Vuonna 1980 Kaliforniassa perustetun thrashlegenda Exodusin bussissa miltei alusta asti matkannut pääjohtaja, Slayerissäkin nykyään soittava kitaristi Gary Holt on viisikymppinen. Neljä vuotta myöhemmin Floridassa ensi sävelensä ilmoille rykineen deathklassikko Obituaryn laulu–rummut-veljespari John ja Donald Tardy puolestaan kulkee puolivälissä viidettäkymmenettä.
Ikä ei ole ole nykyrockissa este rajummallekaan rypistykselle, eikä mainittujen bändien tulevien albumien läpikäynti ainakaan hapanna tätä toteamusta. Räjähdysaineissa nimittäin löytyy.
Exodusin 10.10. ilmestyvä Blood in, Blood Out (Nuclear Blast) näkee solisti Steve ”Zetro” Souzan liittymisen yhtyeeseen jo kolmatta kertaa, ja vaikka saattaisi kuvitella, että kärinäinto olisi jäsenvaihdosaallokoissa jo laantunut, ainakaan se ei kuulu lopputuloksesta.
Zetro sylkee sanoja vähintäänkin kuin toiseksi viimeistä päivää, mikä ei ole varmasti epämieluisin tehtävä, kun alla puksuttaa Holtin tunnistettava, edelleen niskat liikkeeseen pakottava riffijuna. Neljän vuoden jälkeen julkaistava Exodus-teos on kertakuuntelulla takuusalettia ammattimiesten metallia, yhtyeen ystävälle varma nakki ja ilman fanitulppiakin kelpo rykäisy.
Orkkisjäsenistä Tardyn veljesparin lisäksi kitaristi Trevor Peresin sisältävän Obituaryn edellisestä albumista on vierähtänyt vuosia peräti viisi, ja niin vähälle kuuntelulle on edeltävä Darkest Day kopissani jäänyt, ettei uutudelta osannut odottaa kummia. Mitään merkillistä ei kyllä kuullakaan, mutta lokakuun lopussa ilmestyvä, niin ikään hurmeaiheinen Inked in Blood (Relapse) näyttäytyy joka tapauksessa ensiviillolla mukavana yllätyksenä.
Kuten Exodusin, myös Obituaryn musiikin pääosassa ovat tunnistettavat riffit, jotka marssivat tällä(kin) kertaa eteenpäin lähinnä raajat väkisin nykimään pistävässä keskitempossa John Tardyn yhäkin hurjan ärinän koristamina. Muutamassa kohdin korville läppäävät melodiaviritelmät rikastavat ulosantia, mutta pääasia on, että riffeissä on riittävästi tarttumapintaa ja meisseliä. Osa riffilanauksista uhkaa kuulostaa näin alkupeleissä tylsähkön toisteisilta, mutta eipä moinen aiheuta suurempaa huolta – näinhän se on ollut tämän yhtyeen kanssa usein ennenkin.
Kummassakin levyssä tuntuisi olevan karsinnan varaa, mutta ensivaikutelma on molemmissa tapauksissa selvästi plusmerkkinen. Vaikka rockin tulisi olla lähtökohtaisesti nuoren voiman masinoima peli, ajoittain tulee olo, että tähän ei nuoriso yksinkertaisesti pysty. Tehtävä lienee sitä myöten suoritettu.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.