Teksti: Kari Koskinen Kuvat: Niina Vuorinen
Neljättä kertaa Turun Kaarinassa järjestetty Saaristo Open ei lukeudu ehkä keskimääräisen lukijakuntamme terävimpään ydinalueeseen. Kahdelle päivälle miellyttävässä ympäristössä levittäytynyt tapahtuma kun sisälsi perjantaina sellaisia raskaan musiikin legendoja kuin Dr. Alban, Kaija Koo, Elokuu ja vanha teini- ja myös aikuisiän ihastukseni Samantha Fox.
Lauantaina äärimmäisyyksiä esittelivät muiden muassa Yö ja Apulanta, joista kumpikaan ei ole rakentanut uraansa kovin raskaalle mätölle. Olli Lindholm on myös käsittääkseni erittäin huono örisemään, mikä ei asiaa ainakaan auta. Uriah Heep sen sijaan osuu jo hieman lähemmäksi Infernon tarpeita, vaikka bändi onkin menettänyt erittäin kokeneena Suomen-kävijänä jo suurimman osan kiinnostavuudestaan. Siis yleisesti ottaen. Itsehän heräsin Heepin mahtavuuteen lopullisesti vasta parisen vuotta sitten, jolloin ostin kaikki parisenkymmentä pitkäsoittoa ja menetin muutoinkin järkeni.
Vaan aluksi sananen järjestelyistä. Voin ilolla todeta, että tapahtuman esillepanosta saattoi aistia useamman vuoden kokemuksen, sillä alue toimi yleisön kannalta erittäin hyvin. Anniskelualueet olivat tilavat sekä laajalti katetut ja niin tavanomaista festariruokaa kuin -juomaa sai käytännössä sen isommin jonottamatta kautta linjan. Pahoja pullonkauloja ei muodostunut ja liikkuminen sujui vaivattomasti. Aikataulujakaan ei tarvinnut arvailla, pääosin ne pitivät paria lipsumista lukuun ottamassa paikkansa.
Pakkasta pitää antaa porttien ulkopuolella parveilleille pullolokeille, joiden käytös muuttuu vuosi vuodelta aggressiivisemmaksi. Mikäli et halunnut heti paikalla luovuttaa vasta avattua ja lähes täyttä tölkkiäsi, johan alkoi valitus, tuhahtelu ja niskojen nakkelu. Tästä kiitoksena luovutin kaikki käsille osuneet tölkit kotimaisille ja kohteliaasti käyttäytyneille pikkuskideille. Samalla pidin toki huolen siitä, että nämä epäkohteliaat maailmanmatkaajat tämän myös näkivät. Kiusa se on pienikin kiusa, eikä tämä nyt varsinaisesti mene itse festarien piikkiin, mutta tulipahan mainittua. Helpotti, ainakin vähäsen.
Ja sitten Uriah Heepin kimppuun. Tämä jo vuonna 1970 debyyttinsä julkaissut ja osaltaan raskasta musiikkia muovannut pappalauma jaksaa edelleenkin kiertää pitkin pitäjiä, ja aina välillä saadaan ulos uusia levyjäkin. Edellisen kerran todistin Uriah Heepin livekuntoa Raumalla hotelli Cumuluksessa vuonna 1996. Tuolloin huomioni keskittyi jalustalla lepäävän videokameran operoimiseen, mistä kiitoksena roudari kävi encoreiden aikana repimässä videokasettini parempaan talteen. Kiitti vitusti.
Encoret sisältänyt kasetti siis menetettiin, mutta kaksi aiemmin täyteen kuvattua 45-minuuttista jäivät edelleen haltuuni. Näiden tallenteiden sisältämään esitykseen verrattuna Saaristo Openin -keikka oli vähemmän intiimi, mutta energiassa ja hyväntuulisuudessa bändi ei ole menettänyt vuosien varrella mitään.
Hiljattain 65 vuotta täyttänyt Mick Box on kuin Judas Priestin toteeminen basisti Ian Hill. Kitaraansa hymysuin ja järkähtämättä soittava peruskivi, joka jakaa sanattomia käskyjään ainoana alkuperäisjäsenenä. Laulaja Bernie Shaw taas otti homman haltuun tarinoiden biisien välillä leppoisia ja ottamalla ahkerasti kontaktia vastaanottavaisen yleisön kanssa.
