Viime keväänä näin unta, jossa olin syystä tai toisesta syksyisessä Tukholmassa. Kohtasin sattumalta Johan Edlundin ja päädyimme baariin keskustelemaan Tiamatin vuonna 1994 ilmestyneestä klassikkoalbumista.
On vain yksi vaihtoehto, mitä tehdä tällaisen unen jälkeen: ottaa yhteyttä Johan Edlundiin ja ehdottaa juuri tällaista haastattelua. Ja vaikka vain Edlund meistä kahdesta on keskusteluhetkellä Tukholmassa, puhumme Wildhoneysta.
– Asetuin joitakin vuosia sitten Kanadaan, mihin rakennan taloa. Nyt olen jälleen sattumalta Ruotsissa ja elän ikään kuin kodittomana loisien milloin kenenkin nurkissa, koska soitamme Tiamatin kanssa keikkoja Euroopassa, ulkoisesti muuttumattomana pysynyt goottirokkarin ruumiillistuma sanoo tunnistettavalla äänellään.
Wildhoneyn kolmikymppisten mainitseminen saa Edlundin tuntemaan itsensä vanhaksi. Hän sanoo, että kaikesta tuntuu olevan vähintään 30 vuotta. Kaikki tuntuu samaan aikaan todella etäiseltä ja silti läheisemmältä kuin aikoihin.
– Vertaisin tätä muistoihin, joita Facebook tarjoilee päivittäin. Yhtäkkiä some nakkaa kuvan, josta on kulunut 14 vuotta, ja ainoa asia johon kiinnitän huomiota on se, että minulla on päällä sama paita kuin siinä kuvassa.
– Toisinaan minusta tuntuu, että heittäydyin nuorena elämän virtaan, aikaa on kulunut valtavasti enkä ole muuttunut vuosien kuluessa yhtään. Olin 23-vuotias, kun julkaisimme Wildhoneyn, ja nyt minun kuuluisi olla vanhempi ja viisaampi. Silti taidan olla vain vanhempi, vaikka niin paljon asioita on muuttunut ja olen kokenut elämässäni paljon.
Taitekohdassa ennen vapautta
Tiamat julkaisi 1990-luvun alussa kolme albumia ja tunnettiin jo Sumerian Cryn (1990), The Astral Sleepin (1991) ja Cloudsin (1992) aikoihin persoonallisena death metal -yhtyeenä.
Näistä erityisesti Clouds yhdisti gootti-, kuolo- ja mustan metallin ennenkuulemattomilla tavoilla.
– Clouds on siitä ristiriitainen teos, että osa Tiamatista olisi halunnut soittaa aika klassista heavy metalia, mutta minusta ei ollut laulamaan siten kuin olisi pitänyt, Edlund muistelee.
– Tyypit halusivat tehdä isompaan yleisöön iskevää musiikkia. Minä taas olin matkalla yhä syvemmälle black metaliin. Emme edes pitäneet samanlaisesta musiikista, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Olimme yhä ystäviä ja tulimme hyvin toimeen, mutta Cloudsin ei olisi ikinä pitänyt onnistua niin hyvin, koska ajelehdimme erilleen.
Cloudsin julkaisun jälkeen sen kokoonpanosta jäivät jäljelle vain Edlund ja basisti Johnny Hagel.
– Luulen, että John olisi ollut ihan sinut sen kanssa, että meistä olisi tullut tyypillisempi heavy metal -bändi, mutta myös hän oli kiinnostunut syvemmästä itseilmaisusta ja halusi tehdä jotain, mitä ei vielä ollut olemassa.
– Me kumpikin olimme kasvaneet tape trading -aikoina. Tunsimme tyyppejä bändeistä kuten Rotting Christ ja Samael jo ennen kuin heillä oli levytyssopimukset, ja minua kiehtoi ajatus Tiamatista tekemässä jotain yhtä omaperäistä. Halusin, ettei Tiamat ole yhtye, joka ottaa vaikutteita ja seuraa muita, vaan että siitä itsestään tulisi vaikute. Ainoa keino saavuttaa tämä johtoajatus oli liittoutua jonkun sellaisen luovan ihmisen kanssa, joka ei halunnut kuulua bändiin vain pitääkseen hauskaa, vaan pistääkseen taiteessaan likoon koko sielunsa.
