Swallow the Sunin päällysmies Juha Raivio totesi hiljakkoin Infernon haastiksessa bändinsä tulevan albumin kertovan satuja.
Jos peilaa tätä vasten, Emerald Forest and the Blackbird on tunnelmiltaan kuin sekoitelma kerronnallisesti värikästä mutta opetuksiltaan brutaalia Grimm-tuotantoa ja vaikkapa M. Night Shyamalanin henki- ja fantasiamaailman välillä seikkailevia leffoja.
Musiikilliset mainingit ovat isossa mittakaavassa tutut, tunnelmamelodisen matelumetallin merkeissä mennään, mutta matkalta löytyy varsin yllätyksellisiä satamia, joiden loukoissa riittänee tutkittavaa vielä pitkäksi aikaa. Sanotaan vaikka näin, että jos erään O-alkuisen yhtyeen siirtyminen pois metallimarkkinoilta harmittaa, tältä levyltä saattaa löytyä lohdun hetkiä. (Älkääkä nyt, pliis, ottako tätä niin, että StS kuulostaa nyt siltä O-alkuiselta yhtyeeltä. Kysymys on enemmänkin biisinrakennuspoliittisesta vertauksesta.)
Puheosuudet, puhtaat laulut ja rouheat korinat vuorottelevat tyylikkäästi, ja levystä jää sovitusten puolesta hyvä ja tasapainoinen jälkikaiku. Mitä tulee itse sävellysten laatuun, niin perhana vie, valtaosin mittavat biisit eivät jätä mieleen puristamallakaan oikein mitään epäkelpoa. Juuri nyt huimin kipaleista on typeonegatiivisen tunnelman pohjoiseen kääntävä lopunajanvirsi April 14th, joka saa kaikki kehon karvat sojottamaan pieninä rautakankina. Niin on mies kuin piikkisika.
Kolmen kuuntelun summa yhdessä lauseessa: tämä on mielestäni ehdottomasti kiinnostavinta Swallow’ta sitten puskista yllättäneen debyyttinsä. Kelpaa tässä kaamosmasennella.
– riekin matti
Levy arvostellaan 27.1.2012 ilmestyvässä Infernossa.