Tuska Open Air, 27.–29.6.2014 Helsinki, Suvilahti
Tuska Open Air järjestettiin 27.–29. kesäkuuta Helsingin Suvilahdessa. Infernosta paikalla raportointivuorossa olivat Tapio Ahola ja Jaakko Silvast. Perjantain tarina on ensimmäisen kynästä, lauantai jälkimmäisen ja sunnuntaina jaettu kirjoitusvastuu.
Muistutellaanpa tässä vielä jo aiemmin julkaistuista Tuska-kuvagallerioistamme: Markus Laakson ottamat keikkakuvat löytyvät tämän linkin takaa, Heidi ja Markus Paajalan kuvat värikkäästä Tuska-yleisöstä löytyvät puolestaan tämän linkin takaa.
Mutta nyt Aholan ja Silvastin raporttiin!
Perjantai – hämmennystä ja viihdettä
Metallimusiikin suosion laskusta on puhuttu jo jonkin aikaa, mutta ainakin Tuska-festarin yleisöä tarkastelemalla tätä on vaikea huomata – väki oli löytänyt tiensä hyvin Suvilahteen tänäkin vuona. Näyttää kuitenkin siltä, että uusille kiintotähdille olisi metallimarkkinoilla tilausta: vain harvat Tuskan tärkeimmistä esiintyjistä oli Suomessa, tai edes Tuskassa ensimmäistä kertaa.
Ensiferum polkaisi käyntiin Tuskan päälavan ohjelman, eikä lainkaan hassummin. Vankka lavakokemus näkyi esiintymisestä, ja saipa bändi pitinkin pyörimään. Itseäni ei Ensiferumin musiikki liiemmin puhuttele, kuten ei folk metal -genrenäkään paria poikkeusta lukuun ottamatta, mutta se onkin vain minun ongelmani – omassa sarjassaan Ensiferum on selvästi valioluokkaa. Mutta hei, hyvät ihmiset, älkää käyttäkö Ensiferumista lempinimeä Enska, se nimi kuuluu vain ja ainoastaan Entombedille.
Pantera-legenda Philip H. Anselmo jätti Illegals-yhtyeensä kanssa varsin hämmentyneen olon. Kokoonpanon omat biisit tuntuivat sekavilta ja väärällä tavalla linjattomilta, ja Anselmon välispiikit olivat pääasiassa tympeää punaniskauhoa tai muuten vain sekavaa jorinaa, vaikka ajoittainen hauska heittokin mieheltä kuultiin. Ei mikään yllätys, että parhaimman vastaanoton saivat setissä kuullut Pantera-kappaleet. Illegalsin kanssa ei Anselmolle uskalla vielä tällä näytöllä kovin pitkää tulevaisuutta povata.
Färsaarelainen Hamferð oli pukeutunut keikalleen kuin olisivat menossa hautajaisiin, ja siltä yhtye kuulostikin. Tämä on kehu, sillä yhtyeen tumma doom/death ei ole missään mielessä mitään järin kevyttä kamaa. Etenkin yhtyeen laulaja, nykyisin Barren Earthissakin vaikuttava Jón Aldará vakuutti ilmaisuvoimallaan. Yhtyeen keikan aikana Kattilahallin pimeydessä melkein unohti, että ulkona on kesä, niin kylmäävää settiä färsaarelaiset vetivät.
Viimevuotinen Carcass-kiekko Surgical Steel ei omasta mielestäni ollut ihan kaiken sen saaman hehkutuksen arvoinen, mutta lavalla yhtye oli huomattavasti parempi kuin esimerkiksi Tuskassa kuusi vuotta sitten. Brittinelikko, ja etenkin sen alkuperäisjäsenet Jeff Walker ja Bill Steer, suorastaan säihkyivät soittamisen iloa ja rakkautta musiikkiin. Carcassin settilista oli mukavan klassikkopainotteinen, vaikka uudempaakin materiaalia kuultiin. Viimeistään Corporeal Jigsore Quandaryn klassisen rumpuintron aikana sai tajuta todistavansa pirun kovan bändin keikkaa.
