Tampereen Klubin lavalle kipuaa huhtikuisena sunnuntaina kotimainen pitkän linjan death/ thrash-tekijä Dead Shape Figure, joka lämmittelee lauteita kreikkalaiselle Septicfleshille jo kuudetta iltaa peräkkäin.
Keikan alusta asti rumpujen takaa välittyy täysin pitelemätön, lähes eläimellinen energia. Tuuraava rumpali soittaa aurinkolasit päässään sellaisella intensiteetillä, että meno meinaa hengästyttää yleisössäkin.
Puoli tuntia keikan jälkeen tapaan Pakkahuoneen puolella samaisen hahmon, joka ei tosin ole vain rumpali. Mies on tehnyt suurin piirtein kaikkea, mitä musiikissa voi: soittanut joka toista instrumenttia, laulanut, äänittänyt, tuottanut, miksannut ja kiertänyt niin Suomea kuin muuta maailmaa.
Muusikko-Herranen
Huhtikuussa 1976 syntyneen Herrasen elämän lähtökohdat ovat ratkaisevan erilaiset verrattuna 99,99 prosenttiin tälläkin hetkellä maailmaa kiertävistä muusikoista.
– Sattuipa kerran niin, että vanhempani saivat kaksi sokeaa lasta, minut ja kaksoissiskoni. Se oli heille haastava pala ja asetti kaiken ihan erilaiseen perspektiiviin, Herranen kertoo.
– Tärkeä päätös oli, että he eivät antaneet vamman rajata elämiämme. Kun olin kolmivuotias, kotikaupungissamme asui eräs puolalainen sälli, joka soitti, myi ja viritti pianoja. Se alkoi pitää meille pianotunteja, ja voisi kai sanoa, että rokkikärpäsen purema tuli jo siinä kohtaa, kun hän opetti meille rock’n’roll-komppien grooveja.
Herrasen ”kohtalon seuraava sinetti” oli hänen kiertävinä muusikoina toimivien enojensa antama esimerkki.
– He pysähtyivät usein keikkareissuilla meille kahville, eikä mikään ollut siistimpää kuin heidän keikkapakunsa, joka oli täynnä kaikenlaista romua. Kaikesta huokui kiertolaisen elämä, ja samalla pääsin paukuttamaan rumpuja ensimmäisiä kertoja elämässäni.
– Viimeinen niitti muusikon elämälleni lyötiin siinä vaiheessa, kun lähdin kouluun. Sitä ennen minun oli käytävä Jyväskylässä esikoulussa, joka valmisteli sokeita koulunkäyntiin. Siellä sattui olemaan sivarissa Hassisen Koneen alkuperäiskitaristi Reijo Heiskanen. Olin ihan halolla päähän lyöty kaikista sen rokkitarinoista.
Jo yhden instrumentin taitaminen on näkövammaiselle monen mutkan takana, mutta Herranen ei antanut koskaan periksi. Instrumentteja kertyi.
– Viisivuotiaana sain joululahjaksi ensimmäisen kitarani, mutta ei minusta ihan kitaristi-kitaristia koskaan tullut. Kyllä sitä keihästä tulee soiteltua ja monet jutut osaan vetää, mutta tiedostan hyvin rajallisuuteni.
– Kaikkein eniten olen ihan treenaamalla treenannut rumpuja. Joskus lukion lopulla päätin, että minusta tulee rumpali ja muutin tuo ajatus takaraivossani Helsinkiin. Sinne päästyäni päätin hankkiutua musiikkikouluun.
– Pelasin varman päälle ja hain kouluun sekä rumpujen että laulamisen kautta. Ajattelin, että jos en pääse sisälle rumpuhommilla, niin ehkä sitten laulamisella. En ollut koskaan varsinaisesti treenannut laulamista, mutta se oli kulkenut mukana ihan elämäni alusta asti.
– En saanut Helsingistä treenikämppää, jonne olisin mahtunut treenailemaan rumpuja, joten aloin tehdä paljon coverkeikkoja. Niistä tienasi sitä paremmin, mitä vähemmän soittajia oli lavalla, joten aloin vetää keikkoja soittamalla laulun ohella milloin kitaraa, milloin bassoa ja milloin koskettimia.
Herranen osaa nimetä nopeasti ”rockin ABC:n”, joka teki häneen suurimman vaikutuksen jo nuoressa iässä ja on kulkenut hänen mukanaan tähän päivään saakka.
