Inferno tarjoaa: kuuntele Hexvesselin uusi albumi!

05.09.2012

Kuva: Samu Salovaara

[TÄMÄ KUUNTELUKAMPANJA ON PÄÄTTYNYT.]

Jos nykyinen musiikkiteollisuus ymmärretään pienen mittakaavan ympäristökatastrofiksi, kuten monessa mielessä viisasta onkin, Hexvessel on paitsi pieni siivu ongelmaa myös osa erinomaista helpotusta.

Teollisuudessa, jossa fossiilisista aineksista kupataan synteettisesti polyvinyylikloridin ja polykarbonaatin muovaamia hetken viihdeärsykkeitä ja ahdistusta lievittäviä kuunteluelämyksiä kulutuskyvykkäille omistusfetisisteille, luonnon suureksi ja hartaaksi ylistykseksi tehty No Holier Temple on viekas muistutus siitä, että toisenlaisiakin tarkoitusperiä on.

Dark Buddha Risingin jäsenistä koostetun The Death Magicians -taustayhtyeensä kera ensimmäistä kertaa pitkäsoittoa kasannut Mat McNerney on kehinyt kokoon levyn, joka on yhtenäisempi, eheämpi ja täyteläisempi kuin – huh, tosiaan! – vasta viime vuonna ilmestynyt Dawnbearer-esikoinen.

Ennakkotieto bändin särökitaroitumisesta ei ole onneksi niin kautta-alainen totuus kuin saattoi ounastella. Säröriffittelyä löytää muutamastakin kappaleesta, mutta sen tunkkainen uusretrovaraus ei tuhoa levykokonaisuutta, koska samojen kappaleiden terälehdet pursuavat muihinkin suuntiin.

Kun seuraksi saadaan valloittavan pehmyttä ja värikästä soolokitarasoundia,  rockbändimäisestä äänimaiseman tuhdiintumisesta ei osaa olla pahoillaan. Sovituksi virkistäviä soittimia on monista musiikkityyleistä innostuvissa sävellyksissä luontaisesti muitakin, tähdellisimpinä elegantisti soiva trumpetti sekä välimerellisiäkin mielleyhtymiä tuottava haitari.

McNerney itse laulaa yhtäältä puheenomaisemmin, toisaalta ilmaisuvoimaisemmin kuin aiemmin. Hiipivä puhelaulu ujuttaa luonnonarvojen julistamisen tajuntaan nöyrästi, ilman teennäistä patetiaa. Kunnolla sävelien kuljetettavaksi hyppäävä melodisempi laulu on jälleen uskomattoman kaunista, jopa aiempaa tarttuvampaa kuultavaa, oli kyse sitten shamanistisesta jodlauksesta, epätoivon ulos manaamisesta tai äänihuulten kuin vanhakantaiseen englanninkieliseen progerockiin varta vasten räätälöidystä kaihosta.

Huonosti genreistyvät, 1960-luvun pop- ja progemusiikin moniruokaisuudesta muistuttavat kappaleet eivät enää ole nopeasti häivytettyjä sormiharjoitelmia vaan itsevarmasti käyttäytyviä, nyansseja täyteen pakattuja eepoksia. Niitä toki lomittavat yhä lyhyet välisoitot, jotka ovat laiskaan akustiseen näppäilyyn perustuessaan edelleen kokonaisuuden tarpeettomin osa.

No Holier Temple ei silti tunnu millään muotoa ylimittaiselta. On erikoista, että 56-minuuttisesta tuotoksesta on sellaistakin väitetty. Orgaanis-riittimäinen musiikkihan nimenomaan kasvaa ja elää ympärillään olevasta tilasta, ja pienemmäksi tehopakattaessa sen pyhän ulottuvuus näivettyy. Jos kuulijalla ei ole antaa levylle tilaa ja aikaa, se kertoo enemmän tämän omasta arvo- ja sisältöjärjestyksestä kuin siitä mitä arvostellaan.

Uusi musiikki on harvoin kuulostanut samaan aikaan yhtä uusiutumiskykyiseltä ja vanhalta.

Teksti: Mikko Kuronen

Arvostelu julkaistaan Infernon numerossa #100 (ilm. 28.9.)

Lisää luettavaa