Olen tykännyt joensuulaisperustaisesta Insomniumista pyyteettömän ankarasti, mutta niin hyviä kuin aiemmat levynsä ovatkin, niitä kuunnellessa ei ole voinut olla pohtimatta, että hitto vie, voisi tämä olla vieläkin kovempaa. Yleensä muutama briljantti ässäviisu on vienyt huomion kokonaiselta levyltä.
Ilolla ilmoitettakoon, että bändin vitosella loputkin nikamista tuntuvat loksahtelevan kohdilleen. Syntyy aimo selkäranka, joka kannattelee kokonaisuutta vaivatta.
Uuden Infernon Päänavauksessa tuli suomittua uudempaa rockbändistöämme siitä, ettei se osaa hyödyntää ulkomaille puskiessaan riittävästi kansallisia mausteita, toisin sanoen kuulostaa yksinkertaisesti siltä mitä on. Tässä olisi nyt referenssilevy niihin hommiin.
One for Sorrow puskee biisi toisensa jälkeen korville sellaista suomimelankomelodiaa, ettei albumin kuuntelun jälkeen jää epäselvyyttä, mistä maasta sitä tullaan ja miksi – eikä hommaan tarvita liian ilmiselvää pajupillipiiparointia. Tältä ei yksinkertaisesti kuulosta mikään muu kaiuttimiini päätynyt yhtye tällä planeetalla.
Tokihan One for Sorrow’llakin soivat varsin selvät vaikutteet, joista jokunen tulee länsinaapurimme melokuolo-osastolta ja leijonanosa vanhemman polven Sentenced–Amorphis-akselilta. Silti Insomnium ampuu korpimökin seinään aivan omanlaistaan kuviota.
Kolmen kuuntelun jälkeen tuntuu, että käsillä on Insomniumin täyteläisin, tunnepitoisin ja tarttuvin, sanalla sanoen paras levy.
Juuri nyt en keksi paljoakaan, mitä tällä kiekolla muuttaisin. Sen kuin antaa puseron täyttyä.
– riekin matti
Levy arvostellaan 30.9. ilmestyvässä Infernossa. Samassa numerossa yhtyeen haastattelu.