Yhdysvaltainen Pallbearer on ehtinyt kolmanteen pitkäsoittoonsa. Heartless-opuksen pohja on doomin perinteikkäässä musertavuudessa ja melodisuudessa, minkä lomaan on ripoteltu modernia, päälle vyöryvän likaista sludgea sekä ajatonta, pohdiskelemaan pysähtyvää progea.
Levyn anti painottuu sen alkupäähän, jonka suhteellisen kompaktit kappaleet ovat sisällöltään sopivan ennalta arvaamattomia. Rakennelmien pidentyessä ja koskettavien harmonioiden samalla vähetessä sävellykset muuttuvat hahmottomaksi massaksi. Kokonaisuudesta on lopulta vaikea löytää mieleenpainuvia riffejä, jolloin melodioista kauneimmatkin kokevat eräänlaisen inflaation. Tunnin kestoon yltävällä teoksella onkin ylipituutta ainakin sen laahaavalta tuntuvan päätöskolmanneksen verran.
Yksittäisistä suorituksista Mark Lierlyn hippimäisen hajanainen rumputyöskentely ei anna sopivaa potkua muulle kokoonpanolle. Brett Campbell osaa olla laulaessaan jokseenkin vilpitön ja lempeä, mutta on valinnut yleisilmeekseen raivostuttavan, vibratoilla revittelevän korkeaäänisen haukkomisen, joka muistuttaa kuolontuskissaan piehtaroivan marttyyrin äännähtelyä.
Kaikkiaan toivoa hellästi maalaava ja nöyrempi, tosin korniutta lähenevä herkistely kuulostaa yhtyeen melodramaattista ja rouheaa rehentelyä huomattavasti aidommalta: riisuttu mutta hallittu ote riisuu ajoittain myös kuulijan.
Heartlessin taikinaseosta on leivottu osin raikkaalla otteella saamatta aikaan kypsää herkkua. Tunteettomuudesta yhtyettä ei voi syyttää, mutta materiaalin kurinalaisempi suodatus ja asettelu olisi tuonut maukkaamman lopputuloksen.