”Väänteleepä elämäni millaiseksi tahansa, minulla on aina tietty yhteys pimeyteen” – haastattelussa Satyricon-pomo Satyr

Norjalaislegenda Satyricon sisäisti Deep Calleth upon Deep -albuminsa luomistyön keskellä kuolevaisuutensa. Tämä langetti eksistentialismin syvyyksiin vajonneen albumin ylle totuttuakin synkemmän varjon.

Sigurd ”Satyr” Wongraven, 41, on tullut tunnetuksi paitsi Satyriconin kruunaamattomana hallitsijana myös riivatun määrätietoisena, häikäilemättömänä ja jopa aggressiivisena hahmona.

Istuutuessaan kertomaan Satyriconin uudesta Deep Calleth upon Deep -levystä Satyr vaikuttaa kuitenkin rauhalliselta. Aivan kuin hän olisi kanavoinut albumille valtaosan olemuksestaan.

– Vaikka olemme pyrkineet repimään koko sielumme auki jokaista levyämme varten ja kurottaneet yhä korkeammalle luodaksemme mitä puhtainta Satyriconia, tunnen oloni nyt enemmän kaikkeni antaneeksi kuin koskaan aiemmin, Satyr kertoo.

– Syy tähän on kuolema. Kun ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja sen, miten odottamattomia käänteitä elämässä voi tapahtua, se muuttaa perspektiiviä. Ei ole mitään väliä, miten inspiroitunut tai motivoitunut olet. Kuolema ei kysele sinulta tällaisia siinä vaiheessa, kun se päättää lopettaa elämäsi.

Satyr ei puhu aiheesta, mutta on varsin selvää, että miehellä pari vuotta sitten todetulla, ilmeisesti hyvänlaatuisella aivokasvaimella on tekemistä asian kanssa. Hän jatkaa ottamalla puheeksi ALS-lihasrappeumaa sairastavan Cacophony-kitaristi Jason Beckerin.

– Jason kärsii kammottavasta sairaudesta, joka on halvaannuttanut hänet lähes kokonaan. Hän on yksi kaikkien aikojen taitavimmista metallikitaristeista, joka ei tule todennäköisesti soittamaan enää ikinä nuottiakaan. Tämä sai minut ajattelemaan, että vaikka pyrimme jatkamaan Satyriconin kanssa vielä pitkään, en voi ikinä tietää, mikä albumi tulee olemaan viimeiseni. Siksi jokaisesta albumista on rakennettava monumentaalinen merkkipaalu. Kysyin itseltäni, millaisen testamentin haluan jättää tälle maailmalle, jos en onnistukaan enää huijaamaan kuolemaa.

– Meille Satyriconissa ei ole olemassa käsitettä ”tarpeeksi hyvä”. Emme ole ikinä laskeneet käsistämme albumia, joka ei ole meistä täydellinen. Eli kun sanon näin, en tarkoita sitä, ettemme olisi aiemmin antaneet luomuksillemme kaikkeamme. Nyt tunnelma oli vain niin absoluuttisen brutaalilla tasolla, että se varjosti koko levyä.

Käänteinen kuvajainen

Deep Calleth upon Deepin kansitaide poikkeaa karulla maalauksellisuudellaan totutusta metallilinjasta. Satyr kertoo kansien valikoitumisen eronneen merkittävästi siitä, miten Satyricon on historiassaan toiminut.

– Tavallisesti etsimme albumin kansia suunnitellessamme käsiimme oikean artistin, jolla on silmää juuri vaaditunlaista teosta varten. Tästä seuraa interaktiivinen osa luomistyötä, jonka aikana kerron tekijälle omista näkemyksistäni.

