”Tämä on hyvin itsekeskeistä musiikkia, emmekä välitä paskaakaan, mitä muut ajattelevat” – haastattelussa Neurosis

Post-metalin kantaisänä tunnettu Neurosis porautuu sieluun vielä 30-vuotisen uran ja reippaasti yli kymmenen levyn jälkeenkin. Uusimmalla albumillaan se luotaa niin soittajien kuin kuulijoidenkin sisintä aiempaa tiiviimmin.

18.11.2016

Neurosis-kitaristi Steve Von Till on tilanteen tasalla. Haastista aikaistetaan lennosta, koska keikkapaikalla alkavat soundcheckit ja möykkä tulee olemaan kova.

Terve, Norjassako olette?

– Ööö, ei, olemme Sveitsissä. Godspeed You! Black Emperor laittaa kamoja pystyyn, ja kohta emme kuule enää mitään.

Heti liikkeelle, siis. Uusi Fires within Fires on täysmittainen albumi, mutta ihmeen lyhyt Neurosis-levyksi. Bändi on tavannut tehdä massiivisia kokonaisuuksia, jotka vaativat keskittymistä ja aikaa. Herää kysymys, onko yhtye reagoinut tällä tavoin kuulijoiden alati typistyvään keskittymiskykyyn ja suurten albumikokonaisuuksien arvostuksen laskuun.

Ei kai Neurosis ole taipunut hektisyyden ikeessä?

– En usko. Levyn materiaali tuli todella nopeasti, parin päivän aikana. Viikonlopun sessioiden jälkeen kuuntelimme noita äänityksiä ja pohdimme, tarvitsemmeko mitään lisää. Onko tässä se, mitä levylle oli tarkoituskin tulla. Tuntuu kuin jokin muusa olisi antanut koko levyn meille valmiina pakettina.

Klassisenmittainen 40 minuutin albumi on kieltämättä huomattavasti vaivattomampi ottaa vastaan kuin puolitoistatuntinen järkäle.

– No joo. Kun musiikki on hyvää, en usko että ajalla on merkitystä. Willie Nelsonin kaltainen loistava biisintekijä voi tehdä pariminuuttisen kappaleen, joka vie kuulijan eri paikkoihin, jossa on syvyyttä ja liikettä. Pitkä pitkän takia ei ole tavoite. Tähtäimessä on yksinkertaisesti tunteikas, originelli musiikkikappale.

Uudistuksia? Anteeksi mitä?

Levy-yhtiön saatelapussa kehaistaan Neurosisin uusiutuneen, mutta yhtye kuulostaa edelleen aika tarkalleen siltä, miltä se on kuulostanut viimeiset parikymmentä vuotta.

– Levy luotaa kyllä sellaisia soonisia alueita, mitä emme ole aiemmin tarponeet. Onhan siinä vanha voimamme: levy on raskas, melodinen, psykedeelinen… Kaikki repertuaarimme temput ovat mukana, mutta esimerkiksi laulussa, harmonioissa ja melodioissa on juttuja, joita emme ole kokeilleet aiemmin.

– Löysimme uusia keinoja käyttää ja manipuloida kontrastia raskaan ja kevyen sekä kauniin ja dissonantin ilmaisun välillä. Tunnemme pääsevämme kerta kerralta lähemmäs olettamaamme tarkoitustamme. Tämä oli uusi askel evoluutiomme tikkailla.

Neurosis on omaehtoinen bändi, joka tekee mielenkiintoisia musiikillisia kokeiluja ja ratkaisuja. Times of Grace -levyn (1999) se höysti Tribes of Neurot -kokoonpanon oheislevyllä, jota on tarkoitus soittaa pääkiekon kanssa päällekkäin. Vuonna 2003 bändi teki yhteislevyn laulajatar Jarboen kanssa. Neurosis on kuitenkin aina Neurosis, ilman pelkoa keskeisen soundin hylkäämisestä.

– Tämä on hyvin itsekeskeistä musiikkia, emmekä tosiaan välitä paskaakaan, mitä muut ajattelevat. Jos tuollaisia alkaa pohtia, on jo kusessa. Se on liian älyllistä. Kuinka voi ammentaa voimallista musiikkia sielustaan, jos antaa aivojensa tulla tielle huolehtimaan omista tai muiden odotuksista.

– Kaikki tuollainen on sysättävä syrjään ja antaa musiikin olla sitä mitä se haluaa olla. Tietysti jotkin asiat ovat aina samantyyppisiä, koska niitä me rakastamme ja haluamme itsekin kuulla. Olemme vielä hyviä siinä, joten emme kyhää popalbumia mitenkään taikaiskusta. Mutta ei meillä ole mitään sääntöjä tai rajoituksia.

Virtaviivaisuuden ehdoilla

Neurosis teki jälleen kerran albuminsa Steve Albinin huomassa. Luottomiestä ei ole tarpeen vaihtaa.

– Yksi hankalimpia seikkoja bändin puolelta on aika. Asumme kovin kaukana toisistamme eikä moninaisiin yhteisiin päiviin ole mahdollisuutta. Kun äänitämme, haluamme saada homman tehtyä. Emme pelleile studiossa. Haluamme jonkun, joka saa taltioitua sen äänen, joka bändistä lähtee kun saamme kamat pystyyn.

– Monet kikkailevat ja korjailevat mokiaan, koska eivät ole ammattiäänittäjiä tai -tuottajia. Steve Albini on tehnyt tuhansia levyjä ja tietää tarkalleen, mitä mikkiä käyttää ja miten se tulee sijoittaa. Hän on hyvin perinteinen äänittäjä. Äänitysprosessimme on erittäin yksinkertainen, nopea, orgaaninen ja luonnollinen.

