”Elämässäni on aina ollut sosiaalinen ja kunnollinen puoli” – haastattelussa Darkthronen Fenriz

Darkthrone sulki ympyrän tekemällä levyn, joka kaivaa esiin sen todelliset juuret. Arctic Thunder on kuitenkin vain yksi Fenrizin hankkeista. Monikasvoisella musamaanikolla ei ole liikaa vapaa-aikaa.

Kuva: Ashley Maile

Kylmää sotaa ei käydä aseilla. Kahdeksankymmentäluvulla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat taistelivat poliittisella propagandalla, ydinpelotteilla ja talouspakotteilla. Suurvaltojen nokkapokalla oli yllättäviä vaikutuksia mitä ihmeellisimpiin asioihin. Esimerkiksi Oslon liepeillä Kolbotnissa kylmä sota ravisteli erään aloittelevan yhtyeen treenikämppää.

– Siihen aikaan pelättiin ydinsotaa. Jokaisella yli 350 asukkaan yhteisöllä piti olla pommisuoja koko ajan käyttövalmiina, Darkthronen rumpali ja sanoittaja Fenriz eli Gylve Nagell muistelee.

– Meidän treeniksemme oli pommisuojassa. Se tarkoitti, että kamat piti roudata sisään ja ulos joka kerta, kun kävimme soittamassa.

Tuo vetypommin varjossa harjoitellut bändi oli Black Death, joka vaihtoi syksyllä 1987 nimekseen Darkthrone. Muutaman demon tehtyään se sai levytyssopimuksen.

– Kun Peaceville sainasi meidät vuonna 1990, ilmoitin isälle ja äidille, että koska meillä on levydiili, me ei voida enää treenata pommisuojassa. ”Me aletaan soittaa meillä kotona.” Ja niin tapahtui. Kiitti vaan, vanhemmat, Fenriz muistelee.

Puoli vuotta myöhemmin kylmä sota julistettiin päättyneeksi, eikä pommisuojaa tarvinnut enää pitää käyttövalmiina.

– Me oltaisiin voitu treenata siellä ihan normaalisti, kamoja siirtelemättä, Fenriz nauraa. – C’est la vie!

Niin, sellaista elämä on, ja Darkthrone on yhä tärkeä osa Fenrizin elämää. Pommisuojasta poistuttuaan bändi on tehnyt kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa kuusitoista albumia. Siinä sivussa Darkthrone on kutistunut duoksi, jossa vaikuttaa Fenrizin lisäksi vain Ted Skjellum alias Nocturno Culto.

Ympyrä sulkeutui elokuussa 2015, kun kaksikko palasi Kolbotnin pommisuojaan äänittämään albumin verran kylmää ja sotaisaa musiikkia.

– Muutin takaisin Kolbotniin kolme vuotta sitten. Asun nykyisin 200 metrin päässä Darkthronen pommisuojasta. Käytin suhteitani hyväksi ja sain haltuuni sen avaimet, Fenriz kertoo.

Fenriz ja Culto panivat ensimmäiseksi merkille tuoksun. Paikka haisi täsmälleen samalta kuin ennen vanhaan. Sitten he huomasivat, ettei seinällä ollut enää Chet Atkinsin julistetta. Sitä Me and My Guitar -levyn kansikuvaa, jossa kitaristi katsoo kameraan silmät sirrillään.

– Talonmies sanoi, että juliste oli pitänyt heittää roskiin vesivahingon jälkeen. Siispä etsin sen kuvan netistä, printtasin ja pistin seinälle, Fenriz sanoo.
Sitten alkoi jyristä.

Pommisuojassa ukkostaa

Darkthronen kuudestoista albumi Arctic Thunder tehtiin Kolbotnin pommisuojassa Chet Atkinsin valvovan katseen alla. Fenriz ja Culto äänittivät sen parissa kovaäänisessä studiolivesessiossa.
– Emme juuri käsittele äänityksiä jälkikäteen, koska emme pysty, Fenriz virnistää. – Meillä on tosi primitiiviset laitteet. Kun pohjat olivat purkissa, Ted äänitti kotonaan bassot, soolot ja laulut. Sitten minä kuuntelin biisejä ja pyysin laittamaan lisää trebleä.

