Vuonna 1993 perustettu Nile on kulkenut voitosta voittoon. Jo toinen levynsä Black Seeds of Vengeance (2000) julistettiin metallilehdistön toimesta suunnilleen death metalin uudeksi tulemiseksi – eikä väitettä ollut haettu liian kaukaa. Muinaisen Egyptin mytologiasta sanoituksensa ammentava jenkkibändi oli yhtä aikaa erittäin tekninen, soundeiltaan brutaalin murskaava, tempoiltaan äärimmäisen nopea ja sävellystaidoiltaan selkeästi lahjakas. Porukka annosteli hevoskuurillisen piristysruisketta tuolloin paikoilleen jässähtäneeseen kuoloskeneen.
Viimeiset 12 vuotta Nile on levyttänyt maailman suurimmalle metalliin keskittyvälle levy-yhtiölle, saksalaiselle Nuclear Blastille. Fanikunta on globaalissakin mitassa hämmentävän laaja, etenkin kun huomioi Nilen musiikin äärimmäisen haastavuuden. Tässä pikahyödykkeiden maailmassa moinen on yhdeltä metallibändiltä melkoinen temppu.
Nilen ulkomusiikilliset elementit on kuitenkin funtsailtu huolellisesti. Yhtyeellä on ytimekäs nimi, siisti logo, muinaista mystiikkaa tihkuva lyyrillinen imago ja tarpeeksi käärmeitä bändipaidoissa. Se on täysin nappiin markkinoitu 2000-luvun death metal -tuote.
Porukan päällysmies on kitaristi Karl Sanders, 56. Mies bostailee bändikuvissa aina etummaisena, onhan hän johtamansa bändin ainut perustajajäsen. Leipä on kuolossa kiinni, ja toistaiseksi sitä on saanut veistellä tyytyväisenä. Pelkästään vierailu pumpun Facebook-sivuilla riittää kertomaan, että Sandersin talous asustaa varsin mukavasti. Sekarotuinen piski pyörii jaloissa ja miekat koristavat muutoin Nile-trofeella vuorattuja, lämpimin sävyin maalattuja kiviseiniä.
Samaan aikaan johtajamies on tunnettu ilmeisen heikon stressinsietokyvyn omaavana taiteilijaluonteena. On Jupiterin kuiden asennosta ja lintujen muuttokäyttäytymisestä kiinni, minkätuulisen death metal -korston hevitoimittaja saa juttusille. Nyt käy kuten usein katakombeja harjaillessa: kompastuksilta ei vältytä.
Jokirantain ikävät riitit
Haastattelun alkuasetelmat ovat voitokkaat. Eteläcarolinalaiset ovat julkaisemassa marraskuun alussa varsin kipakannapakan yhdeksännen levynsä Vile Nilotic Ritesin. Neljän vuoden aikana bändiin on integroitunut kaksi uutta jäsentä, mutta uusi musiikki kuulostaa… Nilelta. Siinä tuntuu olevan tuoreelta haiskahtavaa terävyyttä ja ilmaisun selkeyttä, ja koko menossa on sellaista suorasukaisuutta, joka miellyttää mieltä juuri nyt, tänä hämmennyksen ja joka suunnalta pursuilevan öyhötyksen aikana.
Vanha pellavapää on kuulemma saapunut lontoolaisluola The Domen takahuoneeseen suoraan soundcheckistä. Illalla lontoolaisyleisö on saava päälleen roiman annoksen monipolvista kuolotulitusta.
Noh, Karl, mites pyyhkii? Viimeksi nähtiin Berliinissä 12 vuotta sitten, kun promotoit Ithyphallicia.
– Ai sen levyn bileet… katos, morjens vaan. Ja mikäs tässä, onneksi pääsee pian soittamaan, Karl huokaa. – Parastahan tässä kiertämisessä on se tunti fanien edessä. Paskinta taas… ne muut 23 tuntia.
Taustalla kuuluu häärivän lapsia. Ilmeisesti bändi on ottanut tällä kertaa perheensä matkaan, ja Sandersin huomio vaikuttaa kiinnittyvän tämän tästä muualle. Naisääni käy ovella kyselemässä asioita.
