Kahden multi-instrumentalisti-biisinkirjoittajan ympärille koottu irlantilainen muusikkokollektiivi käyttää vellovassa post-rockissaan kitaran lisäksi soolosoittimena kaikista maailman hirveyksistä trumpettia.
Ilmeisesti genren japanilaisen jättiläisen Monon upeasta biisistä nimensä vohkineen A Burial at Sean vyörytellessä kotiseudustaan ja lähimmäisistään inspiroituneen levyn massiivisimpia äänivalleja vasket hukkuvat dynaamiseen audioaallokkoon, mikä passaa ainakin meikäläiselle. Bändin ilmaisuskaalan toisesta päästä eli polyrytmisen jazz-matikkarockin hektisestä kimpoilusta selkeimmin erottuva elementti saa nimittäin meikäläisen
kirskuttelemaan hampaita niin että paikat irtoavat.
Close to Home on introverttiydessään ja tekotaiteellisuudessaan raivostuttava albumi, joka sisältää varmaan kaikille muille paitsi bändille itselleen etäisiksi jääviä tribuutteja paikoille ja ihmisille. Ambienteimmillaan se tarjoaa
kauniita levollisen melodisuuden hetkiä, mutta myös niin paljon ärsyttävää sinkoilua, että levy tuntuu 43 minuutillaan noin viikon mittaiselta.