Vaikka Fenriz puhuu Arctic Thunderista pilke silmäkulmassa, hän on kuvaillut sitä vakavaksi levyksi.
– Äh, käytin sitä sanaa, kun en keksinyt parempaakaan. Tänään voisin sanoa sitä vaikkapa surumieliseksi, synkäksi ja sisäänpäinkääntyneeksi. Tai musiikiksi, jossa kädet ja jalat eivät huido joka suuntaan.

Kuvaavin sana on ”sisäänpäinkääntynyt”. Kun Fenriz kirjoitti biisejä Arctic Thunderille, hän halusi luoda nimenomaan introverttia tunnelmaa. Siihen ratkaisuun hän päätyi pohdittuaan, miten Darkthrone ylipäänsä voisi jatkaa.

– Olimme tosi tyytyväisiä edelliseen levyyn, The Underground Resistanceen [2013]. Oli vaikea keksiä, miten voisimme panna siitä paremmaksi. Ajan mittaan siitä tuli minulle sellainen… Mammutti. En oikein tiennyt, pitäisikö se tappaa vai kiertää. Päätin kokeilla kiertämistä.

Iso este ohitettiin kuorimalla musiikki yhä yksinkertaisemmaksi. Fenriz pudotti kyydistä jopa rakkaat 1980-luvun alkupuolen ruotsalaisen speed metalin vaikutteet.

– Parasiten, Universen, Hiroshiman ja kumppaneiden tyyliset kauniit ja nopeat biisit saivat lähteä. Halusin tehdä hidasta hevimetallia! Uudet riffit iskivät tajuntaani kuin salamat! Minun piti hyräillä niitä, kunnes sain käsiini kitaran ja jonkun äänitysvehkeen. Prosessiin vaikutti kaikki musiikki, jota olen koskaan kuunnellut – ja voin kertoa, että sitä musiikkia on paljon.

Fenrizillä oli biisejä tehdessään mielessään neljän erilaisen bändin neljä erilaista albumia: Dream Deathin Journey into Mystery (1987), Sacrilegen Within the Prophecy (1987), Black Sabbathin Mob Rules (1981) ja Candlemassin Epicus Doomicus Metallicus (1986).

– En aikonut jäljitellä vaan käyttää niitä karttana, hän tähdentää. – Ja niin myös tein. Yksikään Arctic Thunderille tekemäni biisi ei muistuta lainkaan Candlemassiä. Joissakin riffeissä on fiiliksiä niistä muista, mutta myös Iron Maidenistä, Hellhammeristä, Autopsystä, vuoden 1987 Necrophagiasta ja varhaisesta Exodusista.

Metsien metallimies

Fenriz halusi Culton laulavan kaikki Artic Thunderin biisit. Tedin ääni tuntui voimistavan sitä synkkyyden, surumielisyyden ja kokonaisvaltaisuuden tuntua, jota Fenriz ajoi takaa ja albumin kansikin tuntui vaativan.

Arctic Thunderin kannessa näkyy öistä norjalaista metsää ja taivasta. Jos Fenriz olisi niitä norjalaisuudesta ja nopeasta soittamisesta kiinnostuneita yrmyjä, jotka käyvät metsässä vain kuvauttamassa itseään, konsepti olisi kliseinen. Hän on kuitenkin korvessa kuin kotonaan. Hän on mennyt luontoon vaeltamaan, rauhoittumaan, raportoimaan ja juomaan olutta. Sen tiedon leiskuvassa valossa Arctic Thunderin kansi näyttää varsin tyylikkäältä.

– Aloin retkeillä luonnossa vuoden 2003 kieppeillä. Tein kymmenen vuoden ajan kymmeniä retkiä vuodessa ja kirjasin ne kaikki muistiin. Eri retkipaikkoja kertyi noin 120, Fenriz ynnää.

On tavallaan hassua, että ihmisten ilmoilta häipyminen teki Fenrizistä tunnetumman kuin koskaan. Hän kirjoitti luontojuttuja Aftenposteniin ja teki retkeilyohjelmaa televisioon. Pian nekin, jotka eivät olleet kuulleetkaan Darkthronesta, tiesivät sen pitkätukkaisen eräjorman.

