Viisi vuotta levynjulkaisutaukoa ja vain bändin nimi kannessa. No nyt taitaa tulla uutta ja erilaista Satyriconia?
No ei ihan. Kyllä Norjan Kotiteollisuus junttaa edelleen pääasiassa viime levyjensä malliin, siis lähinnä keskitempoiseen riffittelyyn painottaen, vaikka onpa uutuuslevylle hiipinyt joitakuita kummastuttaviakin ominaisuuksia.
Esimerkiksi, keskellä kiekkoa bändi tekee watainit ja laantuu balladiasteelle Phoenix-biisillä, joka on kaikenlaista sulattavan allekirjoittaneenkin mielestä liikaa. Tai mikäpä tuossa, jos biisi olisi hyvä, vaan ei nyt oikein lähde.
Alku- ja loppuinstrumentaalilla raamitetun levyn yleisilme on, yllätys, yllätys, kaukana black metalista, ja ilman Satyrin raakkumista sen sisältöä kuvailtaisiin pääosiltaan keskiraskaaksi kitararockiksi. Rankimmatkin ainekset paiskataan pataan turhapuromaisen rennosti, ja tässä näennäisessä lepsuudessa piilee kumma kyllä myös suuri osa levyn viehättävyydestä. Toimintatapa luo varsin merkillisen kontrastin.
Satyriconin tuoreemmilla levyillä on tavannut olla aina yksi iskusävelmä ylitse muiden. Tällä kertaa tittelin saa rennonrouhealla otteella muiden ohi pumppaava Nekrohaven, joka jää jalan alle välittömästi. Muuten Satyricon jättää kolmen kuuntelun jälkeen sekavahkon odottavaan tilaan. Merkkiteosta tästä tuskin muotoutuu, mutta kääntyykö risti lopulta enemmän ala- vai yläviistoon, jää kuultavaksi.
Huom! Tämä EI OLE arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.