Ei ihme, että bändi äänittää levynsäkin livenä. Vain laulut lisätään jälkeenpäin, koska kitaransoitto on parempaa, kun samalla ei tarvitse laulaa. Äänitystilanne onkin kuin treenit tai keikka.

Treenitilanne, kappaleiden luominen, vaikuttaa Neurosisin kohdalla pakostakin hyvin ryhmäkeskeiseltä tapahtumalta. Maaginen, henkistä alkemiaa muistuttava kappaleen synty on todellakin kollektiivinen. Mutta ei aina samanlainen.

– Joskus lähtökohtana on riffi, joskus rytmi, joskus taas yleinen viba. Mutta todellakin, se on uniikki yhdistelmä, jossa kaikki lisäävät oman mausteensa kuhunkin kohtaan. Tavallaan vain luotamme toistemme tekevän sen, mikä on oikein.

– Prosessi vaatii aluksi kaiken tuhoamisen. Vain siten musiikin voi saada puhumaan omalla äänellään. Tuo sallii puolestaan Neurosisin energian pääsemisen esiin puhtaimmassa muodossaan. Kaikkien on oltava paikalla. Musiikkia ei voi kirjoittaa muista eristyneenä.

Vahvasti tunnelmien aaltoiluun nojaavan bändin kappaleet tuntuvat siltä, että niitä ei voi työstää tai harjoitella liikaa. Mutta kaikki niistä eivät suinkaan kuole sovittamalla.

– Jotkut biisit valmistuvat hyvin luonnollisesti, toisia pitää muokata. Mutta jos muutamme sovitusta, sekään impulssi ei tule aivoista. Jokin kappaleessa ei vain virtaa sulavasti. Etsimme aina orgaanisinta tapaa edetä. Kun löytää epätoimivia kohtia, ne tuntuvat vastustavan virtausta. Ne ovat kuin kiviä virran esteenä. Ne pitää siirtää pois tieltä, tai jopa luoda virtaukselle täysin uusi uoma.

Tunteiden oraakkelit
Neurosis aloitti hardcorella, eikä voisi olla siinä missä nyt ilman lähtökohtiaan. Yhtyeen ilmaisulle keskeiset dynamiikka ja jännite, tinkimätöntä rytinää unohtamatta, ovat selkeästi hc-aikojen peruja.

– No joo, koko hc on traditioita väistelevää soundia. Varttuessamme hardcore ei ollut musatyyli vaan asenne. Siinä itseilmaisuun käytettiin mitä tahansa saataville sattuvaa instrumenttia. Meille punktausta on enemmänkin asenne.

– Dynamiikkaan taustamme kyllä liittyy. Kuuntelimme Crassiä, Dischargea, Killing Jokea ja Joy Divisionia, Black Sabbathia, Pink Floydia… Nuo olivat kaikki todella dynaamisia bändejä. Kun osa vaihtuu, sen tuntee.

Neurosisin musiikki on kaikkea muuta kuin keinotekoista. Yhtye kuulostaa hämmästyttävän rehelliseltä ja sielukkaalta. Voisi kuvitella, että näin henkilökohtaisen musiikin esittäjä saattaa tuntea itsensä haavoittuvaksi.

– Hmm, ei välttämättä. Soolomusiikissa henkilökohtaisuus on selkeämpää. Neurosisin kanssa tunnen enemmänkin kiitollisuutta. Siitä, miten meillä on positiivinen kanava, jonka kautta voimme purkaa omia tunteitamme ja erilaisia tunnetiloja. Jos tätä positiivista tapaa purkaa näitä asioita ei olisi, se vaikuttaisi mieleen, ruumiiseen ja koko elämään aivan eri tavalla. Tunne on enemmänkin antautumista… Neurosis on suurempi kuin me soittajat, joten henkilökohtainen identiteetti katoaa… Ego yksinkertaisesti lakkaa olemasta.

– Kyllä tämä saa minut tunteikkaaksi, ehdottomasti. Jotkin osat saavat minut haluamaan raivota ja tuhota, toiset puolestaan syleilemään kaikkea kaunista, jotkin surulliseksi, toiset ylimaalliseksi. Ei sitä voi kuvailla, koska se on taas suurempaa mihin aivot pystyvät. Se tuntuu luonnolta. Se on kuin tuuli tai valo tai pimeys.
Kun kuvailen Von Tillille, miten Neurosisin musiikki vaikuttaa minuun, kyseessä tuntuu olevan aika samantyyppinen tila, johon bändi itse pääsee. On oltava yksin, rauhassa, kuunneltava lujaa ja uppoutuen. Terapeuttisella tavalla.

– No, tuo on ainoa oikea tapa nauttia musiikistamme. Se ei ole bilemusaa tai hyvän fiiliksen kamaa.

Neurosis vaikuttaa olevan vakuuttavuutensa vuoksi tietynlaisen totuuden lähteillä. Neurosis-miehet tuntuvat oraakkeleilta, joilla on vastaus Suureen Kysymykseen.

– Hah hah, se on vain musiikin voima. Kun ihmiset yhdistävät voimallisen musiikin ihmisyksilöihin, se on vain outoa. En tiedä, miten suhtautua sellaiseen. Olemme vain onnekkaita runkkareita, jotka saavat toimia tällaisessa ilmapiirissä ja kanavoida sitä. Toki olemme ylpeitä siitä ja egojen silittäminen tuntuu tietysti kivalta. Mutta musiikki on tuota syvempi ja tärkeämpi asia. Sinnittelemme vain eteenpäin ja koetamme olla kaikissa tilanteissa parhaita mahdollisia ihmisolentoja. Onnistumme ja epäonnistumme, kuten kaikki. Ei meillä ole vastauksia.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.

Lisää luettavaa