– Esimerkiksi Nemesis Divinan [1996] kohdalla tutustuimme Stein Løkeniin, ja hän ymmärsi ajatukseni jopa itseäni paremmin. Stein rakensi puisen kehikon, maalasi taustan, hankki kaikki tarvittavat osaset kuollutta varpushaukkaa ja siansilmiä myöten ja kokosi kaiken yhdeksi teokseksi, minkä jälkeen koko komeus sytytettiin tuleen ja kuvattiin. Yleensä minulla on selkeä mielikuva siitä, minkälaisen tunnelman haluan visuaalisuuteen vangita. Tällä kertaa näin ei käynyt. Asia valkeni minulle vasta siinä vaiheessa, kun näin tämän teoksen. Voisi kai sanoa, että taulu valitsi albumin.

– Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä albumin ilmettä sen taiton kanssa työskennelleen suunnittelijan kanssa. Hän oli työskennellyt muutaman ison museoprojektin parissa, ja hänen kauttaan pääsin näkemään ison joukon Edvard Munchin [norjalainen taiteilija, 1863–1944] vähemmän tunnettuja ja hämärimpiä teoksia. Hän kertoi muistaneensa kaikki ne sanat ja mielikuvat, joilla olin kuvaillut Deep Calleth upon Deepin musiikkia ja aistineensa, että jotkin näistä teoksista saattaisivat olla täsmälleen sitä, mitä olen koko ajan etsinyt.

Aluksi maalausten joukosta ei meinannut löytyä mitään sopivaa.

– Osa maalauksista oli toki upeita, mutta ei millään muotoa albumin kansiksi sopivia. Sitten, ihan viimeisten maalausten joukosta, löytyi Kiss of Death. Tunsin välitöntä vetoa maalausta kohtaan, enkä osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta sanoin.

– Kiss of Death on todella raaka, alaston, hiomaton ja inhimillinen teos. Se edustaa kaikkea sitä, mistä Deep Calleth upon Deepissä on kysymys. Oli uskomatonta huomata, että 120-vuotias maalaus oli kuin luotu tätä albumia varten. Ihan kuin olisin konsultoinut jotakuta taiteilijaa tekemään teoksen, joka piileksi alitajunnassani.

Ikonisen maalarin teoksen käyttäminen tunnetun bändin kansitaiteena ei ole kaikkein yksinkertaisin prosessi.

– On tasan yksi tapa toimia: äärimmäisen kunnioittavasti ja ammatillisesti. Tällaista teosta, vaikkei se hänen tunnetuimpia olekaan, ei lähdetä käyttämään ihan noin vain, tai ihan minkä tahansa albumin kannessa, Satyr pyörittelee.

– Aluksi homma vaikutti todella helpolta. Ellei maalaus ole siirtynyt johonkin erityisomistukseen, teoksen kopiosuojaus raukeaa 70 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Tilanne muuttuikin mutkikkaammaksi vasta siinä vaiheessa, kun maalaus piti saada ikuistettua digitaalisesti.

– Itse tauluun käsiksi pääseminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Jos haluaa nähdä alkuperäisen teoksen ja vieläpä kuvata sen korkealla resoluutiolla, on anottava luvat sen omistajalta. Tässä tapauksessa meidän oli käsiteltävä asia Munch-museon kanssa, jonne taulut päätyivät taiteilijan testamentattua työnsä Oslon kaupungille kiitokseksi kaikista täällä asumistaan vuosista. Samalla hän taisi pelätä, että natsit ryöstävät hänen luomuksensa Norjasta.

Museon väki ei ollut aluksi kovin innostunut projektista.

Se oli vain meidän onnemme. Se ajoi minua eteenpäin. Olin kuin riivattu kannen suhteen. Halusin taulun mukaan hinnalla millä hyvänsä. Olin hetken jopa sitä mieltä, että jos tämä kansi ei toteudu, emme julkaise koko albumia.

Alkukantaista visuaalisuutta 

Satyricon on aina ollut niitä bändejä, jotka herättävät kuulijoissa voimakkaita ja äärilaidasta toiseen yltäviä reaktioita, tekipä se mitä tahansa. Deep Calleth upon Deepin kohdalla jo kansitaide sai kuulijakunnan sekaisin hämmennyksestä.

