuotteita, julkistaa kilpailuja ja niin edelleen. Kaikesta huokuu itse tekemisen henki, mutta laadukkaasti.

Fanien sitouttaminen on onnistunut paljon paremmin kuin monella bändillä, joilla on faktisesti paljon enemmän yleisöä.

– Tällainen tekemisen tapa on ollut tietyllä tavalla meissä aina. Ensimmäinen keikkamme oli vuonna 2006. Aika nopeasti sen jälkeen aloimme pohtia, että keikkajärjestäjät eivät ole kauhean ammattimaisia. Mietimme, että pystyisimme itse parempaan.

Charlesilla oli jo kokemusta musiikkibisneksestä, koska hän oli toiminut managerina, pyörittänyt levy-yhtiötä ja tehnyt kiertueteknikon töitä. Bändi tajusi, että itse tekemällä langat pysyvät omissa käsissä, ja jos on älyä ja halua opiskella, homma voi onnistua. Charles ryhtyi Ne Obliviscarisin manageriksi, ja sitä hän on tänäkin päivänä.

– Kun aloitimme rundaamisen, minulla oli ikään kuin sisäpiirin tietoa, miten asiat kannattaa hoitaa.

Ennen kaikkea Charles oli nähnyt musiikkibisneksessä sen, miten persaukisia melkein kaikki bändit ovat. Tästä lähti idea joukkorahoituskampanjasta ja myöhemmin Patreonista.

– Olimme ensimmäisiä bändejä, jotka onnistuivat joukkorahoituksessa, ainakin täällä Australiassa. Eikä Patreonista ollut moni kuullutkaan, kun otimme sen käyttöön.

Charlesin mukaan läpinäkyvyys on kaikki kaikessa, kun fanit maksavat suoraan yhtyeelle. Juuri tässä useimmat munaavat.

– Sanomme ihan suoraan, että Patreoniin pistetystä kympistä tulee meille yhdeksän dollaria. Jos ajatellaan perinteistä levymyyntiä tai vaikka keikkalippuja, voi olla että sijoitetusta kympistä jää meille yksi tai kaksi taalaa.

Charles kertoo, miten häntä turhauttaa nähdä bändien lopettavan siksi, että rahat loppuvat. Julkisuuteen tästä ei kuitenkaan yleensä kerrota. 

– Ihmiset pelkäävät puhua rahasta, sehän on aika henkilökohtainen asia. Se, että rahaa ei ole, voi myös tuntua epäonnistumiselta. Meidän ratkaisumme oli kertoa rehellisesti, että haluamme kiertueelle, mutta meillä ei ole siihen rahaa. Ihmiset halusivat auttaa, ja olemme siitä valtavan kiitollisia. 

Terveisiä miksaajille 

Ne Obliviscarisin musiikkia voi luonnehtia hyvällä syyllä persoonalliseksi. Se ei kuulosta suoraan keneltäkään muulta, mutta vaikutteita kyllä on. 

Charlesin mukaan bändin identiteetti löytyi kolmen avainbiisin kohdalla. As Icicles Fall, Tapestry of the Starless Abstract ja Forget Not ovat kaikki Portal of I -albumilla (2012). 

– Siihen liittyi rajojen rikkominen ja jokin ennakkoluulottomuus. Kaikki bändit, joihin olin seonnut silloin… Esimerkiksi Opethin Blackwater Park [2001] oli minulle älyttömän tärkeä levy. Olin sen julkaisun aikaan 19-vuotias ja se räjäytti tajuntani. Toinen merkkiteos oli Enslavedin Isa [2004], joka oli yhtä aikaa metallia ja melkein Pink Floydia. Rakastin sitä! 

– Olen varmaan suurin syypää siihen, että Ne Obliviscarisilla on niin paljon vaikutteita metallin ulkopuolelta, hah hah. Ja aika usein käy niin, että meille syntyy jokin idea, joka on niin kaukana metallista kuin olla voi. Otamme sen melkein haasteena: tästäkin jutusta voidaan kyllä tehdä metallibiisi. Aika moni muu heivaa roskiin kaikki ideat, jotka eivät sovi yhdessä sovittuihin raameihin. Meillä ei ole sellaisia. 

Vaan miten tällainen äärimetallia, progea, viulua ja fiilistelyä yhdistelevä mekkala saadaan toimimaan livenä? Laatuun keskittymällä, kuinkas muuten. 

– Ihan ensiksi on aivan välttämätöntä palkata taitava miksaaja, joka ymmärtää millaista äänimaisemaa haluamme luoda. Alkuaikoina teimme paljon töitä miksaajien kanssa, jotka eivät olleet varmaan nähneetkään viulua. Tajusimme nopeasti, että ilman hyvää miksaajaa tästä ei tule mitään. 

– Sekään ei vielä riitä, että miksaaja osaa sinänsä hommansa. Lisäksi hänen täytyy tuntea biisit ja tietää, mitä niissä tapahtuu ja mikä missäkin vaiheessa on olennaista. Nykyään meillä on parikin eri miksaajavaihtoehtoa, jotka tuntevat tuotantomme etu- ja takaperin ja tekevät meille mielellään töitä. Se on suuri etuoikeus, joka takaa, että yleisömme saa joka ilta sen mitä haluaa. 

Toinen tärkeä elementti liveympäristössä on, yllätys yllätys, bändi itse. 

– Vaikka soundi olisi kuinka kohdallaan, keikka ei ole hyvä, jos soitamme paskasti. Me suhtaudumme siihen hyvin kunnianhimoisesti. 

Charlesin puheilla on pohjaa. Hänellä on takanaan 20 vuotta klassista viulunsoiton opiskelua. Klassisen opiskelun vaatimustason hän on ikään kuin siirtänyt mukanaan metallipuolelle. 

– Säännöllisen harjoittelun merkitys on minulle ihan selvä asia, kuten meille kaikille. Kun soittomme toimii ja crew on ammattitaitoista, lopputulos on varmasti pääsylipun hinnan arvoinen. 

Charles opiskeli aikoinaan Monashin yliopistossa Melbournessa opettajinaan muun muassa Fintan Murphy, Elizabeth Sellars ja Goetz Richter. 

Määrätietoinen ja aikaansaava viulisti sanoo, että bändi ei tee viisivuotissuunnitelmia, mutta ajattelee aina noin puolitoista vuotta eteenpäin. Mahdollisuuksia tulee ja menee, kuten nyt vaikka tuleva kiertue, josta Charles on selvästi innoissaan. 

– Teemme Exulin julkaisun jälkeen maailmankiertueen. Tiedän managerina jo nyt aika tarkkaan, mitä tapahtuu seuraavan puolentoista vuoden aikana. Se on hieno tilanne. Haluamme myös pohtia jo hiukan seuraavaa albumia, sillä nyt on sellainen tunne, että Exulin julkaisu ja kiertue menee todella hyvin.

Julkaistu Infernossa 4/2023.

Lisää luettavaa