Teksti: Jaakko Silvast, Tapio Ahola Kuvat: Markus ”ehkä” Laakso
Minä jotenkin ymmärrän niitä muutamia pitkätukkaisia, pääasiassa mustiin pukeutuneita henkilöitä, joita tänäkin vuonna näkyi Kaisaniemen puistikon lehvästen alla olutta särpimässä ja (oletettavasti) hevistä puhumassa. Kaikesta päätelleen nuo muutamat esittivät omaa, joskin melko hiljaista protestiaan parisen vuotta sitten tapahtuneelle muutokselle. Kaikessa toimivuudessaan Tuska Open Air -metallifestarin nykyinen paikka Suvilahti ei ole sama kuin hiekkapölyinen, mutta vehreitä varjopaikkoja suova ja aidosti kesäistä festaritunnelmaa keskellä kaupunkia huokuva Kaisaniemi.
Tänä vuonna Tuska ei osoittautunut keliolosuhteiltaan niin tuskaiseksi kuin esimerkiksi vuosi sitten. Keski-Suomesta lähtiessä ilma oli sen verran viileä, että pakkasin mukaan jokseenkin samat varusteet kuin kesäkuun alun sateisenkoleaan Sweden Rockiin: takin, sadeviitan, pitkät housut ja college-paidan. Onneksi koko sotisopaa ei tarvittu viimeksi mainittua vaatepartta lukuun ottamatta.
Tuskan aloituspäivä perjantai oli paikoin suorastaan paahtava Suvilahden asfalttihelvetin alleviivauksessa. Bändikattaus tarjosi kuitenkin sopivaa viilennystä, sillä kekkerit aviisimme nimikkolavalla avannut ranskalainen Alcest puhalsi täyslaidallisen kalmanviileää tuulta Twin Peaks -fiiliksillä. Oikeastaan bändin settiä voisi kuvailla lukuisiksi variaatioiksi edellä mainitun kulttisarjan tunnussävelmästä. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt ns. tunnelmametalli- (tai alternative rock, kuten yhtye itsensä genrettää) yhtyeen keikan, joka kaikessa pelkistetyssä presenssissään on yhtä aikaa flegmaattinen ja vetoava. Vanhan Trio Niskalaukauksen mieleen tuovat mollijuoksutukset yhdessä vokalisti-kitaristi Neigen kauniiden puhtaiden laulunuottien kanssa pureutuivat luihin ja ytimiin, jota kahden kitaran, basson ja rumpujen möyrimä äänivalli tuki turpeudellaan. Alcestin tekemisen sulavuutta korosti myös se, että bändi onnistui kutomaan biisien välissä olleet juomatauot ja kitaran virityksetkin yhtenäiseksi osaksi koko keikkaa. Ammattimiehiä.
Vuosi sitten Tuskassa en onnistunut löytämään kertaakaan tietäni tapahtuman kaikkein pienimmän areenan, Musamaailma-stagen äärelle sisätiloihin, mutta kuulin kuitenkin Inferno-kollegaltani Vilho Rajalalta, että viimeksi paikka tarjosi kovia keikkoja, jokseenkin kokonaisvaltaisella soundikakofonialla varustettuna tosin. Siispä härkää jormasta ja Inferiaa tarkastamaan. Perkele, Lahden pikakuologrind-veteraanihan tarpoi lavalla oikein pirtsakkaasti ja energisesti. Sen varttitunnin aikana, mitä paikalla olin, ehti bändi soittaa varmaan toistakymmentä biisiä. Perinteistä grindiä siis. Eihän tällaisella rypistyksellä maailmaa valloiteta, mutta kuten Tuska-yleisöstäkin huomasi, Inferia oli bändi paikallaan. Hiki lensi molemmin puolin etuaitaa. Tosiaan, bändin kokonaissoundi oli Musamaailma stagen kivibunkkerissa melkoista mössöä eikä yksittäisistä soitinsuorituksista tahtonut saada oikein mitään selkoa. Täten on vaikea antaa selontekoa bändin soiton tiukkuudestakaan, mutta maaliinsa yhtye osui kuitenkin jokaisessa biisissä, mikä lienee pääasia.