– Olin täysin varautunut tyrmäävien ajatuksien vyöryyn, Satyr myöntää.

– Kun valitsin tämän taulun, tarkoitukseni oli täydentää albumi täsmälleen sille sopivalla kansitaiteella. Ei provosoida itsetarkoituksellisesta. Ei tuoda Edvard Munchia parempaan tietoisuuteen. Eikä edes alkaa saarnata taiteesta.

– Huomasin aika nopeasti, että ihmiset eivät välttämättä tunnistaneet maalauksen tekijää nimeltä. Edvard Munch ei merkinnyt heille mitään. Kun tuli ilmi, että kyseessä on Huuto-teoksen maalaaja, kaikkien silmät aukesivat. Ihmisten reaktioista ymmärsin, että kansi oli kuin olikin vaikuttanut odottamattomalla tavalla. Se toi Munchia ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin mikään muu vähään aikaan. Se oli kunnia.

– Vaikkemme tehneet tätä tietoisesti, Munchin teos pääsi viimein herättämään ihmisissä niitä tunteita, joita taiteilija oli varmasti halunnut aiheuttaa jo toistasataa vuotta sitten. Konteksti on ehkä eri, mutta Kiss of Death on niin brutaali maalaus, että se olisi varmasti aiheuttanut paljon kuohuntaa jo omana aikanaan.

Ennen Munch-yhteyden esille tulemista kärkkäimmät huutelijat ehtivät tyrmätä yksinkertaisen oloisen maalauksen täysin ala-arvoiseksi töhertelyksi, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen visuaalisen taiteen kanssa. Tämän todettuani Satyr nappaa pöydältä eteensä palan valkoista paperia ja punaisen tussin. Hän vetää paksulla tussilla keskelle paperia viivan ja siirtää teoksen eteensä.

– Joskus taide saattaa olla jotain näin yksinkertaista ja herättää silti voimakkaita tunneryöppyjä. Tämän nähtyään joku saattaisi ajatella, ettei tämä todellakaan ole taidetta. ”Minä voisin tehdä ihan samanlaisen taulun itse.” ”Koko teos ottaa minua päähän.” Mutta… Ehkä nuo tunteet ovat sitä, mitä taiteilija halusikin teoksellaan herättää.

– On ihan mahdollista, että juuri tuo primitiivinen vihantunne oli sitä, mihin Edvard tietoisesti tai alitajuisesti pyrki, mutta emme saa välttämättä koskaan tietää, onko asia näin. Se on yksi taiteen parhaista puolista. Munch oli juuri tällainen taiteilija. Kuten olette nähneet, hän kykenee halutessaan tekemään teknisesti todella määrätietoisia ja linjakkaita töitä, mutta teknisyydellä ei todellakaan ilmaista kaikkea. Joskus tarvitaan primitiivisyyttä. Koen voimakasta sukulaisuutta tätä ajatusmaailmaa kohtaan, vaikka omat työni ovatkin paljon vaatimattomampia.

– Kun ihmiset kertovat, etteivät pidä tästä kannesta, koska se on liian yksinkertainen ja tylsä, en oikein kykene ottamaan sitä vakavasti. Se on todella typerä lähestymistapa taiteeseen. Se on sama kuin sanoisin itse kitaristina, että AC/DC:n Highway to Hellin pääriffi ei ole hyvä, koska se on liian helppo soittaa.

Irrallaan todellisuudesta 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin yksityiskohta Satyricon-albumilla on saanut ihmiset varpailleen. Välillä kitkeryyteen on riittänyt pelkkä vieraileva laulaja.

– Ymmärrän hyvin, miksi minun oletetaan heittävän bensaa liekkeihin tahallani, Satyr naurahtaa kuivasti.