– Usein vastaantulijat tunnistivat minut erämaassa, Fenriz kertoo huvittuneena. – Oli ylipäätäänkin absurdia kohdata siellä ketään, saati tulla tunnistetuksi. Katso Googlesta, millaisia Osloa ympäröivät metsät ovat. Ne ovat valtavia! Kolmesataa neliökilometriä pelkkää korpea!
Aika aikaa kutakin. Kun Fenriz muutti vuonna 2013 takaisin Kolbotniin, häntä ei enää huvittanut mennä metsään.

– Vuosi 2010 oli neljänkymmenen retken vuosi ja tärveli koko homman, Fenriz sadattelee. – Retkeily alkoi tuntua rutiinilta. Tapahtui se, mistä isä aina varoitti. Liian paljon tai liian vähän mitä tahansa pilaa kaiken.

Nykyisin Fenriz käyttää vähäisen vapaa-aikansa lähinnä remontointiin ja puutarhahommiin.
– Olen koti-ihminen, joka tykkää olla vaimon ja kissan kanssa. Olen siitä tyypillinen norjalainen, että arvostan omaa rauhaa ja nikkaroin mielelläni.

Paluu oikeille juurille

Yleisen käsityksen mukaan Darkthrone perustettiin alun perin death metal -bändiksi. Totta onkin, että bändin debyyttialbumi Soulside Journey (1991) on groovaava deathkiekko. Se ei kuitenkaan ole kaiken alku.

darkthrone_2010

– Darkthronen ensimmäiseltä demolta kuulee, että meillä oli kaikenlaista vaikutteita jo kauan ennen death metalia, Fenriz painottaa.

Paluu pommisuojaan oli Darkthronelle matka menneisiin aikoihin. Fenrizin mukaan Arctic Thunder on levy, jollaisen Darkthrone olisi tehnyt vuonna 1988, mikäli olisi osannut.

– Yritin tehdä biisejä, jollaisia olisin siihen aikaan tehnyt, jos olisin osannut säveltää ja soittaa niin kuin nykyisin. Tämä on aitoa Darkthronea, musiikkia bändin oikeilta juurilta. Deathbändi meistä tuli vasta vuoden 1988 lopussa tai 1989 alussa.

Soulside Journey äänitettiin Tukholmassa ruotsalaisen death metalin kehdossa, Tomas Skogsbergin Sunlight-studiossa. Fenriz puuskahtaa, että se vaivaa häntä edelleen. Levyn kun olisi voinut äänittää lähempänäkin.

– Menimme Ruotsiin, koska meillä ei ollut varaa maksaa 25 000 kruunua Creative-studiolle, joka sijaitsi vain 500 metrin päässä kotoani. Siis se sama paikka, jossa Mayhem äänitti Deathcrushin. Sunlight maksoi vain 10 000 kruunua.

Toisella albumillaan A Blaze in the Northern Skylla (1992) Darkthrone näyttäytyi levy-yhtiönsä hämmästykseksi black metal -bändinä. Siinä lestissä yhtye pysyi vuoden 2004 Sardonic Wrath -albumiin asti, kunnes käänsi kurssinsa crustpunkin suuntaan.

– Soitimme metallipunkkia English Dogsin tapaan, kun kukaan muu ei soittanut. Kun muutkin innostuivat siitä ja räpelsivät sitä huonosti, jatkoin muihin musiikkimaisemiin. Se ei kuitenkaan ollut tietoinen ratkaisu. Huomasin vasta jälkikäteen tehneeni niin.

Musiikki tuntuu merkitsevän Fenrizille jotakin samaa kuin tuntemattomaan vievät metsäpolut.

– Minulla on taipumusta pyrkiä sinne, missä on vähän muita ihmisiä. Kun muut seuraavat perässä, lähden johonkin muualle.

Darkthronen soundiin ovat vaikuttaneet myös bändissä tapahtuneet muutokset. Bändi on ollut duo Transilvanian Hunger -albumista (1994) saakka, ja keikkailun se lopetti heti Soulside Journeyn jälkeen.