Tuska-perjantain pääesiintyjän Dimmu Borgirin olemassaolo perustuu black metalin viihteellistämiselle, eikä siinä välttämättä olet mitään pahaa. Bändin vetoa Tuskassa seuratessa tuntui kuitenkin siltä, että johonkin pitää se raja viihteellisyydessäkin vetää, ja Dimmu sijaitsee rajan väärällä puolella. Laulaja Shagrath näytti sarjakuvahahmolta, jolla on oma nimikkovaahtokarkki ja -pehmolelu, ja pommeilla ja komeilla valoilla terästetty show tuntui melko tyhjältä. Dimmu Borgir tarjosi turvallista viihdettä koko perheelle, vaikka jotkut setin kohdat saattoivatkin olla perheen pienimille hiukan pelottavia. Sellaisia kohtia ei kuitenkaan ollut montaa.
Enemmän itseäni häiritsi kuitenkin se, että varsinaisia ässäbiisejä Dimmulla on varsin vähän. Kun yhtye osuu häränsilmään, kuten kappaleissa Progenies of the Great Apocalypse, The Serpentine Offering ja Mourning Palace – jotka kaikki kuultiin Tuskassakin – on lopputulos varsin vakuuttava, mutta valtaosa bändin tuotannosta on tylsää bulkkikamaa, joka ei liiemmin innosta. Kolmella hyvällä biisillä ei vielä muodosteta täysipainoista festarin pääesiintyjän settiä.
Lauantai – rässipäivä
Aluksi pikakatsaus lauantain alkupuolen ohjelmistoon. Tämän median nimikkolavalla meuhkannut Lost Society oli oiva valinta rässipäivän starttaajaksi. Nuorilla ja energisillä Keski-Suomen jannuilla riitti virtaa sillekin osalle yleisöstä, mikä jo toisena festariaamuna kärsi edellisillan jälkeisistä.
Sitten hetkiseksi klubilavalle kivibunkkeriin tarkastamaan Mr. Peter Haydenia, joka bändinä oli allekirjoittaneelle tuttu vain nimeltä. Tuomio: selkeästi mielentilamusiikkia. Bändin aavemainen ja perisynkeä lanaus toimi taatusti niille, joille maistui kylmä kyyti jo tässä vaiheessa päivää.
Minä sen sijaan poistin itseni 10 minuutin alavirejurnutusriffivyöryn jälkeen takaisin ulkoilmaan katsastamaan, miltä se legendaarinen kotoinen thrash-pioneeri kuulostaa vuonna 2014. Kuulostihan se, Stone, hyvältä meinaan. Keravan kollit nousevat lauteille enää satunnaisesti, mutta toimittavat hommansa perille varmalla soitolla ja suorastaan maltillisen arvokkaalla lavapresenssillä.
Jopa niin arvokkaalla, että voi käydä kuten Tuskassa 2014: Kontrasti juuri Inferno stagella soittaneeseen toisen polven Stoneen eli Lost Societyyn korostui potenssiin 100. Ja sellainenhan vanhentaa. Eipä silti, edellä suoritetussa vertailussa voi todeta vanhassa olevan vara parempi, mitä biiseihin tulee. Ainakin vielä.
Otetaan edellisestä koppia sen verran, että käännetään asetelma vielä yhteen asentoon ja lähdetään muistelemaan klubilavalla soittanutta kotoista uutta melometallikomeettaa Arionia. Ensinnäkin, voi helkkari mitä biisejä! Toiseksikin, voi helkkari mikä laulaja! Turhaan ei ole tätä junioriporukkaa hehkutettu, ja olla viemässä aina Japaniin saakka. Rehellisesti sanoen Arion ei vielä ole raudanlujan varma ja valmis esiintyjä, mutta potentiaalia on hirmuisesti – odottakaahan parisenkymmentä keikkaa.
Laulaja Viljami Holopaisen korkea ylärekisteri pisti päivän ensimmäiset kylmät väreet, joskin kaveri innostui setin alkupuolella sen verran liikaa, että sai äänensä loppuvedon ajaksi ruvelle. Maitohaivenisen hellyyttävää esiintymistä korosti Holopaisen Justin Bieber -look, joka ulkomaille vietynä, business-mielessä, saattaa olla oikeasti viksu veto. Kitaristi Iivo Kaipaisen vienoilu lavan toisessa reunassa lettinsä takana kannattaa kuitenkin karsia heti alkuunsa. Miehen soitannolliset taidot riittävät ja edellyttävät takuuvarmasti näyttävämpään rooliin myös livenä.
Seuraavana klubilavalla räiminyt ruotsalainen Altair oli rässipäivän peruspulskea välipala. Meiningistä näki ja musiikista tunnisti kaikki ne peruselementit mitkä thrash metaliin stereotyyppisimmin kuuluvat, mutta muutoin oltiin hissibiisifiiliksissä. Tätä ilmensi hyvin kesken setin tapahtunut kolmen sekunnin mittainen tilanne: nuori hevikloppi juoksee keskelle yleisöä selvästi pitti mielessään, mutta kääntyy saman tien kannoillaan, kun tajuaa, että sellaisesta ei ole toivoakaan.