Päälavan eli Radio Rock stagen ohjelmiston auki korkanneen thrash metal -veteraani Exodusin veto aloitti ja käytännössä kiteyttikin perjantaipäivän teeman eli pittaamisen. Tuskan avauspäivän aikana panin muutoinkin ilolla merkille, millaisella aidolla innostuksella nuori metallipääsukupolvi osallistui bändien keikkoihin. Exodusin paahtaessa alkuiltapäivän auringossa voimiensa tunnossa yleisö palkitsi yhtyeen vetelemällä koko lavan leveydeltä villiä circle-tanssia etenkin setin neljän viimeisen biisin (Bonded by Blood, War is My Shepherd, The Toxic Waltz, Strike of the Beast) ajan. Finaalirallissa saatiin aikaiseksi myös muhkea wall of death -yhteenjuoksu, jota Kalifornian miekkosetkin kilvan ihmettelivät lavalta käsin. Kun vertaa Exodusin Suvilahden vetoa kesäkuun alun Sweden Rockin keikkaan, oli meininki aivan toisella tasolla. Liekö siihen vaikuttaneet innokkaan possen lisäksi myös keliolosuhteet ja keikkamiljöökin.
Näin saksalaisen kuolometallibändi SuidAkrAn livenä viimeksi kotimaaperällään klubiolosuhteissa brittiläisen Onslaughtin lämppärinä reilu vuosi sitten. Tuolloin kelttisoundinen melodinen mättö upposi paikalla olijoihin itseni mukaan lukien todella makoisasti. Tuskassa bändin sävellyksellinen karisma ei purrut yhtä terävästi vaan keikasta jäi päällimmäiseksi läpijuoksemisen ja peruspaahtamisen maku. Parhaimmillaan yhtye oli muutamissa instrumentaaliosioissa. Irtopisteet SuidAkrA-rumpali Lars Wehnerille, joka moshasi niskakramppia uhmaten käytännössä koko keikan ajan.
Samaan aikaan Hellsinki stagella Animals As Leadersin perumisen paikanneen Barren Earthin leijuntatykitys oli puolestaan mahtavaa kuunneltavaa. Bändin epiikkametalli istui aurinkoiseen ulkoilmatapahtumaan lievästi onnahdellen, mikä oli luettavissa myös yleisön laimeista reaktioista biisien aikana. Mutta mitäpä tuosta, kun pääsi katsastamaan, kuinka ammattimiehet tonttinsa hoitavat. Kitaristi Sami Yli-Sirniön miehen normipäivätyötä hitaammat soolofiilistelyt olivat sanalla sanoen tyylikkäitä. Laulaja Mikko Kotamäen ja toista kitaraa käskeneen Janne Penttilän nappiin osunut yhteisstemmalaulanta vei sekin mennessään.
Losangelisilaisen doom metal -veteraani Saint Vitusin kohdalla on pakko ihailla vanhojen ukkojen tähän päivään asti säilynyttä omistautumista tekemälleen musiikille. Jo pelkkä alkupäivien Black Sabbathin mieleen tuova yksinkertainen riffijynkytys riittäisi, mutta lavalla Vitus-nelikko näytti, miten louhitaan vanhan liiton hengessä. Siitäkin huolimatta, että solisti David ”Wino” Weinrichin, kitaristi Dave Chandlerin ja basisti Mark Adamsin lavaliikehdintä oli kuin hidastetusta filmistä. Iso mies Henry Vasquez näytti sentään ilmavalla soitollaan rumpujen takana, miten minimalistisesta pannukioskista saadaan irti kunnon rytkettä. Mainitsemisen arvoisia ovat myös herra Chandlerin yhden nuotin kerrallaan ulostavat vingutussoolot, jotka kaikessa rujossa yksinkertaisuudessaan vetivät suupielet joka kerta korviin. Kun tulkinta on näin maanläheistä, mutta vahvaa, tarvitsee siihen harvoin pettyä.
Amerikan pappojen vastapainona Musamaailma-stagella hääri vuoden kotimainen proge metal -komeetta Oddland, jolle esiintymistila ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Ennakkoon pelkäsin, saako kivibunkkerin äänisulattamossa mitään selvää bändin tarkasta matematiikkahevistä. No, melko huonosti, vaikkakin Oddlandin kohdalla yksittäiset soittimet erottuivat ämyreistä kaikkein parhaiten koko viikonloppuna. Keikan seuraamista auttoi kuitenkin todella paljon, jos tunsi bändin biisit ennalta. Turkulaisyhtyeen debyyttilevyn The Treachery Of Sensesin haastava materiaali taittui soittajanelikolta ilman horjahduksia, mutta jonkinlainen suorittamisen maku puolen tunnin keikasta kuitenkin jäi. Silti olen erittäin tyytyväinen siihen, että Tuska-organisaatio muisti kyseisen genren faneja, ja että valinnan osuessa kotimaiseen bändiin esiintyjä oli nimen omaan Oddland. Tai no, eihän tuo olisi haitannut yhtä lailla nähdä lauteilla niin ikään loistavan proge metal -opuksen tänä vuonna julkaissutta Status Minoria.