– Viimeiset keikat olivat keväällä 1991 Suomessa. Tai olihan meillä yksi Oslossa vuonna 1996, mutta sitä ei lasketa. Joku vain sai ylipuhuttua. En kaipaa keikkailua yhtään. Sen sijaan ikävöin vähän niitä 90-luvun alun aikoja, kun meillä oli koossa kokonainen bändi. Darkthrone on ollut minun ja Tedin projekti siitä asti, kun muut jätkät muuttivat pois Kolbotnista.

Tasapainoa ja äärimmäisyyksiä

Darkthrone oli yhdeksänkymmentäluvulla osa Norjan pahamaineista black metal -kuviota. Fenrizin muistoissa myyttinen skene on pelkkä joukko nuoria, jotka kuuntelivat samoja levyjä ja halusivat ilmaista samanlaisia tunteita. Teinejä, jotka hengailivat Helvete-levykaupassa, jonka Mayhemin kitaristi Euronymous avasi Osloon kesällä 1991.

– Darkthrone oli vähän erilainen kuin muut, koska meillä oli työpaikat. Useimmilla skenen tyypeillä ei ollut töitä. Heillä oli liikaa aikaa synkille ja sairaille ajatuksille. Kaikki tietävät, mihin se lopulta kulminoitui.

Muutamille black metal -muusikoille tapahtui jotakin sellaista, mitä kutsutaan nykyisin radikalisoitumiseksi. Siitä seurasi tuhopolttoja, henkirikoksia, pitkiä tuomioita, demonisointia ja valtava kohu.

Fenrizillä ei ollut osaa eikä arpaa mihinkään sellaiseen. Hänen typerin temppunsa oli kirjoittaa Darkthronen Transilvanian Hungerin takakanteen teksti ”norsk arisk black metal” eli ”norjalainen arjalainen black metal”. Sitäkin Fenriz on luonnehtinut jo kauan sitten ”kuvottavaksi”. Hän oli äärimmäisyyksistä viehättynyt mutta pohjimmiltaan tasapainoinen nuori.

– Nuoruuteni kului metallin undergroundissa kaikkein raaimpia ja sairaimpia bändejä kuunnellen. Kun perheemme muutti vuonna 1987 alueelle, jossa ei asunut vakituisesti ketään muita, olin aika pihalla ja persoonallisuuteni muuttui, Fenriz muistelee.

– Toisaalta minulla oli mahtava lapsuus ja paljon tekemistä. Olen ollut töissä postissa jo 28 vuotta. Elämässäni on aina ollut sosiaalinen ja kunnollinen puoli.

Silti, tai siksi, Fenriz oli ja on pidetty kaveri metalliskenessä. Jopa Euronymousilta vuonna 1993 hengen ottanut Burzum-mies, innokas odalisti ja melkein kaikkia halveksiva Varg Vikernes on puhunut Fenrizistä lämpimästi.

– Olin viimeksi tekemisissä Vargin kanssa vuonna 2010, kun tekstailimme toisillemme. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, Fenriz sanoo ja ilmoittaa, ettei halua puhua Vikernesistä enempää.

Mayhemin basisti Jørn Stubberud eli Necrobutcher kertoi taannoin nettihaastattelussa huomanneensa, että norjalaiset suhtautuvat black metaliin eri tavalla kuin ennen. Sitä ei enää pidetä terroristien elämöintinä vaan osana norjalaista kulttuuria.

– Metallimuusikot ovat aina olleet osa norjalaista kulttuuria, Fenriz huomauttaa. – Ennen sitä vain ei haluttu hyväksyä. Kulttuuri on sitä, mitä ihmiset tekevät.

Kotiseuturakkautta

Fenrizin kotikylä Kolbotn on noin kuudentuhannen asukkaan paikkakunta kolmentoista kilometrin päässä Oslosta. Pienen taajaman suuret nimet ovat jazzkitaristi Eivind Aarset ja Darkthrone.
Jotakin black metalin nykyisestä asemasta Norjassa kertoo sekin, että Fenriz on mukana Kolbotnin kunnallispolitiikassa. Maan vanhin poliittinen puolue Venstre eli liberaalidemokraatit pyysi hänet ehdokkaakseen, ja niin Fenriz päätyi ”vahingossa” kaupunginvaltuustoon varasijalle. Hän väittää lähteneensä ehdolle, koska ei uskonut tulevansa valituksi.