– Todellisuudessa kaikki johtuu siitä, että liikun jatkuvasti eteenpäin niin itsetietoisesti, että se saattaa vaikuttaa provosoinnilta tai ihmisten ravistelemiselta vain huomion hakemiseksi. Teen kuitenkin nämä ratkaisut aina täydestä sydämestäni ja siksi, että uskon ilmaisevani itseäni parhaiten juuri näin.

– Moni epäili minun provosoineen edellisellä albumillamme [Satyricon, 2013], jolla Sivert Høyem lauloi Phoenix-kappaleessa. Minulle kyse oli siitä, että pidin häntä uskomattomana laulajana, jolle olisi hienoa kirjoittaa musiikkia. Hän kun sattuu tuntemaan taustoistaan huolimatta voimakasta vetoa ääri- ja mustaa metallia kohtaan.

– En todellakaan osannut ajatella, että tempaus otettaisiin millään tavalla itsetarkoituksellisena. Kun sitten aloin tehdä haastatteluja albumin tiimoilta, joka toinen toimittaja kyseenalaisti asian aika käsittämättömistä syistä. Yksikin kyseli minulta tuohtuneena, minkä takia myimme itsemme ja otimme levyllemme poplaulajan.

– Poplaulajan? Mitä helvettiä! Yritin ymmärtää hänen näkemystään, mutta hän ei saanut perusteltua sitä muulla kuin sillä, että Sivert laulaa tavallisesti bändissä, joka ei ole metallia. Mitä sitten? Ei Nick Cavekään soita metallia ja jakaa silti täsmälleen sen saman pimeyden, jossa me Satyriconin kanssa liikumme.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Satyr jatkaa toteamalla, että hän ymmärtää myös sen ristiriidan joka syntyy, kun bändi tekee jatkuvasti odottamattomia siirtoja ja väittää toimivansa omaehtoisesti.

– On helppo sanoa, ettei välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Todellisuudessa ihmiset välittävät siitä todella paljon. Se on yksi nykymaailman oudoimmista ristiriidoista, johon palaan tasaisin väliajoin.

– Mitä minuun taas tulee… Uskallan väittää, etten perusta ihmisten ajatuksista juuri koskaan, mutta siinä vaiheessa, kun joku tulee sanomaan minulle, etten tee musiikkiani intohimosta vaan laskelmoidusti, saatan ottaa pahasti itseeni. Otan työetiikan, intohimon ja luovuuden todella vakavasti. Minulle saa ehdottomasti sanoa, ettei pidä jostain luomuksestani, mutta jos moraalini taiteeni suhteen kyseenalaistetaan, en todellakaan aio sietää sitä.

– Muuten minua ei kosketa, mitä lähipiirini ulkopuolella tai maailmassa tapahtuu. Se ei liikuta minua. Huomaan eron ”normaaliin” jokapäiväisessä elämässäni, vaimoni kanssa. Kun kysyn hänen päivästään, hän kertoo yleensä juoruiluista ja muista ihmisistä. Huomaan nopeasti, miten erilainen olen häneen verrattuna.

– Muusikolle tällainen piirre on todella tärkeä. On vaikeaa tehdä musiikkia, jolla miellyttää kaikkia, tai edes murto-osaa ihmisistä. Siksi on hyvä elää omassa kuplassaan ja olla itsekäs, koska vain tekemällä itsekästä musiikkia intohimoisesti voi tehdä jotain sellaista, joka saattaa koskettaa aidosti jotakuta muutakin.

Deep upon Calleth Deep huokuu äärimmäisen alkukantaista ja rumankaunista pimeyttä, jonka alkulähteitä ei olisi vaikea lähteä arvailemaan keskellä maailman ja ihmiskunnan sekasortoa. Tämä ei siis kuitenkaan vaikuta irrallaan muusta maailmasta elävään Satyriin?

Mies hiljenee hetkeksi ennen kuin lähtee tarkentamaan näkökulmiaan.