Settilistasta nyt voisi toki napista. Näin myöhäisherännäisenä olen huomannut arvostavani yhtyeen tuoreempia levytyksiä osin jopa vanhoja klassikoita enemmän. Esimerkiksi Sea of Light (1995) ja Sonic Origami (1998) ovat oikeasti ihan hemmetin hyviä ja vetreitä rokkilevyjä, vaan eipä näiltä materiaalia nykyisin pahemmin kuulla. Tuoreempaa tuotantoa edustivat tanakasti rokkaava Overload sekä uusimmalta Into The Wild -levyltä napatut nimiraita ja Nail on the Head, joka edustaa kyllä kaikessa muka-raskaassa ankeudessaan Heepin heikointa antia.
Muita soitettuja kappaleita olivat muun muassa Sunrise, All My Life, Free Me, Traveler in Time sekä yli neljän vuosikymmenen takaa revitty ja edelleenkin tehokkaasti runttaava Gypsy. Lady in Blackistä kuultiin tällä kertaa originaalille uskollinen versio, jonka tahdissa yleisö alkoi olla jo aivan pähkinöinä. Vielä July Morning itseoikeutettuna kliimaksina, ja homma oli kunnialla paketissa.
Kaikkiaan Uriah Heepista jäi erittäin hyvä jälkimaku. Bonuksena myös se, että tunsin olevani osa yleisössä näkyviä harmaanaamoja aivan eri tavalla kuin nuorena poikasena vuonna 1996. Heep tuskin lopettaa keikkailua ennen Mick Boxin kuolemaa, joten hyvällä tuurilla pappojen rokkaamisesta saadaan nauttia myös vuonna 2028. Ja silloin sekä yleisö että bändi ovat vielä nykyistäkin harmaampia.
Nurinkurisesti kun edetään, pannaan perjantain anti viimeisenä. Mitään raskaampaa perjantai ei siis tarjonnut, eli tässä vaiheessa osa lukijoista voi lopettaa lukemisen hyvällä omatunnolla. En sitten tiedä, millaiselle yleisömerelle ensimmäiset yhtyeet saivat oletettuja taustanauhojaan soitella, mutta ruotsalaisesta hammaslääkäristä lähtien tanssijytkeestä sai kärsiä – tai nauttia, miten vaan – jo useampikin uudesta nuoruudestaan nauttinut laholanttu. Romanian minihameihme Alexandra Stan aukoi nättiä naamaansa hulppeat 23 minuuttia, minkä aikana ehti mainiosti ajattelemaan esimerkiksi äänisaasteen rampauttavaa vaikutusta ja itsensä vahingoittamista.
Kaija Koo sentään rokkasi hyvinkin täysipainoisen setin. Vaikka en rouvan tuotannosta mitään tiedäkään, yllätyksekseni arsenaalista löytyi kasa hyvin rakennettuja pop/rock-biisejä ja nippu ammattimaista showasennetta. Kaija Koo täydensi myös mukavasti illan kutkuttavaa milf-teemaa ja toimi tavallaan johdatuksena illan päättäneen Samantha Foxin esitykselle.
Edelleenkin varsin piukassa kunnossa (ne reisilihakset!) oleva entinen kolmossivun tyttö ja nykyinen nostalgia-aalloilla matkaava povipoppari laukaisikin sitten jotain sisälläni. Kuten lukemattomilla muillakin ikäluokkani edustajilla, Samantha Foxin julisteet koristivat lapsuudenhuoneeni viattomia seiniä ennen kaiken maailman rokkihömpötysten aikakautta. Vaatteet päällä neiti muuten näyttää vieläkin huomattavan hyvältä, eikä vanhenemista ainakaan yleisön joukosta turhia huomannut.
Minua ei hävetä lainkaan myöntää, että esimerkiksi Touch Me, Nothing’s Gonna Stop Me Now ja Confession ovat nautittavia popveisuja, joiden biitti pureutui meikäläisen sisuksiin vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Nostalgian ja silmiä hivelevän visuaalisuuden yhdistelmä puree aina ja iankaikkisesti, eikä asiaa kannata sen pidemmälle analysoida.
Harmillisesti setti loppui kuitenkin selvästi kesken. Sammy ilmoitti yleisölle halustaan esittää vielä neljä kappaletta, mutta syystä tai toisesta liinat vedettiin kiinni ja artisti joutui poistumaan lavalta. Liekö huvilupa ollut loppumassa vai mitä ihmettä, mutta tämä jätti muutoin onnistuneesta huipentumasta hieman happaman jälkimaun. Olisin minä meininkiä vielä pidempäänkin katsellut.
Loppupäätelmänä todettakoon, että tuskin Saaristo Open ensi vuonnakaan kovin täysipainoista raskasta antia aikoo tarjoilla, mutta mikäli joukkoon nimi tai pari sitäkin osastoa eksyy, viihtyvyys ei jää kiinni ainakaan tapahtuman järjestelyistä.