Perusheviveteraani, amerikkalainen Metal Church oli Stonen ohella toinen päivän päälavalla tyylikkään arvokkaasti esiintyneistä yhtyeistä. Yli 30 vuotta sitten perustettu bändi vetäisi ensimmäisen Suomen-keikkansa tasapainoisen laadukkaasti ilman sen suurempia krumeluureja. Laulaja Ronny Munroen ääni oli huomattavan vahvassa kunnossa. Kitarakaksikko, Kurdt Vanderhoof – Rick Van Zandt, puolestaan taikoi luutuistaan sen verran teräviä ja kylläsmelodisia sooloja, että siinä innostui skeptisempikin osa yleisöstä.
Päivän metalcore-annin toisen aktin naulasi päälavalta brittiläinen Bring Me the Horizon. Kyseisen genren tuotoksia ei löydy allekirjoittaneen levyhyllystä eikä se arkiolosuhteissa kiemurtele korvamatona, mutta jostain syystä festariolosuhteissa kyseinen metallilaita saa aina jalan svengaamaan. Varsinkin, jos asian hoitaa kuten BMtH Suvilahdessa. Se soitti tarkasti ja käskytti keski-iältään melko nuoren possen massiivisiin circle piteihin ja jopa wall of deathiin. Bändin stereotypioihin nojannut musiikki on myös melodiarakenteiltaan keskimääräistä koukuttavampaa.
Tässä osoitteessa lauantain odotetuin veto kuului klubilavalla päivän sinetöineelle juuriheviryhmä Rangerille. Voi helkkari, kun laitetaan ihminen, joka ei hevikeikoilla edes yritä moshata, yrittämään sitä näin nopsakan rapsakan bändin tahtiin, saa niskansa kipeäksi jo puolentoista biisin aikana. Sen lisäksi siitä sai myös äärimmäisen hyvän mielen. Ranger ei pettänyt, vaan pauhasi pieteetillä ja uhmakkaasti esiintyen läpi reilun puolituntisensa. Tätä lisää!
Lauantain pääesiintyjä Anthrax ei pettänyt sekään. Thrashin yksi niin sanotusta neljästä suuresta osoitti viime vuonna vastaavassa paikassa tuhonneen Testamentin tapaan, että musiikillisesti The Big Four on nykyään mitä suurimmassa määrin The Big Two. Kuka kaipaa Metallicaa, Megadethia tai nykyään jopa Slayeriä, kun voi valita saman aikakauden bändeistä myös kiinnostavampia ja energisemmin esiintyviä yksikköjä. Taito ja varma intensiteetti löivät kättä Anthraxin Tuskan keikalla koko sen puolentoista tunnin ajan legendarallien Among The Livingin, Caught in a Moshin, Indiansin, Madhousen, I am the Law’n ja setin päättäneen Antisocialin riveillä ja sävelissä.
Sunnuntai – vettä ja black metalia
Enpä muista, olisiko koskaan koettu Tuska-päivää kuten tämän vuoden sunnuntai. Ukkoskuuroja on kyllä saatu, mutta nyt vettä tihuutti käytännössä koko ajan aina Satyriconiin saakka. Ilman lämpötilakaan ei ollut varsinaisesti helteinen, joten viimeisen päivän avaus oli bändeille ja ennen muuta yleisölle sitäkin haastavampi.
Eipä niitä ollutkaan kuin muutamia, jotka olivat tavallista korkeamman sunnuntaikynnyksen yli päässeet ja taistelleet itsensä päälavan eturiviin ihmettelemään Amendfoilin energiarockia. Bändi ei ollut missään nimessä huono, mutta päälava oli sille väärä paikka, varsinkin kyseisessä kelissä.
Inferno-lavalla päivän avannut teatraalimelopumppu Powerwolf keräsi jo runsaslukuisemman ja innokkaamman yleisön, ja lunasti lupaukset melkoisen hyvin. Tuulen pyöritellessä soundeja bändi onnistui taikomaan keskinopeilla ja nopeilla power-paloillaan porukkaan kivasti eloa. Romanialais-saksalaisen yhtyeen keulamies Attila Dorn on muuten laulaja vailla vertaa – koko viikonlopun yksiselitteisesti kantavin ja kuulain ääni.