– En tiedä, miten paljon biologia ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen, mutta… Minulla on kaksi poikaa. Heidät on kasvatettu täsmälleen samalla tavalla. Heillä on samat vanhemmat. Heitä on kohdeltu samalla tavalla. Heille on annettu samanlainen alku elämälle. Silti… he ovat todella, todella erilaisia. He ovat kuin yö ja päivä. Kuin pimeys ja valo. Tämä on saanut minut kyseenalaistamaan elämän sääntöjä.

– Tällainen saa ajattelemaan, mikä tekee meistä ihmisistä sellaisia kuin olemme. Sen voi tulkita niin, että syntyessämme meidät on kytketty elämään tietyllä tavalla, mikä taas aiheuttaa sen, että jos ”onnelliseksi syntyneelle” sattuu elämässä kaikkea paskamaista ja hän vajoaa misantropiaan, hänen pohjavireensä on silti elämänmyönteinen.

– Samoin toisinpäin. Jos ihminen on syntynyt negatiivisen mielentilan kera pimeyteen ja hänet ympäröidään asioilla, joiden takia tulisi olla onnellinen ja joiden takia taistella, se tekee hänestä ehkä hieman vähemmän depressiivisen, mutta silti hänen perimmäinen mielentilansa säilyy ikuisesti lähellä totaalista pimeyttä. Se on hänelle turvapaikka.

Satyr jatkaa toteamalla, että Deep Calleth upon Deep heijastelee romantisoimatta hänen omaa mielenmaisemaansa.

– Väänteleepä elämäni millaiseksi tahansa, minulla on aina tietty yhteys pimeyteen, ja sitä ei voi katkaista, vaikka sattuisin haluamaankin niin. Mutten halua. En ole nimittäin koskaan ollut sitä mieltä, että pimeys on huono juttu. Se on itse asiassa jotain täydellisen puhdistavaa. Pimeys voi olla paljon voimaannuttavampaa kuin valo.

– Kun koen jotain, mikä määritellään pimeydeksi, se ei saa minua vajoamaan synkkyyteen. Tämä on aika tyypillistä ihmisille, jotka kokevat vetoa mustaan magiaan ja taiteisiin. Se on hyvin vahva inspiraationlähde.

– Pidän myös pimeyden emotionaalisesta intiimiydestä, joka ilmenee minulle, kun soitamme tällaista musiikkia. Silloin koen olevani enemmän elossa kuin missään muussa elämäntilanteessa, ikinä.

Tunteenpalolla tai ei ollenkaan 

Deep Calleth upon Deepin kaltainen albumi vaati rinnalleen poikkeuksellisen raakalaismaisia työskentelytapoja.

– Niin… Miten työstät vielä äärimmäisemmän albumin, jos olet aina työskennellyt äärirajoilla? Satyr kysyy.

– Menemällä äärirajojen yli. Puskimme kaikkea lujemmin kuin ikinä aiemmin. Suorastaan terrorisoin Frostia [rummut] soittamaan lujemmin ja paremmin kuin ikinä ennen, niin kauan, että hän soitti yli äärirajojensa ja vielä vähän pidemmälle. Elimme siinä rajoilla, etten murtanut ihmisiä henkisesti.

– Levy vaati paljon verta, hikeä ja hampaidenkiristelyä. Hetkeen elämässäni ei ollut mitään muuta kuin tämä albumi. Saatoin herätä keskellä yötä muuttamaan jotain yksityiskohtaa tai palata Frostin kanssa jo täysin valmiiden rumpuraitojen pariin vain sen takia, että koimme juuri sen eletyn hetken energian olevan levylle hyväksi.

Satyr luettelee muutamia albumin parissa työskennelleitä henkilöitä ja kertoo halunneensa ympäröidä itsensä ainoastaan sellaisilla ihmisillä, jotka jakoivat hänen tinkimättömän tunteenpalonsa.