Edlund ei kuitenkaan ota kunniaa myöhemmän Wildhoneyn omalaatuisuudesta. Tai edes koe hänen ja Hagelin kulkeneen määrätietoisesti albumin suuntaan. Hänen puheessaan toistuvat sanat ”vahinko” ja ”sattuma”.
– Jo debyytillämme oli kappale Where the Serpents Ever Dwell ja Cloudsilla paljonkin viitteitä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta kahlitsimme noiden vuosien aikana itseämme.
– Clouds ei ole huono albumi. Ei ensinkään. Se syntyi juuri siksi, että erilaiset ihmiset repivät musiikkia eri suuntiin. Se musiikki ei ollut ominta minua, mutta levyllä kuullaan vihjeitä siitä, mitä tapahtuu, kun heittäydyn todella alitajuntani ja unieni vietäväksi. In a Dream ja Undressed ovat kuin siltoja tulevaa vapauttani kohti.
Taiteellinen vapaus ei ollut 1990-luvun metallikentällä ja varsinkaan pienehkön bändin kohdalla mikään itsestäänselvyys.
Kun Century Median Robert Kampf kiinnitti Tiamatin vuosikymmenen alussa, hän kysyi Edlundilta suoraan, onko tämä valmis pistämään kaikkensa peliin musiikkinsa vuoksi. Edlund ei empinyt hetkeäkään vaan jätti koulut alle parikymppisenä ja kiersi maailmaa Tiamatin kanssa. Cloudsin jälkeen hän oli jo tehnyt levy-yhtiöpomoonsa valtavan vaikutuksen.
– Wildhoney ei olisi koskaan voinut syntyä, ellei Robert olisi sanonut minulle, että tehkää musiikkianne ja juuri sellainen albumi kuin haluatte, luotan sinuun täysin ja julkaisemme levyn joka tapauksessa, Edlund painottaa.
– Täytyy muistaa, että 90-luvulla levy-yhtiöt ohjailivat bändejä paljon nykyistä enemmän, ja bändit olivat riippuvaisia levy-yhtiöistä. Century Media otti kanssamme ison riskin. Outoa kyllä se kannatti ja Wildhoneysta tuli epätodennäköinen menestys.
Irti tästä ulottuvuudesta
Tiamatin kokoonpanon muuttuessa lähes täysin Wildhoneya kohti matkattaessa yksi tukihenkilö säilyi mukana.
Waldemar Sorychta on yksi 1990-lukulaisen metallin tärkeimmistä tuottajista. Hänen CV:stään löytyvät Moonspell, Samael, The Gathering, Unleashed, Sentenced, Lacuna Coil, Therion ja monia muita. Tiamatin kanssa side oli omanlaisensa.
– Me opimme Waldemarilta paljon, mutta revimme jo kolmella ensimmäisellä levyllämme rikki niin monia rajoja ja uskaltauduimme niin omalaatuiseen soundiin, että Waldermar oppi puolestaan paljon meiltä, Edlund sanoo.
– En tiedä, haluaisiko hän kuulla tätä, mutten usko, että Moonspell tai The Gathering olisivat kuulostaneet siltä miltä kuulostivat, ellei Waldemar olisi viettänyt satoja tunteja riidellen kanssamme siitä, voiko asioita tehdä kuten halusimme. Kun lopulta teimme oman päämme mukaan, Waldemar oppi itsekin rohkeammaksi.
The Astral Sleepillä Tiamat oli Edlundin mukaan täysin riippuvainen Sorychtasta, joka jopa soitti levyllä ja vaikutti paljon sen äänimaailmaan. Siitä eteenpäin Tiamat alkoi haastaa tuottajaansa yhä enemmän.