Ääniä sateli, ja nyt varavaltuutettu Gylve Fenris Nagell on velvoitettu seuraamaan Kolbotnin päätöksentekoa ja äänestämään kokouksissa, mikäli tietyt Venstren edustajat eivät pääse paikalle.

Fenrizillä ei ole mitään sitä vastaan. Häntä kiinnostaa tietää, miten seudun asioita hoidetaan.

– Minua pyydettiin ehdokkaaksi, koska olen tunnettu tyyppi ja Darkthrone on paikkakunnan tunnetuin bändi. Olen aina ollut innoissani tästä seudusta. Aloin potea koti-ikävää heti, kun muutin täältä vuonna 1987.

Fenriz ei tainnutkaan tehdä neljääkymmentä eräretkeä vuodessa vain päästäkseen metsään: hän kaipasi kotiin. Siksi korpivaellukset jäivät, kun hän asettui asumaan lapsuutensa maisemiin.

– Halusin palata tänne koko ajan, vaikka en ole ikinä asunut kauempana kuin 15 kilometrin päässä Kolbotnista. Vuonna 2013 minä jopa kätkin metsään yhden polkupyöristäni, jotta voisin liikkua täällä enemmän.

Nyt Fenrizillä on kolme vuotta aikaa miettiä, jatkaako hän rakkaan Kolbotninsa paikallispolitiikassa. Jos hän päättää lopettaa, se johtuu puhtaasti ajanpuutteesta. Fenriz on muusikko, dj, musiikkitoimittaja ja osa-aikainen postityöntekijä. Ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja.

– Mietin usein, että musajuttuja pitäisi karsia vähemmäksi. Tiedän kuitenkin, että mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Ennemmin luovun politiikasta.

Yksisuuntaista viestintää

Fenriz sanoo elävänsä kertoakseen hyvän musiikin ilosanomaa. Aluksi hän teki sitä heittelemällä hyvien bändien nimiä Darkthronen varhaisissa haastatteluissa. Sen jälkeen hän ryhtyi soittamaan levyjä klubeilla ja pubeissa. Sitten hän julkaisi musiikkia netissä ja Darkthronen oman levymerkin kautta. Nykyisin Fenriz tekee omaa radio-ohjelmaa ja toimii saksalaisen Deaf Foreverin avustajana.

Fenriz ei ole eräohjelmineen ja valtuustopaikkoineen mikään metallimiehen stereotyyppi, eikä hän ole sitä myöskään musiikkifanina. The Wiren hiljattain julkaisemalla Fenrizin netti-mixtapella oli mukana calypsoa, sambaa ja intialaista musiikkia sekä Bill Monroen ja Prince Busterin kaltaisia artisteja.

Hanoi Rocksin (”Hanoi oli klassikkobändi poseeraajien keskellä”) logon käsivarteensa ikuistanut mies luonnehtii itseään avomieliseksi musafriikiksi.

– Kuuntelen vuodessa yli tuhat promolevyä. Tänä vuonna parhaita ovat olleet Hexvessel, Blood Ceremony, Virus, Vulture, chileläinen Ripper, Black Viper, Eternal Champion, Naevus ja Malokarpatan. Jos haluaa tietää, mistä milloinkin diggaan, kannattaa kuunnella Radio Fenriziä.

Fenriz päätti alkaa toimittaa omaa ohjelmaa huomattuaan, miten paljon kuulijoita hänen netissä julkaisemillaan musiikkivinkeillä oli. Nykyisin Radio Fenriziä kuunnellaan yli viidessäkymmenessä maassa.

– Ohjelman tekeminen on uuvuttavaa. Jokaista jaksoa varten on kuunneltava 37 tuntia musiikkia. Onneksi minulla on duunipaikka postissa, koska siellä on aikaa kuunteluun.

Loppujen lopuksi kaikessa, mitä Fenriz tekee Darkthronessa ja sen ulkopuolella, on yksi simppeli sanoma. ”Kuunnelkaa tätä! Tämä kuulostaa hyvältä! Tämä kuulostaa minulta!”

– Lapsena minä panin Uriah Heepin levyn soimaan kovaa, jotta naapurit saisivat tietää, millainen tyyppi olen. Radio Fenriz ajaa samaa asian, Fenriz myhäilee. – Tykkään yksisuuntaisesta viestinnästä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.