– En halunnut mukaan yhtään ihmistä, joka tekee vain työtään tai haluaa suoriutua rutiinilla. Se ei ollut vaihtoehto. Olin valmis ruoskimaan itseäni. Muidenkin oli oltava. Kerroin kaikille, että olen nyt määrätietoisempi ja riivatumpi kuin koskaan ennen elämäni aikana. Vaadin kaikilta entistä enemmän tunteenpaloa. Asenteeni oli se, että joko asiat toteutetaan visiomme mukaan tai sitten jonkun muun kanssa. Aika moni sai lähteä.

– Totesin muutaman kerran kylmästi, että tämä albumi on minulle tärkeämpää kuin se mitä muut tuntevat. Tuo saattaa kuulostaa brutaalilta, mutta tällaista albumia ei olisi ikinä synnytetty tekemällä kompromisseja.

Yksi tärkeä osa albumia oli sen tuottaja ja miksaaja Mike Fraser, jonka kanssa Satyricon työskenteli edellisen kerran yksitoista vuotta sitten julkaistulla Now, Diabolical -albumilla.

– Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa lista sopivista tuottajaehdokkaista, ja Mike oli yksi heistä. Kävin keskusteluja aika monen tyypin kanssa. Tiesimme että he kaikki tekisivät hyvää työtä. Mike erosi joukosta siinä, että hän halusi tehdä tämän albumin toden teolla ja oli valmis uhraamaan osan itsestään sille.

– Hallitsen itsekin jotenkin studiotyöskentelyn, ja olisin voinut työstää albumin suureksi osaksi itse. Tiesin silti alusta alkaen, että tarvitsen mukaan ihmisen, joka on valmis kyseenalaistamaan minut ja tekemiseni. Tulokset puhuvat puolestaan. Albumi on välitön, raaka, alaston, ehdoton ja luonteeltaan äärimmäisen black metal.

Nykyisen Satyriconin blackmetallisuus ei kuitenkaan ilmene totutuimmilla tavoilla. Bändi kun ei noudata mustan metallin tavanomaisia sääntöjä.

– Tämä levy saattaa olla paperilla perinteinen rock- tai metallialbumi, mutta sisimmässään se on jotain muuta. Kun miksasimme albumia, kaunistelemattomat riffit olivat ykkösprioriteettimme. Mutta… jotta antaisimme tälle kaikelle vielä syvemmän ja synkemmän tunnelman sekä enemmän tekstuuria ja nyansseja, halusin työskennellä muutamien erikoisempien instrumenttien kanssa, mutta en halunnut tehdä sitä mitenkään liian itsetarkoituksellisesti.

– Jos metallibändi laittaa levylleen jotain erikoisempaa, se tapahtuu usein siksi, että bändi haluaa näyttää maailmalle, että kykenee tekemään jotain normeista poikkeavaa ja pönkittää näin itsetuntoaan. Tämä ei ole koskaan ollut Satyriconin tapa. Kun käytämme jotain normeista poikkeavaa, se vahvistaa meitä entisestään ja musiikki vaatii sitä aidosti. Se kiteytyy tällä albumilla aiempaakin voimakkaammin.

– Meillä ei ole jousikvartettia, vaan levyllä soittaa yksi ihminen yhtä viulua. Se kuulostaa paljon haavoittuvaisemmalta ja intiimimmältä kuin massiivinen jousimassa. Mukana on myös sello, bassoklarinetti, kontrapasuuna ja mellotron. Kuulostaa ihan siltä kuin levy olisi sinfonista metallia, vai mitä? Tässä tapauksessa nämä soittimet tuottavat kuitenkin vain ääntä, jota ei voi toteuttaa bändisoittimilla. Tarkoitukseni ei ollut luoda mitään massiivista ja eeppistä, vaan tuoda mukaan toismaailmallisia ristiriitoja riffien tukemiseksi.

Määrätietoisen häikäilemätöntä 

Satyr nauraa itsetietoisen oloisesti, kun kerron, että uusi Satyricon-albumi tulee varmasti ajamaan ihmiset tunnemyrskyjen partaalle – samalla tavalla kuin bändin teokset ja Satyrin tekemiset jo vuosia.

