Caskets Open
To Serve the Collapse
Ranka
Nyt käydään kurkkuun. Vuodesta 2007 kasassa olleen Caskets Openin toinen pitkäsoitto edustaa suomalaista – joskaan ei välttämättä suomalaiselta kuulostavaa – raakaa ahdistusta ja itsetuhoa parhaimmillaan.
Resepti käsittää melodioita, lohdutonta ja melankolisen raskasta doom metalia sekä nopeaa hardcoremättöä. Yhdistelmä kuulostaa paperilla oudolta, vaan kylläpäs kuulkaa toimii. Jos tämäkin levy jumittaisi yli tunnin mittansa alusta loppuun joko hitaasti tai vielä hitaammin, raskaus kääntyisi itseään vastaan.
Muutamat väliin roiskitut nopeammat hc/crossover-osuudet istuvat joukkoon erityisen hyvin myös siksi, että vaikka tempo juoksee ulos kaikista mahdollista doom-raameista, tunnelma ei loppujen lopuksi muutu kovinkaan paljon.
Soitti rumpali hitaasti tai ei, Caskets Openin ilmaisu säilyttää aina tietyn kylmäntunteettoman nihilisimin, väkivallan ja maailmanloppua ennustavan lohduttomuuden. Tai kenties tässä tapauksessa pitäisi puhua lohdullisuudesta, sillä pieni apokalypsi olisi ulosannin perusteella aivan toivottava vaihtoehto. Ilkeydestä ei tingitä.
Esikoisensa aikainen Type O Negative ja Carnivore ovat aivan päteviä vertailukohtia. Humanist ja Mayhem ovat lähes suoria nyökkäyksiä nuoren ja vihaisen Peter Steelen suuntaan.
Kolmas selkeästi mieleen juolahtava yhtye on kotimainen Reverend Bizarre. Kun aloitusraita Phantom Wood etenee alun kitaramelodiasta laulun puolelle, mielleyhtymä on välitön. Myös bassointrolla käynnistyvän Funeral Homen hidas murjonta kuulostaa hengeltään kovin tutulta.
Vastaavia kohtia on ripoteltu levylle kautta linjan, mutta ei missään nimessä yksi yhteen kopioituna. Ajoittain Caskets Open käy kurkkimassa jopa mustemman ilmaisun puolella, mutta nämä ovat vain lyhykäisiä mausteita muutoinkin perin monipuolisen ärhentelyn joukossa.
Myös soundit ovat loistavat. Dynamiikkaa ei ole lyöty sileäksi, ja kuulokkeilla kuunneltuna soitto kuulostaa raikkaan luonnolliselta. Äänet eivät tule seinän takaa, eivät edes edestä, vaan suoraan pään sisältä. Soundissa on terävää ja karkeaa purevuutta, joka suodatetaan aivan liian usein pois.
Ensimmäistä kertaa julistusta nauttiessani saatoin tuntea aivan puhdasta iloa. Revin naamaani virneeseen viimeistään vartin tienoilla, sillä To Serve the Collapse toimii soundien ohella myös tunnetasolla niin perhanan hyvin, että levy on painostavuudestaan huolimatta kierolla tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Siis puhdistavalla, katarttisella ja sisintä herkästi vastakarvaan silittävällä tavalla. Pahuudesta hyvää, sano.
Kappaleet kourivat syvältä, mutta kourimisessa käytettävät välineet vaihtelevat. Pakkoko sillä yhdellä kauhalla on aina kaivella, kyllä piikkien pituutta ja paksuutta saa varioida. Caskets Open välttääkin hyvällä prosentilla tietyn jurnuttavan puuduttavuuden ja samoilla leluilla leikkivän tylsyyden, mihin liian moni puhdasta ilmaisua hakeva yksipuolisempi levy kaatuu. Tärkeä osansa tässä on myös basisti-laulaja Timo Ketolalla, jonka kurkku tottelee vakuuttavasti monenlaista ulosantia.
Kiekon jälkimmäinen kolmannes jää tosin kaipaamaan yhtä nopeammin rykäisevää purkausta – tai vaihtoehtoisesti pidempää siivua selvästi sävykkäämpää ja ilmavampaa menoa, sillä nyt loppu tahtoo jäädä pykälän verran erinomaista alku- ja keskiosaa tylsemmäksi.
Toiseksi viimeisenä kuultava Hetero onkin ainoa jollain tavalla täyteraitaa muistuttava kappale. Tämä kuitenkin tuomionluvulle sallittakoon, sillä To Serve the Collapse on kokonaisuutena perin brutaali, perinpohjainen ja ahdistava rakastaja. Juuri meikäläisen sorttia.