”Tuota, kierrätte Hate Eternalin kanssa”, keskeytän. Karl kutsuu matkassa kiertävää floridalaisporukkaa veljikseen, ovathan bändit tunteneet toisensa jo kaksikymmentä vuotta. Hate Eternalin primus motor, äänittäjä-laulaja-kitaristi Erik Rutan, on vieraillut Nilen livekokoonpanossakin. Lisäksi remmissä on niin ikään uutta levyään (mainio To Bathe from the Throat of Cowardice) ilmoille puskeva Portlandin Vitriol, joka saa Sandersilta heti kärkeen amerikkalaistyylisen napakat kehut.
Nile on toki testannut yleisöllään uusiakin biisejään. Mitäpä porukka on niistä tuumannut?
– Voi kuule, ne ovat tippuneet paremmin kuin odotimme.
Eilisen uutisia
Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Sanders antoi ymmärtää haastattelun alusta alkaen olevansa huonolla tuulella. ”Kello käy”, ukko tölväisi tylysti ennen kuin olin ehtinyt esitellä itseni. Äänensävystäkin kuulee, ettei The Johtaja ole tänään pätkääkään juttutuulella. Lisäksi mies vaikuttaa kumman tympääntyneeltä. Töksähtävän innottomat kommentit pidetään taloudellisesti parissa virkkeessä.
Yritän kysellä ihan alkuun uuden levyn purkituksesta.
– Äänitimme suurimman osan levystä kotistudiollani. Rummut äänitettiin jälleen Ateenassa.
Pitkä hiljaisuus. Kelaan kokoon papereitani ja itseluottamustani.
Vuodesta 2004 bändissä rumputaiteillut George Kollias on syntyjään kreikkalainen ja pitää majaansa maan pääkaupungissa. Kiintoisinta on silti, että Nile-miehitys on kokenut melkoisen 2.0-päivityksen: vuodesta 1997 bändissä vaikuttanut kitaristi-basisti-solisti, Sandersin säveltäjäkollega Dallas Toler-Wade, on nyt poissa riveistä. Tilalle pestattiin kaksi uutta jäsentä, basisti Brad Parris ja kitaristi-laulaja Brian Kingsland.
Ikäero on melkoinen, sillä Brad on 30 ja Brian 20 vuotta Karlia nuorempi. Aloitan varovasti kysymällä, kuinka uudet jäsenet ovat sulautuneet osaksi Nilea. Ennen muuta kiinnostaa, kuinka kokonaan uusien ihmisten välinen kemia on vaikuttanut biisien kirjoittamiseen.
– Molemmat tyypit antoivat merkittävän panoksen sävellyspuolelle. Eritoten Brian. Hän toi musiikkia neljään kappaleeseen. Ylipäänsä olen todella tyytyväinen tiimihenkeemme. Yhteenkuuluvuuden tunne on voimakas. On tärkeää, että ihmiset työskentelevät keskenään sen sijaan, että hankaisivat alituiseen ja joka asiassa toisiaan vastaan.
Kerron Karlille, että Nile-faneja varmasti kiinnostaa tietää, mitkä seikat johtivat Dallasin eroon. Olihan hän miehen pitkäaikainen biisienkirjoituskumppani ja olennainen osa koko Nile-soundia.
Tässä kohtaa haastattelua asiat eskaloituvat toimintaelokuvan tyyliin. Tiedättehän: seikkailija kompastuu pyramidin pilkkopimeällä käytävällä lojuvaan luukasaan, törmää sarkofagiin ja tulee samalla herättäneeksi ikuisessa pimeydessä fermentoituneen muinaiskirouksen. Vauhdikkaaseen vapaapudotukseen tipahdetaan sekunnissa, pää edellä.
Karl alkaa huutaa kapulaansa:
– Etkö sinä nyt vittu soikoon ole saanut levy-yhtiöltämme infopakettia, jossa nimenomaan neuvotaan olemaan ottamatta tätä asiaa puheeksi???!!!
Silmieni eteen piirtyy kuva, jossa kuolometallimuumio langettaa kirouksiaan niin että pöly lentää käärinliinojen raoista. Lapset Londiniumin heviluolan hähmäisessä takahuoneessa hiljenevät.
”Öööh… tuota, en. Paketti ei ole saapunut. Sori.”