– Wildhoneylla intensiteetti meni niin pitkälle, että me suorastaan pakotimme Waldemarin tekemään ihan mielipuolisia ratkaisuja. Hän vastusti meitä, me haastoimme häntä kovemmin ja kaikki oli kaaosta ennen loppuvihellystä.
Täysin päinvastaisella tavalla Wildhoneyyn vaikutti muuan Kristian Wåhlin. Taiteilija vastasi Cloudsin kansista, toteutti myös Wildhoneyn kansikonseptin ja työskenteli monien muiden bändien kanssa At the Gatesistä Dissectionin kautta Dark Tranquillityyn.
Wahlinin luomat kuvastot ja niiden taustat tekivät Edlundiin vaikutuksen.
– Kristian oli yksi parhaista ystävistäni ja sai minut ymmärtämään, miten paljon visuaalisuus musiikissa merkitsee. Hullaannuin siihen, miten Pink Floyd saattoi olla kokonainen konsepti, johon kuului valokuvanäyttelyitä, kansitaiteilijoita, runonlausujia ja mitä tahansa, ja kaikella sillä on jokin syvempi tekijöitä ilmentävä merkitys.
– Wildhoney oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin musiikkia audiovisuaalisena kokonaisuutena. Kaikki oli hyvin alkeellista mutta kokeellista. Jollakulla oli skanneri, ja saatoimme asetella sille puiden lehtiä ja kuvia tai suunnata vaikka valoja sitä kohti ja katsoa mitä tapahtui. Tämä muutti koko ajatteluni sen suhteen, miltä Tiamatin kuuluu näyttää ja tuntua.
Kokeilu näkyy suoraan Wildhoneyn visuaalisissa ilmeissä. Siis nimenomaan monikossa. Albumilla on erittäin tunnistettavat kirkkaanoranssit kannet, mutta myös sen jokaiselle kappaleelle on tehty oma valokuvateoksensa.
– Kristian asui tuolloin Göteborgissa. Matkustin hänen luokseen viikoksi, otin kamerani mukaan ja vietimme koko viikon kierrellen teitä, rantoja, metsiä, antiikkikauppoja ja kaikenlaisia paikkoja ihan vain kuvaillen, Edlund sanoo.
– Se ei maksanut yhtään mitään. Kyse oli aistien varaan heittäytymisestä, mikä auttoi tuomaan aistillisuutta myös Wildhoneyn musiikkiin. Valokuvaaminen ja valokuvien kehittäminen oli yhtä iso osa Wildhoneyn tuottamista kuin vaikkapa juuri Waldemarin kanssa työskentely. Vietin paljon aikaa pimiössä ja keskityin vain niihin kuviin.
– Inspiraatio ruokki itse itseään. Wildhoneyn kirkkaanoranssi kansi on täysi heijastuma siitä, miten uskaltauduimme irrottautumaan metallin kirjoittamattomista säännöistä. Albumi sai olla visuaalisesti mitä vain, joten se sai olla sitä myös musiikillisesti. Minusta tuntuu, että tuossa oli se hetki, kun Tiamat irrottautui tästä olevaisuuden tasosta.
Elämää, luontoa ja rakkautta
Wildhoneyn ympärillä on varsin mystinen aura. Albumin Wikipedia-artikkelissakin kerrotaan, että levyn teemat liikkuvat okkultismin, satanismin, luonnon ja LSD:n vaikutuspiirissä. Tämän toteaminen saa Edlundin hymähtämään, että kuvaushan voisi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa, ja että listaus pitäisi löytyä levyn kansitarrasta. Sitten hän vakavoituu.
– Rakastan ajatusta, että taidetta käsiteltäisiin jonkinlaisena taiteilijasta irrallisena asiana ilman, että suhtautumisemme ihmiseen vaikuttaisi suhtautumiseemme hänen tekemäänsä taiteeseen. Mutta näinhän asia ei ole.
