”Voi olla, että kun menen studioon, saattaa syntyä Ministryltä kuulostavaa musiikkia” – haastattelussa Al Jourgensen

Al Jourgensen on hullu. Onneksi hän on nykyisin onnellinen, terve ja tuottelias hullu, joka haluaa elää jokaisena päivänä kokonaisen elämän.

Jon Wiederhornin kirjoittama Al Jourgensenin auktorisoitu elämäkerta Kolmesti kuollut – Minä ja Ministry (Like, 2013) on niin hurjaa tekstiä, että se tuntuu paikoitellen rokkikirjan parodialta. Jourgensen näyttäytyy teoksessa eräänlaisena rockin Hunter S. Thompsonina. Hänen jokaisesta liikkeestään seuraa hallusinaatioita, pakokauhua ja räjähdyksiä, mutta silti hän onnistuu pitämään katseen terävänä ja jäljen laadukkaana.

Kirjaa tuskin on kirjoitettu sortumatta liioitteluun, mutta siitä huolimatta Jourgensenin elämä näyttää ällistyttävältä. Eniten ihmetyttää, kuinka niin sekopäinen ihminen on voinut tehdä niin paljon musiikkia, josta osa on vieläpä uraauurtavaa.

– Onhan se outoa, Al Jourgensen myöntelee pirteällä äänellä. – En varmaankaan olisi voinut elää näin, jos tekisin tavallista päivätyötä. Olen 57-vuotias ja tein normaalia duunia viimeksi 21-vuotiaana. Olen siis elänyt ja työskennellyt omalla tavallani jo 36 vuotta. Homma tuntuu toimivan. Ilmeisesti olen valinnut hyvän ammatin, kun tällainenkin touhu on mahdollista.

Pelkkää juhlaa se ei ole ollut. Jourgensen on ollut vähällä kuolla yliannostuksiin ja ryyppäämisen aiheuttamiin vatsahaavoihin. Hän on myös melkein menettänyt kätensä saatuaan siihen hämähäkinpureman. Tavallaan Al elää nyt neljättä elämäänsä – hänet on elvytetty kuolleista kolme kertaa.

Läheltä piti -tilanteet ovat saaneet arvostamaan elämää.

– Olen alkanut ajatella, että jokainen päivä on tärkeä ja erityinen… Hei, minähän kuulostan ihan hipiltä! Ettei vain nyt ruoho puhuisi tässä! No, joka tapauksessa olen sitä mieltä, että jokaiseen päivään voi mahtua kokonainen elämä. Jos taas ajattelee heräävänsä aina vain taas yhteen uuteen päivään, on jumissa tällä planeetalla.

– No, tietenkään ihan joka päivä ei voi elää kokonaista elämää. Sehän polttaisi ihmisen loppuun. Mutta aina välillä voi. Ajan mittaan sellaisista päivistä muodostuu elämien ketju, Jourgensen sanoo ja purskahtaa omista sanoistaan huvittuneen pilvenpolttajan hersyvään nauruun. – Kun pitää tuon mielessään, elämästä tulee parempaa.

Kirjassa Jourgensen kertoo katuvansa vain sitä, että ei ollut läsnä tyttärensä elämässä, kun tämä oli lapsi. Hänellä ei edelleenkään ole ihmeempiä tunnontuskia.

– En kadu mitään. Kaikki mitä ihminen elämässään tekee, ohjaa hänet nykyhetkeen. Jos on onnellinen nyt, kaikki huonotkin ajat olivat elämisen arvoisia.

Jourgensen vaikuttaa onnelliselta, energiseltä ja virkeältä. Hän kertoo heräävänsä aikaisin joka aamu.

Juureton historioitsija

Kun Al Jourgensen muutti äitinsä kanssa Kuubasta Yhdysvaltoihin, hän oli puolitoistavuotias taapero nimeltä Alejandro Ramirez Casas.

– Varhaisin muistoni on muuttomatkalta Amerikkaan, Jourgensen kertoo. – Muistan, että lentokone oli aivan täynnä ihmisiä. Silloin oli meneillään samantapainen pakolaiskriisi kuin teillä nyt siellä Euroopassa.

Eurooppaan viittaavan uuden sukunimensä Al sai, kun hänen äitinsä avioitui norjalais-saksalaista syntyperää olevan amerikkalaismiehen kanssa. Al Jourgensenin ei voi väittää kasvaneen aivan tavalliseksi amerikkalaispojaksi, mutta hänellä ei ole siteitä myöskään äitinsä sukuun.