– Selkeä suunnannäyttäjä sille, että muusikko voi oikeasti tehdä ihan mitä tahansa, oli Ismo Alanko. Se mies on tehnyt
kaikkia juttujaan niin omaehtoisesti ja mistään tinkimättä, että se valoi uskoa omiin tekemisiini. Rumpalina taas selkeä esikuva oli Peer Güntin Twist-Twist Erkinharju. Sen soittoa nähdessäni tajusin, että rummut on ennen kaikkea lyömäsoitin. Sitten tiesin, että haluan soittaa lujaa, kovaa ja täysillä.
– Eräänlainen ”pyhä nelinäisyys” bändirintamalla minulle on Metallica, Slayer, Alice in Chains ja Soundgarden. Seikkailen paljon rokki- ja metallimaailman ulkopuolellakin ja on minulla ollut myös älyttömät konemusiikkikauteni, mutta jotenkin se rockin energia, hiki ja veri vetää aina uudelleen puoleensa.
– En kuitenkaan halua skenettää tai genrettää musiikkia liikaa. Hyvä musa on hyvää musaa, kuka tahansa sitä tekeekin. Musa on sellainen kenttä, jossa pitää saada vähän pelailla, häröillä ja kokeilla laidasta laitaan. Mikään ei ole niin siistiä kuin löytää jotain uutta ja villiä, mikä saa lapsenomaisen innon heräämään uudelleen.
Superstara-Herranen
Suuremman metalliyleisön tietoisuuteen Herranen loikkasi vuonna 2002, kun laulajatar Jessi Freyn tähdittämä industrial metal -yhtye Velcra julkaisi debyyttialbuminsa Consequences of Disobediencen.
– Se oli yhdestä kulmasta katsottuna muusikonurani mahtavinta aikaa, Herranen sanoo ja virnistää leveästi.
Velcra.
– Velcra oli täydellinen koneisto, joka oli hitsattu yhteen niin lujasti, että olimme valmiit taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan ja varmoja siitä, että voittaisimme taistelun. Muutaman vuoden sisällä tapahtui siisteimpiä, hulluimpia ja sairaimpia juttuja, joita olen elämäni aikana kokenut. Se oli todella impulsiivista hetkessä elämistä. Teimme Suomen historian kalleimman debyyttialbumin, rälläsimme ympäri Eurooppaa EMIn rahoilla, sekoilimme eräänkin gibraltarilaisen bändin kanssa Britanniassa ja teimme kaikenlaista häröä ”levy-yhtiön piikkiin”.
– Jälkikäteen ajateltuna on huikeaa, että pääsin elämään tuollaista ”ison bändin elämää”, koska sellaista ei tuossa mittaluokassa enää juuri ole. Noihin aikoihin lafka panosti meihin kaikkensa ja tunsimme elävämme aikamoista muusikonelämää. Nykyään… olemme rundilla, jolla neljä bändiä on tungettu samaan bussiin, Herranen nauraa.
Velcra teki vielä kaksi albumia, Between Force and Faten (2005) ja Hadalin (2007), jotka olivat debyyttiin verrattuna todella erilaisia. Herrasen mukaan levyt olivat bändille mieluisia, vaikka yleisö suhtautui niihin ristiriitaisesti.
– Selväähän se oli, että meidän olisi pitänyt tehdä Consequences II, sitten Consequences III ja niin edelleen, jos olisimme halunneet tehdä asiakaspalvelua yleisöllemme ja toimineet vasten vaistoamme, Herranen hymähtää.
– Halusimme tehdä rankempaa ja kokeellisempaa musiikkia, eikä siinä kohdassa merkinnyt mitään, vaikka meitä oli hehkutettu kymmenen uutisissa seuraavaksi suureksi suomalaiseksi vientituotteeksi ja vaikka mitä. Valitsemamme tie ei vienyt suuremmille stadioneille ja superjulkisuuteen, mutta levyt edustivat meitä itseämme.
Toisenlainen tie olisi hyvinkin saattanut viedä Velcran ja samalla Herrasen maailmanlaajuiseen superjulkisuuteen, jota seurattaisiin huuli pyöreänä vielä tänäkin päivänä. Oleellinen kysymys on, kiinnostaisiko se Herrasta.
– Totta kai se olisi ollut siinä mielessä mahtavaa, että olisin voinut elää bändissä, joka kiertää paljon, saa tehdä sellaista musiikkia kuin haluaa ja siinä samalla vielä elantonsakin, mutta… ”Pääsin” maistamaan henkilöpalvontaa Voice of Finlandissa myöhemmin. Se on todella vaivaannuttavaa, Herranen toteaa.