– Vuoteen 1994 mennessä olimme luoneet mielikuvan siitä, mitä Tiamat ehdottomasti on. Helvetti, kaikki vaikuttivat tietävän täsmälleen, millainen ihminen minäkin olin. Minä, 23-vuotias henkinen kiertolainen, joka ei ikinä tuntenut kuuluvansa mihinkään. Minulta odotettiin, että kaikkeen mitä teen, liittyy jotain myyttistä ja suurellista.
Edlund alkaa luetella hieman kierrellen, että Wildhoneyn kappaleista The Ar on humanistinen ja Gaia peilaa ihmisen luontosuhdetta, mutta satanismin ja kaiken vähänkin black metal -henkisen tai jopa mytologisemman hän kokee jääneen Tiamatin varhaisimmille levyille. Wildhoneylla hän matkasi eri ulottuvuuksiin.
– Wildhoney on minulle erittäin maanläheinen ja omalla tavallaan hengellinen albumi. Irtaannuin sillä itsekin ruumiistani ja koin koko maailman ihan eri tavalla kuin aiemmin. Halusin laajentaa tajuntaani ja päästä jonnekin tietoisuuden rajojen tuolle puolen. Psykedeelit auttoivat siinä paljon. Ne vapauttivat nuoren mieleni lukoista, joita minulla oli joskus ollut, ja kuuluvat elämääni ajoittain tänäkin päivänä. Ne ovat hyvin orgaaninen väylä ymmärtää, millaista on olla elävä osa tätä elävää maailmaa.
Edlund summaa, että Wildhoneyssa on kyse elämästä, luonnosta ja siitä, miten ihminen asettuu kaiken tämän sisään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää, että tietysti levy kertoo myös rakkaudesta.
– Rakkaudesta toista elävää olentoa kohtaan, rakkaudesta maailmaa kohtaan ja rakkaudesta elämää kohtaan. Siinä kolme asiaa, joiden pitäisi olla elämän helpoimpia, mutta meille ihmisille ne ovat niitä vaikeimpia.
Elävä kokonaisuus
Wildhoney oli ilmestyessään outo albumi. Se näytti oudolta ja soundasi oudolta. Koko albumin tunnelma oli outo.
Samoihin aikoihin metallimusiikkiin oli rakentunut outo ristiriita. Metalli oli ollut syntymästään asti musiikkia, jossa ei ole lakipykäliä, mutta vuosien mittaan genreen oli syntynyt lukemattomia kirjoittamattomia sääntöjä, mitä sen piirissä ”saa” ja ”ei saa” tehdä.
Tiamat ei piitannut moisista.
– Wildhoneyn ilmestyttyä minut sai hymyilemään leveimmin se, että jopa jääräpäisimmät black metal -ihmiset rakastuivat siihen ihan täysin, vaikka päältä päin albumi on ihan nössöä musiikkia, Edlund naurahtaa.
– Minulla oli tapana sanoa, että uskalsimme tuoda oranssin metalliin. En tarkoittanut vain kirjaimellisesti oransseja kansia, vaan sitä asennetta, jolla Wildhoney tehtiin. Tai oikeastaan sitä, ettei meillä ollut mitään asennetta, päämäärää tai tavoitetta, vaan etenimme vaiston varassa, kuten musiikissa pitäisi.
Wildhoneyn äänimaisema sisältää todella raskaita kitaroita ja Edlundin eläytyvää aggressiivista laulua, mutta sitäkin suuremmassa roolissa ovat runsaat koskettimet, puhtaat kitarat ja progressiivisesti viipyilevät tunnelmat.
– Se vapaus oli huumaavaa. Tunsin ensimmäistä kertaa, että TÄTÄ taiteen tekeminen on. Menimme studioon, meillä oli joitakin ideoita ja aloimme äänittää Wildhoneya. Kun ajattelen albumia nyt, tiedän sen syntyneen jossain syvällä alitajunnan syövereissä, koska rehellisesti sanottuna en osaa kertoa sen kaikkien kappaleiden synnystä.