Luettelen metallipiireissä liikkuvia tarinoita Satyrista, joka edellyttää treenimahdollisuuksia kiertueilla, pistää soittajakollegatkin treenaamaan, valikoi naisia backstagelle keikkayleisöstä, harrastaa täysin metalli-ihanteiden vastaisesti korkeakulttuuria ja elää muutenkin kuten haluaa.

– Sama mitä tekee, joku ei pidä siitä. Ja yleensä se joku on se kaikkein kovaäänisin tyyppi, Satyr hymyilee.

– Jos tällainen musiikki ja sitä ympäröivät asiat herättävät näin voimakkaita tunteita, se on vain osoitus siitä, että teemme jotain todellista. En tiedä juurikaan, millaisia ajatuksia Satyricon ihmisissä herättää, mutta jos tämä on se vastakaiku, jota me verkossa tai maailmalla saamme, se on minulle suurin mahdollinen palkinto tekemästäni työstä.

– Ironiseksi asian tekee se ristiriita, etteivät ihmiset tiedä mitä haluavat. Kaikkein tärkeimmät albumit ovat syntyneet, kun muusikko on ollut täysin pitelemättömästi oma itsensä ja tehnyt häikäilemättömästi täsmälleen sitä mitä haluaa. Se on sitä, mitä ihmiset haluavat musiikilta. Aitoa tunteenpaloa ja syvimmän ihmisyyden heijastelua.

– Samaan aikaan muusikot raivostuttavat ihmisiä suunnattomasti, kun he eivät mahdukaan odotettuihin normeihin. Muusikon tulisi olla täysin vapaa kahleistaan ja olla kahlittu yhtä aikaa. Väitän, että aika harva tässä maailmassa tekee sitä, mitä todellisuudessa haluaisi. Siksi yksi eniten tunteisiin menevistä jutuista on, kun joku tekee niin ja on täsmälleen sitä mitä haluaa – eikä anna minkään estää sitä. Siksi en osaa ottaa kovin vakavasti sitä, jos joku närkästyy siitä, että olen määrätietoinen.

Suurin osa värikkäimmästä meuhkaamisesta tapahtuu edelleen internetissä. Satyr toteaa käyvänsä toisinaan linjoilla vain muistuttaakseen itseään, miksei siellä tarvitse viettää aikaa.

– Pääosa lähipiirini ihmisistä, joita arvostan eniten, ei kirjoittele juurikaan nettiin. Nämä ihmiset eivät juokse heti verkkoon, kun he eivät pidä jostain. Internetistä on tullut kuin hyväksytty baaritappelu.

– Hyvä puoli netissä on se, että voi saada aikaiseksi rakentavia keskusteluja tuntemattomien kanssa ja tietoa on saatavilla jumalaton määrä, surullista taas se, että verkosta on tullut leikkikenttä niille ihmisille, jotka kokevat olevansa jotenkin epätärkeitä ja yrittävät pönkittää elämäänsä kerjäämällä huomiota. Jo pikavisiittien myötä ymmärrän hyvin, miksi nihilismi on saanut maailmassa yhä enemmän jalansijaa.

Ruokaa sielulle ja ruumiille 

Satyr on elänyt neljännesvuosisadan metallimaailman pyörteissä, mutta hänellä on muitakin intohimoja. Vaikka monet Satyrin kiinnostuksenkohteista tuntuvat metallimaailmasta katsoen etäisiltä, kaikki taide kietoutuu pohjimmiltaan yhteen.

– Viime vuosina olen kiinnostunut yhä enemmän luonnosta, erämaista, vaeltamisesta, urheilemisesta, penkkiurheilemisesta, viineistä ja jopa kilpa-ajamisesta, jonka pariin saatan hyvinkin palata vielä joskus. Myös visuaalisesta taiteesta on tullut minulle todella tärkeää.

