Muistanpa, kun näin islantilaisen Sólstafirin ensi kertaa lavalla joissain Spinen kekkereissä vuosia sitten. Masterpiece of Bitterness -albumi (2005) taisi olla juuri julkaisussa mutta vielä kuulematta, ja yhtye tempaisi livepuskista sellaisen vaikutuksen, että huhhuijaa.
Levynsä eivät ole onnistuneet synnyttämään aivan samanlaista efektiä. Olen kyllä ymmärtänyt, miksi bändin apokalyptisen herkkä mekastus toimii joillekin kuin pölli otsikkoon, mutta kun ei vain ole iskenyt NIIN kovaa.
Tähän asti.
Mahtipontisesti tuplalevynä julkaistava, yhdellekin mittansa puolesta juuri ja juuri mahtuva Svartir Sandar on emotionaalinen hyökkäys kohti saamattoman yhdenmukaisuuden rakenteita. Tämän yhtyeen musiikki todella kuulostaa kasvaneen siinä maassa, josta se on revitty irti – seikka jota ei voi nykyilmapiirissä yliarvioida.
Sanotaan sama vielä toisin: Sólstafirin mustemmasta metallista monen monituisen rockin – ja popin – alalajin kautta juotettu melankolis-psykedeelinen lopunajan musiikki on aidosti helvetin omaperäistä.
Koko bändi toimii kananlihaa tuottavan intensiivisesti, mutta etenkin solisti Aðalbjörn Tryggvason pistelee islantinsa sellaisella hengenpalolla, ettei kysyttävää juuri jää. Miehen vireen ja epävireen rajamailla liikkuvassa tulkinnassa on jotain samaa kuin Quorthonilla Bathoryn mestarillisella Hammerheart-levyllä. Jälki ei ehkä ole teknisesti priimaa, mutta jestas sitä tunteen määrää.
Sanottavaa olisi jo parin kuuntelun jälkeen aika tavalla, mutta eiköhän tässä nyt ole alkuun. Palaamme asiaan syksymmällä.
– riekin matti
Levy arvostellaan 4.11. ilmestyvässä Infernossa.