The Night Flight Orchestra
Skyline Whispers
Coroner
Soilworkistä parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70–80-lukujen taitteen periamerikkalaisittain siloteltuun iskärokkiin ja kyky tulkita sitä mainiosti taas eivät. Näin, vaikka useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra on julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairsin jo kolme vuotta sitten.
Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa ei ole säästelty siirappiakaan. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin, ja juuri siksi niin mahtava; kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua.
Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. Oli kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n, ajoittain peräti hunajaisen soft rockin, puolelle lipsuvista kevytmelankoliastygeistä, kaikki jää lähes takuuvarmasti kerrasta päähän soimaan, on se kuinka umpiluuta tahansa.
Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailla naisen perään ja hypätä 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen se pastellinsävyiseksi 80-luvun urheiluautoksi. Tampereen öiset kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi, kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa.
Vaikka mittaa on digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, levy vie ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka, missä ikinä se sijaitseekaan.