Sitten muutama sananen Tuska Open Air 2012 -festivaalin ehdottomasti parhaimmasta liveaktista eli jyväskyläläisestä urban grind -poppoosta nimeltä Ramin kuntopolku. Kukaan ei ennakolta tiennyt, missä ja milloin bändi keikkansa soittaa (ja niitä oli viikonlopun aikana useampia), mikä oli omiaan lisäämään kiinnostusta tätä mystistä, hiihtomaskeihin sonnustautunutta kaksikkoa kohtaan. Okei, olisiko se ollut ennen Demigodin keikkaa, kun pelkästä rumpusetistä ja megafoniin huudetusta äänestä kuuluva etäinen pihinä tavoitti possen korvat Alepan festarikaupan nurkilla. Siellähän Keski-Suomen pojat vetäisivät raisun rypistyksen (selvästikin) tuulesta temmattuja parikymmensekuntisia. Alati kasvavan kuulijajoukon edessä Rami kuntapolkuineen veivasi ilmoille muun muassa sellaisia sanoituksellisia helmiä kuin ”Turpa kiinni, me yritetään soittaa tää biisi” ja ”Musta rakkaus.” Jälkimmäisestä sen verran, että idea kappaleeseen tuli mustaan kokovartalosukkaan pukeutuneesta kaverista, joka hyppäsi stagelle nylkyttämään (onneksi vain kuvainnollisesti) yhtyeen laulusolistia niin sanotusti takaapäin. Ramin kuntopolun setin aikana yleisö toteutti myös päivän pitti-teemaa. Parisenkymmentä nuorta miestä meuhkasi miltei jokaisen biisin aikana, ja repäisi pikkuisen wall of deathinkin. Hauskaa ja esimerkillistä metallikäyttäytymistä, sanon minä! Ai niin, ensimmäistä kertaa todistin, että kun bändille huudetaan biisien välissä ”soittakaa Paranoid”, niin bändi sen todellakin soittaa.
Ehkä Exoduksen ja Ramin kuntopolunkin keikkoja pidemmälle yleisön osallistumisessa mentiin jenkkiläisen hard core -yhtye Hatebreedin jumppatunnilla. Mestariagitoija, vokalisti Jamey Jastan käskytyksessä bändin veto oli yhtä adrenaliinipaistoista alusta loppuun, vaikkakaan yhtyeen musiikilla ei keskivertometallikuluttajalle ollut kovinkaan paljon annettavaa.
Tästä syystä kampesinkin maallisen tomumajani hyvissä ajoin kivibunkkeriin kuulostamaan A.R.G.:n porometallikäristystä. Jumalauta, miten vanhat miehet tuuttasivatkaan. Soitto kulki tiukasti ja etenkin kitaristi Vesa Säkkinen ja basisti-laulaja Tepa Karjalainen näyttivät nuoremmille rässin räimimisen mallia oikein isän kädestä. Liekö jo lavalta tulleen lähtösaundin tekosia, mutta A.R.G.:n keikkaa haittasi pahiten aivan liian kova kokonaisäänenpaine, joka teki setin kuuntelemisesta käytännössä mahdotonta. Onneksi tilanteen pelasti jo mainittu soiton verevyys. Tuollainen settihän saisi Motörheadinkin kalpenemaan. Sen näki jo siitäkin, millä raivolla Inferno-kollagani ja Diablo-yhtyeen bassotaiteilija Aadolf Virtanen paineli eturiviin Kuusamon miehiä heilaamaan: hevin kiinto silmissä parta väpättäen. A.R.G. järjesti joka tapauksessa Musamaailma stagen Tuska-perjantain totaalisimman turpasaunan. Piste. A.R.G:n setti: Back to Life, Adoration of the Kings, Foul Vigour/Prevailing Sickness, Misfortune Along My Side, /RIP, Aggressive Confessor, Died for What.