Menen hetkeksi hieman hämilleni. Ehkä Ikaros on vasta toimittamassa minulle tuota Sääntöjen Papyrusta? Pohjolaan on pitkä matka, ja syystuulet käyvät jo vastaisesti.
– Kuules. Minulla ei ole aikaa alkaa painia tästä, iso mies jatkaa pauhaamistaan. – Ja jos joku on ottanut asian puheeksi, olen esittänyt vastakysymyksen: ”Mitä oikein olet tekemässä?” Joten kysyn nyt sinultakin: mitä oikein teet? Ymmärrätkö?
Merkitsevä, dramaattinen tauko.
– Olemme täällä promotoimassa uutta levyä, emme kehittelemässä draamaa.
Sanders alleviivaa sanaa ”promotoimassa” mylvimällä ja antaa palaa:
– Ne ovat kolmen vuoden takaisia juttuja, vittu soikoon. Ne ovat EILISEN uutisia, okei?!
Lähes kuulen kuinka sylki lentää. Tähänkö se kamelin selkä nyt katkesi? Tai ehkä tämä puhelu?
– Meillä on uusi upea albumi, uusi upea kokoonpano. Perkele vieköön, sitä tässä ollaan promoamassa!
Nile on kironnut minut.
Tuhon etiäisiä
Kaikenlaista. Eipä voi kuin ihmetellä. Monissa liemissä keitetty pitkän linjan death metal -ukko – ja tuollainen primadonna! Tämän profiilin bändi, joka on levyttänyt vuosia isolle yhtiölle! Turut ja torit on kierretty, kysymyksiin vastattu. Luulisi, että vuodet olisivat opettaneet diplomaattisempaa tai edes hiukkasen rauhallisempaa asennoitumista kuumia perunoita kohtaan. Puhumattakaan nöyryydestä.
Toisaalta, kyllä hevilehteenkin olisi ihmissuhdekulma sopinut, niistähän näissäkin leikeissä on lopulta kysymys. Mutta meillä kaikilla on huonot päivämme.
Se ainakin tuli selväksi, miten kipeä aihe Dallasin ero edelleen on. Samalla Karl tuli ilmaisseeksi sanoitta, kuinka tärkeä palanen yhtyettä mies lopulta olikaan.
Ohjaan keskustelua turvallisemmille vesille, sillä Karl tuntuu ottaneen niin sanoakseni huolelliset pultit ja luuristani huokuva huohotus hiostaa korvaa. Puhutaanpa siis uudesta levystä ja jauhetaan hieman lisää vaikkapa studiojuttuja.
Uusi levynne on ilmeeltään aiempaa suoraviivaisempi. Ilmeisesti aivan tarkoituksella?
– Todellakin. Halusimme lähestyä hommaa paluu juurille -konseptilla, tutkia sitä mistä tässä bändissä oli alkujaan kysymys. Kolmen laulajan hyökkäystä, oikeita tunnelmia, keskittymistä biisinkirjoittamiseen ja kappaleiden brutaaliuteen…
Pidän muuten eritoten laulusuorituksista. Niissä kaikuu vanhan Morbid Angelin henki. Ehkäpä selkeämmän artikulaation vuoksi.
– Totta, artikuloidumpia ovat, Karl vastaa illan vuolaaseen teemaan sopivalla tavalla.
Albumin miksasi muiden muassa Deiciden ja Monstrosityn kanssa työskennellyt Mark Lewis. Sanders kehuu tyyppiä erittäin rennoksi, mistä syystä hänen kanssaan jaksoi tehdä pitkää päivää. Seuraavaksi mainitsen Nilen perinteisesti kovin informaatiovuolaat lyriikat. Karl alkaa tykittää ennen kuin ehdin päättää lausettani.
– Vile Nilotic Rites ei sisällä mitään yhtenäistä teemaa. Se ”teema” löytyy tästä hetkestä, tuleehan maailma tuhoamaan itsensä hyvin pian. Tiesivätkö kreikkalaiset, roomalaiset ja arabit oman sivilisaationsa kuolevan nopeasti ennen kuin valloittivat muinaisen Egyptin? Ihmisellä on kuitenkin kyky aistia näitä asioita.
Tässä puhuessamme maailman johtajat kokoontuvat keskustelemaan maapallon tilasta.