– Minulla on sukulaisia Kuubassa, mutta en tunne heitä. Emme pidä yhteyttä. Olisi kyllä kivaa käydä Kuubassa joskus. Siellähän on meri, ranta, alkoholia ja varmastikin myös ruohoa – mikä ettei!

Harvemmin puhutaan siitä, että Jourgensenin elämässä on tapahtunut myös aivan tavallisia asioita. Juuriltaan revitty poika sopeutui uuteen maailmaan varsin hyvin. Hän kasvoi Chicagossa sekä Coloradon osavaltion Breckenridgessä ja opiskeli yliopistossa hyvällä menestyksellä. Pääaineena oli historia, sivuaineena valtiotiede.

– Maisterintutkinto jäi hankkimatta, mutta minulla on koossa niin paljon opintopisteitä, että voisin suorittaa yliopiston loppuun vuodessa. Olen ajatellut, että voisin jopa tehdä sen. Tutkinto on minulle tavoite, jota en ole vielä saavuttanut. Olisi hauskaa hankkia se jo pelkästään siksi, että pääsisi sanomaan, että tulipahan tehtyä. Opiskeleminen oli minusta mukavaa ja pidin sitä myös tärkeänä. Olen varma, että tykkäisin opiskelemisesta vieläkin. Täytyisi vain löytää aikaa sille.

Vaikuttunut vaikuttaja

Jourgensen löysi rockin kuusikymmentäluvun puolivälissä The Rolling Stonesin albumilta, joka oli mitä luultavimmin Yhdysvaltain markkinoille koostettu December’s Children (and Everybody’s).

– Olin aina enemmän Stones- kuin Beatles-mies, Jourgensen sanoo. – Beatles oli kaikkien aikojen ensimmäinen poikabändi. Vaikka olin kuusikymmentäluvulla todella nuori, aistin Beatlesissä laskelmoidun kaupallisuuden. Suhtauduin siihen vähän kuin Monkeesiin. Beatlesilla oli toki hyviä, omia biisejä, mutta minusta se oli jotenkin väkinäinen yhtye. Stonesit taas olivat kuin joitain vitun mielipuolia. Siitä minä tykkäsin.

Tulevan industrial rock -gurun ensimmäinen instrumentti oli rummut, mutta paukutukseen kyllästyneet vanhemmat vaihtoivat setin pian akustiseen kitaraan. Jourgensen opetteli soittamaan monia muitakin soittimia. Se johti oman musiikin säveltämiseen.

– Olen soittamisen jokapaikanhöylä, mutta en kovin hyvä missään. Kun aloin soittaa, yritin jäljitellä idoleitani. En kuitenkaan oppinut soittamaan yhtä hyvin kuin he, joten aloin tehdä heidän musiikistaan omia versioitani. Vähitellen muiden musiikki vaikutti soittamiseeni aina vain vähemmän. Sillä tavalla aloin tehdä omia biisejä.

Kahdeksankymmentäluvun puoliväliin mennessä Jourgensen teki jo merkittävää musiikkia. Ministryn vaikutus kuuluu monissa erilaisissa yhtyeissä, kuten Nine Inch Nailsissä, Fear Factoryssä ja Kornissa.

– En koskaan miettinyt, että musiikilleni pitäisi keksiä nimi. Se on enemmän teidän lehtimiesten heiniä. Mutta Ministryn The Land of Rape and Honey -albumin [1988] sessioissa tiesin kyllä tekeväni jotakin todella coolia. Niissä äänityksissä rakentelin musiikillisia kollaaseja, jollaisia en ollut kuullut muiden tekevän.

– Minua eivät inspiroineet niinkään muusikot kuin muut taiteilijat. Sain vaikutteita Brion Gysiniltä ja William S. Burroughsilta, jotka työskentelivät omalla alallaan samantapaisella tekniikalla. Burroughsin Alaston lounas -romaani vaikutti musiikkiini enemmän kuin Rolling Stones.

Alastoman lounaan kieli on kaunista. Olen lukenut sen sekä englanniksi että suomeksi.

– Voi hyvä jumala! Suomeksi! Se vasta on vaikea kieli! Pohjoismaiden kielet ovat ihan friikkiä kamaa. Ja minulla sentään on hyvä kielipää. Osaan puhua espanjaa, ranskaa ja vähän saksaakin.

Outo luomutyöskentelijä

Jourgensenilla on aina monta rautaa tulessa, mutta parhaiten hänet tunnetaan Ministryn johtajana. Vuonna 1983 popahtavan ja new wave -vaikutteisen With Sympathy -debyytin julkaissut yhtye näytti tulleen pitkän tiensä päähän vuonna 2013. Kolmastoista albumi From Beer to Eternity ilmestyi suru-uutisten siivittämänä.