Perjantain pääesiintyjä Megadeth ei tässä osoitteessa varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa. Bay area -ikoni on viime vuosina liehitellyt Suomi-neitoa jo siinä määrin, että koko touhu alkaa kärsiä inflaatiosta. Eipä sillä, kyllähän herra Mustosen porukka hyvin soitti, mutta jotenkin hommasta jäi laimea sivumaku, vaikkakin maestro itse oli edellisiin keikkoihin nähden melkoisen joviaalilla tuulella. Huhupuheiden mukaan syynä olisi ollut suomalainen mallasjuoma, joka sai Daven kielenkannat irti tavallista liukkaammin. Oli miten oli, Megadethin tämän kertainen setti painottui pitkälti tuoreimman Th1rt3en-levyn (2011) kappaleisiin. Kyseiseltä kiekolta löytyvä Never Dead avasi pelin eikä saanut yleisössä aikaan mainittavampia reaktioita. Edellisen Endgamen (2009) Head Crusher toi jo hiukan lämpöä kehiin. Megadeth-anthem Hangar 18 lisäsi löylyä, muttei kuitenkaan kliimaksiin saakka, yksittäisiä faneja lukuun ottamatta. Pakollisten She-Wolfin (aina toimiva keikkakipale) ja A Tout Le Monden jälkeen saatiin uudempien veisujen lisäksi toki vielä Symphony of Destruction, Holy Wars ja Peace Sells, mutta siinäpä se sitten olikin. Keikan lievää puolivaloisuutta korosti sekin, että kannumies Shawn Drover oli jättänyt monumentaalisen hirviösettinsä tällä kertaa kotiin. Normaalin räkkikioskin takana mies näyttikin jo tavalliselta kuolevaiselta.
Lauantai
Tuskan lauantaipäivän Infernon festaripartio aloitti Hellsinki stagella rokanneen Amoralin vietävänä. Tai no, viedä on turhan painava verbi kuvaamaan tukkametallistuneen helsikiläisyhtyeen keikkaa. Itse bändihän soitti tiukasti ja pieteetillä. Jo aikaisemminkin nähdyn perusteella Amoral-nelikko Ben Varon, Masi Hukari, Pekka Johansson, Juhana Karlsson sopisi minkä tahansa kansainvälisesti tunnetun hevisolistin taustabändiksi milloin tahansa. Takavuosien Idols-voittaja Ari Koivusen kanssa homma nyt ei vaan toimi. Tosin osasyy on myös Amoralin nykymateriaalissa, joka on melodisesti tarttuvaa, mutta biiseiltään hiukan liian monisyistä ja pitkää, jotta musa varsinaisesti koukuttaisi. Kuitenkin, todistin Koivusen yhtä ensimmäisistä omista keikoista Tampereen Sauna Open Airissa kesällä 2007. Silloin hintelällä Koivusella oli sentään yritystä toimia hevibändin keulamiehenä. Nyt viisi vuotta myöhemmin, yhdessä Amoralin kanssa, tilanne on täysin sama, mutta Koivunen ei Tuska-vedon perusteella näytä edes yrittävän. Pelkkä ”huomenta Tuska” -välispiikki ei yksistään riitä agitoimaan jengiä mukaan ankaraan karkelointiin. Olikohan setin toinen vai kolmas biisi, jonka spiikattuaan Koivunen notkui istuskelemaan rumpuraiserin kulmalle, kun olisi pitänyt mennä viuhtomaan hurjasti lavan eteen uutta pontta vielä rähmänokareita silmäkulmistaan kaivelevaan festarikansaan. Laulamisenhan Koivunen taitaa laajaskaalaisella äänellään jopa aiempaa paremmin, mutta ehdottaisin herralle nyt viimeinkin sitä puntti-proteiini-kuuria sekä vierailua Battle Beastin keikalle. Jos Koivunen ottaisi omakseen edes puolet Nitte Valon karismasta ja asenteesta, olisi Amoral jo aivan toisenlainen keikkabändi.