Klubilavalla soittanut kiinalainen Ego Fall oli ehdottomasti viikonlopun miellyttävin täysin uusi tuttavuus. Bändin metalli on hyvinkin omintakeista deathcorefolkethnic-sekoitetta, jota soittajakuusikko vetää suhteellisen tiukasti ja jokainen oman tonttinsa halliten. Kappaleet eivät ole koukuiltaan erityisen mieleenjääviä, mutta Tuskassa bändistä huokunut väärentämättömän aito asenne itse metallimusiikkia kohtaan oli se hienoin juttu. Aitous näytti tarttuvan myös betonibunkkerin yleisöönkin, joka taisi ensisijaisesti olla paikalla pitämässä sadetta.
Lauantaisen Rangerin vedon tapaan myös sunnuntaina klubilavalla saatiin juureva ja vauhdikas päätös, josta vastasi niin ikään kotoinen Speedtrap. Bändin tukkamylly pieksi biisi biisiltä, joskin miksauspöydän takana vallitsi melkoinen puurosoundi, joka hukutti osan yhtyeen rivakoista ja viljalti iskevistä kitarajuoksutuksista. Viimeisen reilun vuoden aikana Suomessa päätään nostanut vanhan liiton heavy metal -aalto vahvoine speed- ja thrash-viboineen on Speedtrapinkin ansiosta vallassa vielä pitkään. (JS)
”Me tulemme Israelista ja meillä on paljon faneja arabimaissa. Mitä helvettiä, eikö meidän pitäisi vihata toisiamme? Olemme arabiveljiemme kanssa pystyneet tekemään jotain, johon poliitikot eivät ole pystyneet, sillä me harjoitamme kaikki maailman parasta uskontoa, heavy metalia”, sanoi Orphaned Landin laulaja Kobi Farhi ja sai Tuska-yleisöltä suosionosoitukset. Niin sanotun oriental metalin kärkibändeihin kuuluva yhtye on toki kiehtova ilmiö ulkomusiikillisista syistä, mutta on bändin musiikissakin kiehtovat elementtinsä – metallimusiikin ja Lähi-itä-sävyjen yhdistelemisestä kun on mahdollista saada irti paljonkin. Elävänä Orphaned Land oli enemmän metal ja vähemmän etno kuin levyllä, mutta kiehtovan tunnelman bändi kykeni parhaimmillaan luomaan näinkin.
Jos oli Dimmu Borgir perjantaina viihdettä, vaikea oli päälavan toiseksi viimeistä aktia, Satyriconia, minään korkealentoisena taiteena pitää. Sen sijaan Satyricon soitti rokkia, ja teki sen sinänsä ihan pätevästi. Jo viimevuotisilta klubikeikoilta tutut talvisota-aiheiset välispiikitkin osoittivat, että yleisön kosiskelu Satyriconilta onnistuu. Soittokin oli enemmän steriilin tarkkaa kuin varsinaisesti rokkaavaa, mutta viihteellisen black metalin kärkinimien mittelössä Satyricon jätti Dimmu Borgirin selvästi kakkoseksi.
Bändiksi, jossa nelikymppiset perheenisät soittavat biisejä, jotka tekivät teini-ikäisinä ennen vankilaan joutumistaan, Emperor oli oikein hyvä. Ihsahn, Samoth ja Faust kuulostivat – jos nyt eivät näyttäneet – siltä kuin viimeisiä kahtakymmentä vuotta ei olisi koskaan kulunutkaan, ja avustavat muusikot, muun muassa Zykloninsta tuttu Secthdamon ja Leprous-kosketinsoittaja Einar Solberg hoitivat hommansa moitteetta. Solberg ansaitsee kiitosta myös synistille epätyypillisen energisestä lavaesiintymisestään.
Emperor soitti varsinaisessa setissä läpi In the Nightside Eclipse -debyyttialbuminsa. On vaikea arvioida, onko klassikkolevy kestänyt aikaa hyvin vai onko aika vain kullannut muistot, mutta hienolta bändin jytke kuulosti. Encoressa kuultiin pari vanhaa demoraitaa, ja keikan päätteeksi yhtye meni sinne, ”mistä koko homma sai alkunsa” – Ruotsiin. Bathory-cover A Fine Day the Die oli oivallinen päätös Tuskalle vuonna 2014. Vaikka tällaisiin reunioneihin on syytä suhtautua jossain määrin skeptisesti, Emperorin näkisi lavalla vielä jossain muodossa oikein mielellään. (TA)