– On siistiä olla hahmo, joka herättää ihmisissä fiiliksiä, ja jakaa kokemuksia vaikka niinkin pienillä asioilla kuin yhteiskuvan ottamisella, mutta… Tiedän paljon ihmisiä, jotka nauttivat aidosti siitä, kun on ihailijoita ja koko ajan on joku tarjoamassa kaljaa tai kehumassa kuinka upea ihminen olet, mutta se ei edusta haluamiani asioita musiikissa.
– Parasta on se, kun olen lavalla, viihdytän ihmisiä, soitan suurten tunteiden musiikkia ja näen yleisöstä, kuinka se herättää fiiliksiä. Se on sitä, mitä haluan niin sanotulta julkisuudelta.
Tuottaja-Herranen
Ikään kuin Velcran teollisen ja kaupallisen maailman vastapainoksi syntyi vuosina 2001–11 grungea veivannut Rust, jossa Herranen hyppäsi rumpujen takaa laulavan basistin tontille.
– Rust edusti minulle ennen kaikkea sitä, että olen diggaillut grungea aina, mutta ennen tuota hetkeä bändille ei oikein tuntunut löytyvän hyvää saumaa, Herranen avaa.
– Velcran loppuaikoina alkoi tuntua siltä, ettei se musiikki enää puhutellut minua. Samaan aikaan Rust puhutteli sitäkin enemmän, joten lopulta lähdin Velcrasta ja halusin panostaa ihan täysillä Rustiin. Siitä tulikin todellinen työprojekti. Muutaman vuoden ajan pistin kaiken aikani, voimani ja taitoni Rustiin.
Rust oli monen vuoden ajan näkyvä nimi keikkaskenessä ja sen levyt kuten Songs of Suffocation (2006) ja Dark Deep Times (2010) käänsivät katseita, mutta myös Herrasen itsensä mielestä jotain jäi uupumaan.
– Rust ei ollut missään tapauksessa mikään yhden miehen projekti, vaan ihan täysiverinen bändi, jonka halusin viedä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ihan kaikkia eväitä siihen ei ollut, hän pohtii.
– Asia numero yksi oli se, että meillä ei ollut tarpeeksi paljon hyviä biisejä. Varsinkin Dark Deep Times oli oikein hyvä levy, mutta siitäkin uupui se viimeinen tarvittava iskevyys. Bändissä oli soitto ja meininki kohdillaan ja keikoillakin oli varsinkin viimeisen kokoonpanon aikaan mahtavan kivaa soittaa, mutta teimme vähän liikaakin itse.
– Meiltä ei löytynyt ihan tarvittavia management-taitoja. Lopulta se kaikki kaatui minun niskaani, koska muut eivät olleet yhtä valmiita pistämään itseään likoon. Treeneihin ja keikoille kyllä tultiin säntillisesti, mutta kaikki muu oli minun käsissäni.
Rust-vuosien aikana Herranen alkoi keskittyä bänditoimiltaan ehtiessään yhä enemmän muiden bändien tuottamiseen ja levyjen äänittämiseen, mikä on tuonut miehen pöytään leipää tähän päivään saakka.
Herrasen studiotyö-CV:stä löytyvät esimerkiksi Profane Omen, Lullacry, Nicole, The Chant, Iiwanajulma, Misery Inc ja Killpretty.
– Kuten aika monen musiikkia harrastaneen kohdalla, nuppien vääntely alkoi minunkin tapauksessani siitä, kun halusin päästä äänittämään omaa musiikkiani, Herranen kertoo.
– Pian aloin miksailla demoja kavereille ihan taskurahan puutteessa, koska äänityslaitteet maksavat ihan päättömiä summia. Tämän vuosituhannen puolella aloin tehdä yhä enemmän albumeita, minkä rinnalla olen tehnyt paljon myös keikkamiksailuja.
Herranen muuttuu mietteliääksi, kun tuon esille seikan, miten osa bändeistä tuntuu tietävän täsmälleen, mitä haluaa levyjensä soundilta, kun taas osa vaikuttaa hapuilevan.
– Suurimmalla osalla muusikoista on se tietty visio. Se versio siitä musiikista, jonka he kuulevat päässään. Jos he eivät opettele itse ruuvaamaan soundejaan, siihen visioon on todella vaikeaa päästä aidosti sisälle, Herranen summaa.
Iiwanajulma.
– Usein äänitykset ovat tavallaan kompromisseja. Yritämme päästä tiiviillä yhteistyöllä mahdollisimman lähelle sitä visiota. Se on todella hankalaa varsinkin silloin, jos bändi ei oikein malta panostaa äänitystöihin ja joudun tavallaan arvailemaan, mitä se oikeasti haluaa. Siinä ei auta kuin tehdä kuten parhaaksi näkee ja toivoa parasta. Joskus pyydän referenssilevyjä tueksi, joskus taas teen niin kuin levy tulisi omasta mielestäni miksata.