Jälleen vei kulkuni Musamaailma stagen hornankattilaan, missä porukkaa pyöritti Ahvenenmaan kuolometallipartio Vorum. Tämä nuorten miesten trio aiheutti kertalinttuusta lauantain ja koko viikonlopun positiivisimman yllätyksen. Puolen tunnin intensiivisen turpaanvetosession mahdollisti bändi tiukka kaahaus ja mielenvikaisuutta lähentelevä esiintyminen. Ukkojen edellisillan grillijuhlien jäljiltä kaulaan ripustetut porsaanluut saivat kyytiä, kun Vorum päästi jengistä veret tiukalla tikkauksellaan. Yhtye jäänee jatkossakin marginaalisemman yleisön itseoikeutetuksi lahtaajaksi, mutta Tuskan pikkulavalle bändi sopi kuin silvottuna. Kivibunkkerista pois kävellessä koin koko viikonlopun ensimmäiset kylmät väreet. Mitä lie ujuttaneet Ahvenanmaan juomaveteen?
Ennen rapsausvuoron vaihtumista Silvastilta Aholalle kerrottakoon vielä muutama sananen brittiläisen mielipidegrind-legenda Napalm Deathin keikasta. Vaikka aktin yleissoundi lähti paikoin pahastikin tuulen mukaan, ei se kyennyt hillitsemään keulamiehensä Mark ”Barney” Greenwayn johdolla mielipuolisen lennokkaasti esiintynyttä veteraania. Barneyn ilmanyrkkeilevä tyyli on omintakeinen ja kuluttava, mutta kaveri jaksoi heilua samaan tapaan koko tunnin kellottaneen setin ajan kuin aamulääkkeensä ottamatta jättänyt avohoitopotilas. Keskivertokuulijalle tuo tunti tuntui olevan jopa hiukan liikaa, koska yhtyeen räimimä rypistyshevi oli pintapuolisesti biisi biisin jälkeen suhteellisen samanlaista, eikä Greenwayn meininkikään elänyt setin aikana käytännössä ollenkaan. (Jaakko Silvast)
Battle Beast oli tiukassa iskussa jo nähdessäni bändin ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten. Tämän jälkeen kuluneena aikana yhtye on heittänyt ahkerasti keikkaa, muun muassa areenakiertueen Nightwishin lämppärinä, joten nyt voidaan puhua jo suorastaan timanttisesta kunnosta. Vielä kun bändin biisit ovat terästä ja laulaja Nitte Valo Suomen paras hevisolisti, oli onnistuminen keikalla helppoa, vaikka kitaristi Anton Kabanen innostuikin välillä tiluttelemaan tavalla, jolla ei ole paljoakaan tekemistä musiikin kanssa. Mikäli bändin kakkosalbumi on samaa tasoa kuin Steel-esikoinen, Battle Beastilla on hyvä mahdollisuus nousta suomimetallin kirkkaimpaan ykköskaartiin.
Tuskan monessa mielessä mielenkiintoisin anti kuultiin festarin pienimmällä areenalla, kokonaan sisätiloissa olevalla Musamaailma-lavalla. Valitettavasti betonihalli ei ollut tilana mitenkään ihanteellinen raskaamman musiikin keikoille, ja lavalla soittaneiden bändien soundit olivatkin perjantaina loistavan keikan heittänyttä Demigodia lukuun ottamatta aikamoista puuroa.Tuskan ansiokkaan llaajaan hardcore-tarjontaan lukeutunut ruotsalaisryhmä Victims teki vaikeissa olosuhteissa parhaansa. Musiikin tasosta on vaikea sanoa mitään, riffeistä kun ei oikein selvää saanut, mutta energiaa ja meininkiä riitti, ja hc-keikalla se yleensä riittääkin.
Swallow the Sun on omassa lajissaan, doomahtavassa death metalissa, parhaita bändejä koko planeetalla. Samalla se on kuitenkin tullut vuosien mittaan nähtyä niin monta kertaa, ettei bändin festarikeikoista oikein osaa enää innostua. Äärimmäisen hienoja biisejä ja toimivaa soittoa kyllä kuultiin, mutta pian bändin setin alun jälkeen Hellsinki-lavalla aloittanut Behemoth kiinnosti enemmän.
Behemothia varten olikin kertynyt paljon odotuksia, onhan kuitenkin kyseessä kova yhtye, ja oli myös mielenkiintoista nähdä millainen olisi nokkamies Nergalin olemus syöpätaistelun jälkeen. ”Tuntuu hienolta olla elossa”, mies julisti, ja tuntui kuin koko bändi olisi saanut esitykseensä lisää virtaa. Omaan makuuni puolalaisten death/black-ryskeessä on kuitenkin liian vähän sävyjä, jotta mielenkiinto säilyisi koko keikkasetin ajan.