Ministryn kitaristi ja Jourgensenin hyvä ystävä Mike Scaccia sai sydänkohtauksen toisen yhtyeensä Rigor Mortisin keikalla ja kuoli lavalle joulukuussa 2012. Jourgensen vietti suruaikansa miksaamalla From Beer to Eternityä. Hän uskoi vilpittömästi, että Ministryn tarina oli päättynyt.

– Sanoin kyllä lehdistölle niin, mutta mietipä, missä tilanteessa olin, kun sitä kysyttiin minulta. Mikeyn kuolemasta oli kulunut kaksi päivää, kun toimittajat alkoivat soitella. Siinä vaiheessa ei tuntunut oikealta edes ajatella Ministryn tulevaisuutta.

Jourgensen jatkaa, että Ministry on ollut vaakalaudalla ennenkin.

– Tuollaiset asiat vaikuttavat aina siihen, miltä tulevaisuus näyttää. Ministryn basisti Paul Raven kuoli yhdeksän vuotta sitten, vähän The Last Sucker -levyn [2007] ilmestymisen jälkeen. Silloinkin Ministryn aika tuntui olevan ohi. Ja kaksi vuotta ennen Mikeyn kuolemaa olin itse niin sairas, että melkein kuolin. Silloinkaan en halunnut jatkaa Ministryä.

– Kun Mikey kuoli niiden älyttömän hauskojen albumisessioiden päätteeksi, kaikki tuntui päättyvän. Voi kuitenkin olla, että kun menen seuraavan kerran studioon, saattaa syntyä Ministryltä kuulostavaa musiikkia.

Tällä hetkellä varmaan on vain se, että Jourgensen jatkaa musiikin tekemistä ja julkaisemista.

– En osaa ennustaa, mitä julkaisen seuraavaksi. Tajuan kyllä, että tämä on kummallinen tapa tehdä töitä. En suosittele sitä kenellekään, mutta minulle se sopii. Studioon mennessä ainoa agendani on pitää hauskaa ja tehdä kunnollista musiikkia.

Jourgensenin tapa työskennellä on todella erikoinen. Hän ryhtyy tekemään musiikkia tietylle bändille tai projektille vain harvoin. Sen sijaan hän sukeltaa joka vuosi kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi studioon ja katsoo, minkä yhtyeen tai projektin levy kainalossaan hän tulee ulos.

– Kun olen saanut työstettyä ideani biiseiksi ja äänittänyt ne, alan miettiä, mille bändille ne sopisivat.

Erikoinen työskentelymetodi selittää, miksi Jourgensen on levyttänyt niin monella eri nimellä. Siinä voi piillä myös salaisuus, miksi tuotteliaan miehen musiikki on vain harvoin ollut väkisin väännetyn kuuloista. Musiikki saa syntyä omilla ehdoillaan.

Jourgensen sanoo kuitenkin, ettei tämä ole helppoa.

– Minä vain teen biisejä ja katson, onko niistä mihinkään. Nyt haluaisin työstää projektia nimeltä Dubweiser. Se soittaa kunnon raskasta Jamaika-dubia. Ei siis mitään dubstepiä vaan vanhan koulukunnan og-dubia.

Kirurginen metakone

Al Jourgensenin bändejä ja projekteja ovat muun muassa Ministry, Revolting Cocks, Lard, 1000 Homo DJ’s ja Acid Horse. Uusin hanke on Surgical Meth Machine, joka on tehnyt ensimmäisen albuminsa. Jourgensen selittää, että projektin nimi selittää itse itsensä.

– Surgical viittaa siihen, että kun teimme tätä levyä Sammy D’Ambruoson kanssa, työskentelymme oli kirurgisen tarkkaa. Meth taas tulee siitä, että biisien tempot hakkaavat lujaa kuin metanarkkarin sydän. Ja Machine… No, suurin osa levyn musiikista on tehty koneilla.

Surgical Meth Machinen idea saatiin Ministryn From Beer to Eternity -levyn tekemisen viime hetkillä.

– Mikey Scaccia, Sammy ja minä intoilimme, että meidän pitäisi tehdä maailman nopein levy. Halusimme tehdä kiivasta ja väkivaltaista musiikkia. Sitten Mikey kuoli. Parhaan ystävän menettäminen oli minulle kova isku. Pidin lomaa, kunnes minusta alkoi taas tuntua siltä, että voisin palata studioon. Siinä vaiheessa Sammy sanoi, että voisimme tehdä sen nopean levyn, josta oli puhetta Mikeyn kanssa. Että se olisi Mikeysta hieno juttu.