Pohtiessaan, miten Wildhoney sai lopullisen musiikillisen muotonsa, Edlund mietiskelee asioita ääneen pitkänä tajunnanvirtamaisena monologina ja sanoo sitten, että albumi oli eräänlainen elävä olento.
– Muistan, kun äänitimme kappaletta A Pocket Sized Sun. Se oli lähes täysin improvisoitu. Se syntyi täysin hetkessä. Meillä oli kaksi sointua, joissa oli aavistus kappaleesta, ja kaikki muu syntyi studiossa.
– Kappaleen idea oli ehkä muutaman sekunnin mittainen, mutta siitä tuli kahdeksanminuuttinen teos. Emme yhdistelleet eri ottoja. Jos emme pitäneet syntyneestä versiosta, soitimme sen kokonaan uudelleen, ja kappale muuttui taas erilaiseksi. Pocket Sized Sunista oli hetken kaikenlaisia otoksia viisiminuuttisesta vartin mittaan.
Erittäin kiinnostavan sävyn Wildhoneylle tuo seikka, että musiikin ohella merkitystä on myös sillä, mitä jätetään soittamatta. Jopa kappaleiden väliset tauot tai niiden puute ovat merkityksellisiä. Albumin alun Wildhoney-intro, Whatever that Hurts ja The Ar on miksattu yhteen. Wildhoney vetää henkeä vain kun se on oikeasti tarpeen.
– Emme halunneet vain äänittää kymmentä kappaletta. Halusimme äänittää albumin, Edlund toteaa ja kertoo kasvaneensa Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarin ja Pink Floydin The Wallin kaltaisten teosten parissa.
– Niissä flow on osa kokonaisuutta. Jokaisella vinyylin puolella saattaa olla oma ilmeensä, introja ja outroja myöten. Sellainen ajattelu oli ihan myrkkyä levy-yhtiöille, jotka halusivat ennen muuta singlejä radioon ja MTV:lle. Wildhoneya varten saimme täyden taiteellisen vapauden, joten albumin flow on osa sen elävää, jatkuvasti versoilevaa kokonaisuutta.
Epätodennäköinen menestys
Wildhoney näki päivänvalon 1. syyskuuta 1994. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti oudosta albumista tuli Century Median siihen asti myydyin levytys.
Hetki oli Tiamatin historiassa ja Johan Edlundin elämässä käänteentekevä.
– Vietin niihin aikoihin paljon aikaa Saksassa ja yllätyin lukemattomia kertoja, kun Wildhoney oli siellä niin iso juttu. Musiikkivideomme näkyivät paikallisella musiikkikanavalla ja levykaupat olivat ihan oransseina, Edlund hymähtää kuivasti ja kertoo sitten, että hänet alettiin jopa tunnistaa kadulla.
– Hyvä puoli asiassa on, että lopulta tunnettuutemme levittäytyi tasaisesti kaikkialle maailmaan, ja Tiamat on pysynyt tähän päivään asti eräänlaisena outona kulttiyhtyeenä. En nimittäin usko, että oikeasti suuri suosio olisi tehnyt kaltaiselleni ihmiselle hyvää. Olen hyvin altis nauttimaan houkutuksista.
Edes Tiamat itse ei ole tehnyt Wildhoneyn kaltaista albumia toistamiseen. Se eroaa yhtyeen koko tuotannosta.
– Ihmismieli on siitä ristiriitainen juttu, että jokainen meistä haluaisi antautua enemmän vaistoilleen ja alitajunnalleen, mutta uskallamme antaa niille vallan aika harvoin. Wildhoney on yksi kerroista, kun onnistuin tehtävässä.
– En edes koe Wildhoneyn olevan Tiamatin tai minun albumini. Se syntyi laajempien sattumusten sarjana, eikä sitä olisi ikinä voinut tehdä tietoisesti. Siksi kykenen itsekin kuuntelemaan albumia ulkopuolisin korvin.
Julkaistu Infernossa 8/2024.