Ruotsin Sabaton on kuin vaivihkaa noussut suosiossa sille tasolle, että sen voi laittaa vaikkapa Tuskan päälavalle lauantain pääesiintyjiksi. Ainakin itselleni on jäänyt epäselväksi, milloin ja millä ansioilla tämä on tapahtunut, eikä bändin keikka Tuskassa tuonut liiemmin selvyyttä asiaan. Vaikka yhtyeen power metalista puuttuukin suuri osa tyylilajin rasittavimmista piirteistä, ei se myöskään tempaa kunnolla mukaansa. Pääesiintyjän pestinsä bändi hoiti silti ammattitaidolla, vaikka selkeästi itsekin omasta vastaanotostaan innostuen. Tyylikkään hevikeikan voisi sitä paitsi vetää läpi hiukan vähäisemmälläkin määrällä pyrotekniikkaa.
Sunnuntai
Sunnuntai oli selkeästi Tuska-päivistä lämpimin. Hiki virtasi monella festarisissillä jo siksi, että etenkin päälavan keikkoja oli usein hankala päästä seuraamaan varjoon, ja kojulle, jossa läpi festarin jaettiin ”jääkylmää kokis tseroa”, kertyi jonoa.
Festarin selkeimpiin yllättäjiin kuului amerikkalainen Skeletonwitch. Bändin black metal –sävytteinen thrash ei ole ehkä musiikkia jota jaksaisin kuunnella kotioloissa kokonaista albumillista, mutta Tuskassa yhtyeen keikkaa seurasi mielellään. Tuskan toiseksi pienin esiintymisareena, Inferno-lava, oli selkeästi juuri oikea esiintymispaikka yhtyeelle.
Westend hardcoreksi musiikkiaan t-paidoissaan kutsuva Bob Malmström on hilpeä ilmestys. Musiikillisestihan yhtye ei liiemmin poikkea muista saman tyylilajin yhtyeistä, mutta bändin julistama ”köyhät kyykkyyn” -ideologia on liki täydellinen vastakohta perus-hc-bändin arvomaailmalle. Livenäkin bändi on hauskaa seurattavaa, joskaan en menisi vannomaan että bändi jaksaa ikuisesti kiinnostaa, ellei se uusi konseptiaan. Samaa voi toki sanoa melkein mistä tahansa muustakin yhtyeestä.
Huoratron on yksi Tuskan historian yllättävimpiä kiinnityksiä, ja tällä kertaa riskinotto kannatti. Aku Raskin elektroprojekti toki pesee aggressiivisuudessa monen Suvilahdessa esiintyneen oikean metallibändin, mutta oli silti yllättävää nähdä miten hyvin jyske puri metallikansaan. Sen verran puisevaa Huoratronin tamppaus silti oli, että setin puolivälissä päätin lopettaa keikan seuraamisen ja siirtyä Musamaailma-lavalla aloittavaa Jess And the Ancient Onesia katsomaan.
Jessin ja muinaisten meiningeistä en osannut ihan varmuudella ennen keikkaa sanoa, onko koko yhtye vain suomalainen sekunda- Devil’s Blood vai oikeasti varteenotettava occult rock –partio. Bändin veto Tuskassa viittasi jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä yhtyeen soitto oli samaan aikaan sekä varmaotteista että antautuvaa, ja etenkin keulahahmo Jessin kyvykäs laulusuoritus ja fyysinen eläytyminen biiseihin vakuutti. Parista todellisesta ässäbiisistä ei olisi bändille haittaa, mutta siitä huolimatta on helppo povata, että kovin kauan yhtyeen ei tarvitse soittaa pienimmällä lavalla yhdelläkään festarilla.
Jo kertaalleen hajonnut amerikkalaispoppoo Ministry hoiti osansa Tuskan päätösbändinä vähintäänkin kelvollisesti. Kovien huumeiden parissa vietetyt vuodet kuuluivat välillä keulahahmo Al Jourgensenin äänessä, mutta muuten bändi luukutti tiukasti ja vähän helvetin kovaa. Vaikka festariväsymys vaivasikin monia tuskailijoita, onnistui Ministry voittamaan yleisön puolelleen. (Tapio Ahola)