Herranen jatkaa pohtimalla, kuinka jokainen albumi on ehdottomasti omanlaisensa yksilö, eikä sellaista absoluuttista määritelmää kuin ”täydellinen soundi” ei ole tavallaan olemassakaan.
– Esimerkiksi Ajattaran Aamen on täydellinen esimerkki levystä, jonka soundi ei todellakaan ole ”täydellinen”, mutta se sopii siihen täydellisesti. Viimeinen silaus syntyi viimeistelyssä, kun sanoin masteroijalle, että ruuvaa kaikkea kovemmalle niin kauan, että kuunteleminen alkaa ahdistaa, ja ruuvaa sitten vielä kovemmalle.
– Onnistuneimpia levyjäni ovat The Chantin albumit, Iiwanajulman tuleva levy ja vasta julkaistu Misterer-albumi, jotka kaikki ovat ihan erilaisia, mutta se juuri onkin niiden juju: jokainen soundi luodaan yksilönä.
Tosi-tv-Herranen
Mitä muusikko voi tehdä, kun hän on jo nähnyt undergroundin, kiertänyt kansainvälisesti menestyneessä bändissä, tehnyt tuhansia tunteja studiotöitä ja kokenut coverkeikoilla musiikin viihdepuolen?
Herrasen kasvoille leviää itseironinen hymy, kun totean listauksen perään, että harvan vastaus olisi ”osallistua tosi-tv-musiikkiohjelmaan”.
Vuonna 2012 Herranen kuitenkin otti yllättäen osaa Nelosella esitettävään Voice of Finlandiin Michael Monroen joukkueessa.
– Se oli vähän sellainen läppä, Herranen naurahtaa niin että Pakkahuone raikuu.
– Äitini soitteli noihin aikoihin muutamaan otteeseen ja sanoi, että tuolla telkkarissa haetaan tuollaiseen kilpailuun ihmisiä ja periaate on ”ääni ratkaisee”. Se oli kuulemma ihan minun juttuni. Päästäkseni eroon koko aiheesta päätin pelata itseni siitä ulos: menin Voice of Finlandin sivuille, lähetin sitä kautta mailitse muutamia tymäkämpiä laulusampleja ja laitoin alustukseen lähes vittuilevan itsevarman lausunnon mallia ”kirjoittakaa nimeni Googleen, löydätte minut Wikipediasta.”
– Ajattelin, että tuo on jo niin leuhottava pelinavaus, etten tule kuulemaan koko Voicesta enää mitään. Väärin! Sieltä tuli kutsu koelauluihin ja tuumailin, että perkele, mennään nyt sitten ja pistetään kaikki peliin.
Voice of Finlandin kaltainen formaatti voi olla katsojalle ristiriitainen. Show on olevinaan tosi-tv:tä, mutta yhtä paljon se on käsikirjoitettua teatteria. Herranen kertoo, että kokemus oli hänelle kiintoisa.
– Olen aina ollut vähän tällainen tarinajäbä, ja jopa omasta mielestäni tarina puolisokeasta muusikosta menestymässä musiikillaan on siisti juttu. Sitä tarinaa oli hauskaa kertoa koko Suomelle.
– Vedin sen homman omalla tyylilläni. Kun moni muu kilpailija esitteli perhettään, meikkejään, koiriaan ja harrastuksiaan, näytin itse studiotani ja yritin olla niin oma itseni kuin mahdollista. Halusin nähdä, miten pitkälle sillä on mahdollista päästä tuollaisessa formaatissa.
Herrasen se vei semifinaaliin asti, mutta ohjelman vaikutus ei jäänyt tähän: hän pääsi julkaisemaan Universalin kautta sooloalbumit Kylmä maailma (2012) ja Pahan ajan apokalypsi (2014).
– Se oli hauska hetki, kun Universalilta kysyttiin, haluaisinko julkaista musiikkia heidän kauttaan. Sanoin melkein sanasta sanaan, että ”teen tällaista taidepaskaa, joo, mutta jos sitä haluatte julkaista, niin tehdään vaan.”
– Olin valmistautunut siihen, että he haluavat ohjailla ja tuottaa ihan tietynlaisen levyn, mutta sainkin todella vapaat kädet. Olin tehnyt ensimmäistä sooloa jo pari vuotta ja säveltänyt sen singlekappaleetkin jo ennen kuin tiesin koko Voice of Finlandista. Loput kappaleet syntyivät aika mukavasti siinä nosteessa.
