FF-kiekkojen sarjasta minulla on ollut viimeksi tehokuuntelussa vuoden 2001 Digimortal. Tykkäsin platasta vielä aika tavalla, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. En oikein tiedä, onko syy enemmän minussa vai levyissä. Kenties kummassakin.

The Industrialist vaikuttaa parin kuuntelun jälkeen teokselta, jonka parissa bändin fani lorottanee, ellei vallan hunajaa, vähintäänkin makeutusainetta – sehän nyt yhtyeen pirtaan paremmin sopiikin.

Urku huutaa ammollaan, ja Dino Cazaresin just eikä melkein rapattu kitara sekä Gene Hoglanin nanomillilleen nakuttavat rummut muodostavat pariskunnan, jolla kyllä saadaan henki sitkeämmältäkin koneistusmetallin vihaajalta. Ja kun Burton C. Bellin huudossa on varttuneemmillakin päivillä kelvosti vihaista kierrettä ja bändille tunnusomaiset purkkakertsit iskevät sangen mallikkaasti, mikäpä tässä on teknologiayhteiskunnan rappiota (vaiko viimein sitä koneiden kapinaa?) odotellessa.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Eipä tämä nyt bändin sinkoamille johtotähdille pärjää ja pari merkillistä hylsyäkin on kymmenen viipaleen jälkijoukkoon eksynyt, mutta eiköhän lopuilla ralleilla kehtaa vallan mallikkaasti raahata kyborginpersuksensa Nummirockin säälimättömille juhannuslauteille.

- riekin matti

Levy arvioidaan lehden sivuilla myöhemmin.