– Joo… Etenkin meille amerikkalaisille syötetään paskaa paskan päälle, emmekä pysty enää erottamaan, mikä on totta ja mikä ei.
Ehkä jätän keskustelun siitä yhdestä urheasta ruotsalaistytöstä toiseen kertaan.
Uudelta levyltänne löytyy hauskasti nimetty biisi nimeltä Snake Pit Feeding Frenzy. Mikäs sen tarina oikein on?
– Ihan vain käärmeet. Eräs laji [Thamnophis-suvun edustajat] kokoontuu joukolla parittelemaan, ja se on vaikuttava näky. En tosin ole nähnyt tapahtumaa livenä. Niitä on kerran vuodessa samassa pesässä jopa 75 000 yksilöä.
– Tällä tavoin nämä biisit joskus syntyvät. Löysin tämän käärmejutun kerran Youtubesta ja olin heti, että hetkinen, minäpä teen tästä biisin!
Viimaveljesten toinen tuleminen
Uudella albumilla kuullaan jälleen instrumenttia nimeltä bağlama. Se on seitsenkielinen turkkilainen luuttu, jolla voi soittaa myös arabialaiskaavojen mukaisesti. Sanders kertoo löytäneensä soittimen eräästä maahantuontiliikkeestä jo viitisentoista vuotta sitten.
Mutta millaista sitten on aito muinaisegyptiläinen musiikki? Meillä oli tästä aiemmin puhetta ja kerroit, ettei nykysivilisaatioille ole jäänyt kunnon todisteita heidän tavastaan merkitä musiikkiaan. Tuoretta tietoa on silti taatusti olemassa, eli mitäpä luulet, kirjoitettiinko musiikki tuolloin nuoteiksi?
– Olen yrittänyt tutkiskella asiaa, ja tällä hetkellä epäilen sitä vahvasti. Sävelet ynnä muut kirjotettiin toki ylös. Keinot olivat ehkä tyystin toiset kuin se, mitä länsimainen musiikkihistoria on meille opettanut.
Nostetaanpa se egyptiläisten niin kovin palvoma kissa pöydälle: tämä on yhdeksäs albuminne, meno on brutaalia ja ”muinaiset” instrumentit soivat. Millaisena näet Nilen tulevaisuuden?
– Huoh… tämä on uusi alku, Nilen toinen tuleminen. Me olemme tällä hetkellä todellakin täysin tulessa, Sanders tolkuttaa. – Olemme onnellisia, nimenomaan yhtyeenä, ja joka ikinen jäsen painaa lujasti töitä Nilen eteen. Homma tuntuu jälleen tuoreelta. Itse asiassa rumpalimme George kutsuukin meitä osuvasti The Breeze Brothersiksi.
Vanhan kliseen mukaisesti jokainen bändi mainitsee uusimman levytyksensä kovimpanaan. Mutta kysytäänpä silti, mikä on Herra Nilen uran tähtihetki, jos uusinta albumia ei lasketa.
– Amongst the Catacombs of Nephren-Ka [1998], ehdottomasti. Sillä levyllä sementoimme tyylimme.
Millaisin korvin kuulet tämän päivän death metal -skenen uudet tulokkaat?
Vähemmän yllättäen asemansa tiedostava mies kehaisee jo toistamiseen kiertuekumppaniaan.
– Olen todella vaikuttunut kanssamme kiertävästä Vitriolista. Heillä on todella syvä ymmärrys siitä, millaista musiikkia oikea death metal tulisimmillaan on. Itsekin haluan vaalia juuri tätä filosofiaa. En juurikaan välitä bändeistä, joiden tekemisistä kuuluu räikeästi, ettei heillä ole mitään käsitystä death metalin historiasta. Vitriol vie yhteistä asiaamme kohti tulevaisuutta, ja silti he kunnioittavat menneisyyttä. Minusta se on tärkeää. Pysyä uskollisena genrellemme.
Tuleeko Nile pysymään uskollisena genrelle?
– Hah! Olemme tyytyväisiä siihen mitä teemme, you know? Meitä ei saa muuttumaan. Kukaan ei tule sanelemaan meille mitä tehdä, okei?
– Oli nautinnollista keskustella kanssasi.
Julkaistu Infernossa 9/2019.