– Pahan ajan apokalypsi oli hyvin erilainen tarina. Sanotaan, että jokaisella muusikolla on masennuslevynsä, vähän kuten Devin Townsendilla Strapping Young Ladin Alien. Tämä oli sitten se minun masennuslevyni. Koko albumi oli äärimmilleen vietyä alternativeähkyä, jonka tekeminen oli musertavan tukalaa. Sen kautta huomasin, miten pitkälle alternativellä voi mennä Suomessa. Sen nimi on alternative, koska sillä ei mennä kovin pitkälle. Aluksi teimme paljon keikkoja, mutta toinen levy oli jo liian omituinen. Lauloin kuolemasta ja ahdistuksesta, eikä kukaan Voice of Finland -yleisöstä halunnut kuulla sitä. He kaipasivat leipää ja sirkushuveja.
– Minulle tarjottiin ulospääsyä diilistä. Tartuin siihen heti. Herranen III -albumi on silti lauluja vaille olemassa, ja se vasta erikoinen levy 13-minuuttisine proge-eepoksineen onkin. Herranen IV -löytyy myös pääni uumenista.
Rässi-Herranen
Herranen on ylistänyt monessa käänteessä Metallicaa ja Slayeriä, minkä vuoksi yksi jos toinenkin on ihmetellyt, miksei hän ei ole koskaan tehnyt silkkaa thrash metalia.
Nyt on. Bändin nimi on Misterer, ja se julkaisi tänä keväänä debyyttinsä nimeltä Ignoramus.
– Ajatus projektiin lähti saunasta, mistäpä muualtakaan, Herranen hymähtää.
– Olen tuntenut [Dead Shape Figure -kitaristi] Juhani Flickin muinaisista ajoista asti. Juhani on mielestäni lajissaan Suomen kovin kitaristi, ja ollaan aina tasaisin väliajoin kelailtu yhteistyötä.
Misterer. Kuva: Tapio Wilska
– Olin tekemässä Herranen III -albumia, kun minulta lähti taas studio alta. Vanhassa studiossa oli vielä muutama päivä aikaa äänittää jotain. Päätin, että nyt on aika tehdä thrashiä, mitä olin aina halunnut. Purkitin saman tien pannut viiteen biisiin ja lauloin demokitarat, koska soittotaitoni ei veny moiseen. Aika pian pidettiin jo Juhanin kanssa sessioita mallilla ”äänitetään pari biisiä, syödään pizzat ja puhutaan henkeviä” ja huomasin tosi nopeasti, että se oli vaivattominta ja mukavinta musantekoa ikinä.
Ignoramus on siitä harvinainen nykymetallialbumi, että heti kun sen laittaa soimaan, haluaa ruuvata nupit kaakkoon. Levy iskee läpi tajunnan ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja tai ”wall of soundeja”.
– Halusin tuoda aitoa metallia autotunetetun ja muovisen musiikin maailmaan, jossa ei enää tiedä, onko yksikään livelevy edes puoliksi live, Herranen tuhahtaa.
– Olen nähnyt Metallican keikan 90-luvun alussa, todistanut Sepulturan Suomen-vierailun Arise-kiertueella ja kokenut Slayerin kymmenkunta kertaa. Halusin tuoda tuota fiilistä tähän päivään. Metallissa pitää haista paskan ja hien, eikä siinä tarvita nättejä poikia naukumaan hempeitä kertosäkeitä tekohevin päälle.
Misterer on selkeästi tärkeä sulka luojansa omaan hattuun, mutta eteenpäin on mentävä. Herranen on yhä nälkäinen.
– Haluan kehittyä ja mennä koko ajan eteenpäin, koska muusikko ei ole minusta koskaan valmis. Minulla on vielä paljon hulluja ideoita, mutta ennen kaikkea haluaisin kiertää paljon enemmän. Kun olen nyt tehnyt Dead Shape Figuren tuuraavana rumpalina kuusi keikkaa kuuteen päivään, olen taas huomannut, että minut on luotu tien päälle ja viihdyttämään ihmisiä musiikilla.
– Tuottajana haluaisin työskennellä kunnianhimoisempien bändien kanssa. Nykyään tuntuu siltä, että musan tekeminen on niin helppoa, ettei bändit ole oikeasti valmiita tekemään duunia sen eteen ja menemään päätyyn asti.
– Kun katsoo, millaisessa maailmassa elämme, on helppo luovuttaa. Sen hulluuden keskellä on etuoikeus tietää, mitä oikeasti haluaa tehdä elämällään. Tähtään siihen, että toteutan sitä jatkossakin.
Julkaistu Infernossa 5/2019.