– Minulla oli taannoin hieman terveysongelmia. Makasin sängyssä lukemassa vanhoja taidekirjoja ja huomasin ajattelevani, että muilla taiteesta innostuneilla on tauluja ja muita teoksia, mutta minä en ole saanut hankituksi yhtäkään. Olin aina pitänyt itseäni ihmisenä, jolla ei yksinkertaisesti ole varaa mihinkään sellaiseen. Tajusin nopeasti, mihin kaikki vähät rahani menevät. Samoihin asioihin kuin kaikilla muillakin: ruokaan, bensaan, vaatteisiin, vakuutuksiin, lainoihin… Kaikkeen siihen ankeaan ja arkiseen, mitä ihmiselämään kuuluu.

– Jos rakastan taidetta enemmän kuin monia muita asioita, eikö sen kuuluisi olla jotain sellaista, mihin sijoitan edes hieman enemmän? En ole koskaan ollut varakas, mutta jos olen rehellinen itselleni, minulla olisi aina ollut varaa panostaa tähän intohimoon. Suhtaudun taiteeseen samaan tapaan kuin musiikkiin. Sen kuuluu iskeä hetkessä. Kun näen jonkin teoksen, sen on puhuteltava minua välittömästi. Välittömyys kertoo, että kyse on jostain alkukantaisesta.

– Jos puhutaan vaikkapa maalauksista, kuinka paljon taiteesta on pohjasävyltään positiivista? On mielenkiintoista, että maalauksissa on paljon enemmän tuhoa, kaaosta, kalloja ja ruumiita kuin mitään, jonka koemme paperilla iloiseksi.

Satyr kertoo, että hänen seiniltään voi löytää kaikenlaista teoksia.

– Joku saattaisi kutsua sitä hirvittäväksi sekamelskaksi. Seinillä on valtava kontrasti surrealismia, symbolismia, poptaidetta, katutaidetta, fantasiaa ja valokuvia, mutta teoksia yhdistää se, että ne ovat vedonneet alitajuntaani.

– Alaa enemmän harrastava ystäväni totesi minulle joskus, että seinistäni näkee, että teokset on valittu sydämellä eikä vaikkapa ontosti sisustusta suunnitellen. Maailmassa on aika paljon koteja, joiden seinille ammattilainen on valinnut taulut värimaailman takia, eivätkä ne merkitse kenellekään mitään.

Satyr palaa uuden albuminsa kansitaiteeseen ja kertoo, että Edvard Munch on hänen mielestään suurin taiteilija, joka Norjassa on koskaan syntynyt.

– Samalla hän on yksi niistä harvoista taiteilijoista, joiden mielenmaisemaan koen voimakasta sukulaisuutta, syvimpiä tasoja myöten. Hän on vaikuttanut Satyriconin töihin mittamaattoman paljon, minkä vuoksi uuden albumin kannen toteutus on valtava kunnia.

– Taiteessa on kyse elämän merkittävimpien asioiden käsittelemisestä, ja useimmiten ihmisen on käsiteltävä nimenomaan sellaisia asioita, jotka koetaan negatiivisiksi. Mitä käsittelemistä onnellisuudessa on? Se on se tila, johon ihmiset pyrkivät ja jota on vain ylläpidettävä. Ei kukaan halua päästä siitä yli.

Satyricon-nokkamies paljastaa nauttivansa myös ravintolakokemuksista.

– Ne ovat kuin teatteria. Näytelmä, joka murtaa arkisen elämän. Vaikka olen kiinnostunut ruoasta ja viinistä, pidän erityisesti ravintoloista, jotka tarjoavat kokemuksen. Se on kuin täydellistä koreografista eskapismia.

– Ihmismieli pyrkii aina ulos arkisimmasta elämästä, vaikka nauttisimmekin siitä. Taide ja kulttuuri ovat keinoja siihen. Juuri sen takia taide käsittelee elämän suurimpia kysymyksiä, eikä niinkään vastauksia niihin.

Julkaistu Infernossa 8/2017.