Jourgensen innostui ajatuksesta. Hän äänitti D’Ambruoson kanssa Teksasissa puolenkymmentä uutta kappaletta, joiden tunnelma oli äärimmäisen kiihkeä ja vihamielinen. Mutta sitten kaksikko päätti jatkaa levyn tekemistä Kaliforniassa, ja länsirannikon lenseä meininki alkoi kuulua lopputuloksessa.

– Tajusimme, että Kaliforniassa voi hakea luvan lääkemarijuanan ostamiseen! No, me hankimme Sammyn kanssa sellaiset lupakortit, ja katsos vain, alkoi syntyä hitaampia ja rauhallisempia biisejä. Jos joku ihmettelee, miksi Surgical Meth Machinen levyn toinen puoli on nopea ja väkivaltainen ja toinen ei, se johtuu lääkemarijuanasta.

Nähtäväksi jää, tekeekö Surgical Meth Machine enemmänkin musiikkia. Sen kaksijakoinen debyyttialbumi voi jäädä myös yksittäiseksi kunnianosoitukseksi edesmenneelle ystävälle.

– Jos huomaan ensi vuoden studioputken päätteeksi tehneeni Surgical Meth Machinen musiikkia, sitten ilmestyy toinen levy. Musiikki voi kuitenkin yhtä hyvin kuulostaa Revolting Cocksilta, Jello Biafran ja minun Lard-projektilta tai Ministryltä.

Vain musiikki merkitsee

Onpa Ministryn ura päättynyt tai ei, Jourgensen voi olla tyytyväinen pääbändinsä saavutuksiin. Ministry on vaikuttanut moniin ja päässyt maistamaan myös valtavirtasuosiota. Vuoden 1992 Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs myi pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Jourgensenin mukaan suosio maistui pahalta.

– En tykännyt siitä yhtään. Se oli ihan friikkiä aikaa. En osannut lainkaan odottaa, että oudosta musiikistani tulisi niin suosittua. Olin siihen aikaan elämäni pahimmassa heroiini- ja kokaiinikoukussa. Vedin niin paljon kamaa kaiketi siksi, että yritin paeta tilanteesta, joka ei ollutkaan sellainen kuin olin luullut.

– Nuorenahan ihminen haaveilee, että jumalauta, jonain päivänä minä olen suosittu. Sitten kun on suosittu, sitä kiroilee, että jumalauta, tämähän on ihan perseestä. Halusin jo nuorena olla mieluummin Jimmy Page kuin Robert Plant. En tarkoita, että tahdoin olla bändin vakavin tyyppi, sillä minähän olen hullu. Halusin tuottaa ja säveltää musiikkia, kuten Page. En kukkoilla bändin keulassa tai olla joka viikko lehtien juorupalstoilla.

Jourgensen kertoo olevansa onnellisimmillaan silloin, kun saa olla studiossa tekemässä uutta musiikkia. Ei olekaan ihme, että hänet tunnetaan myös tuottajana, joka on työskennellyt muun muassa Reverend Horton Heatin ja Skinny Puppyn kanssa. Hän sanoo, että tuottajan on oltava yhtä aikaa sekä bändin palveluksessa että oma herransa.

– Tajusin tuottajan roolin, kun tein musiikkia elokuviin. Siinä piti tehdä parhaansa korostaakseen musiikilla elokuvan ohjaajan visioita. Bändien kanssa on osittain sama juttu. Ne palkkaavat tietyn tyypin, koska tahtovat kuulostaa sen tyypin tuottamalta. Tuottaja taas kiinnostuu bändistä, koska se kuulostaa hänestä hyvältä. Ei hän halua riistää bändiltä sen omaa soundia.

Jourgensen kertoo, ettei lähde tuottamaan bändejä pelkän musiikkinäytteen perusteella. Musiikkityylillä ei ole väliä, jos asiat natsaavat muuten.

– Tärkeintä on tulla toimeen bändin kanssa, joten haluan ensin tavata sen. Jos pystyn syömään muusikoiden seurassa pitkän illallisen ilman, että mieleni tekee oksentaa heidän päälleen tai puukottaa heitä, voin myös tuottaa heidän levynsä.

Kun Jourgensenilta kysyy, mikä hänestä olisi tullut, jos musiikkia ei olisi olemassa, hän vastaa epäröimättä.

– Se on ihan selvää. Olisin apupoikana Walmartissa tai jossain muussa tavaratalossa! Opastaisin vanhuksia takaisin autoilleen, kantaisin kauppakasseja ja keräisin kärryjä ja roskia parkkipaikalta! ”Jauhot löytyvät käytävältä kuusitoista!”

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.