Harvempi jannu työstää tulevaa kansallisaarretta parinkympin korvilla. Vaikka tuskinpa thrashnelikkomme edes mietti moisia astuessaan kolmannen levynsä purkitushommiin kööpenhaminalaistudio Sweet Silencelle.
Bändissä oli tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Alla oli ensimmäinen todellinen menestyslevy, Ride the Lightning (1984), ja tätä seurannut pitkä kiertue. Jo uusista demoista kävi ilmi, että Metallica oli tehnyt irtioton Bay Arean ja Yhdysvaltain itärannikon jakamasta thrashkollegiosta. Se oli valinnut oman polkunsa.
Ryhmä oli rohkean itsevarma, tietoinen kyvyistään ja vakuuttunut uuden biisimateriaalinsa vahvuudesta. Tekeillä oli levy, jolta ei löytyisi tilkettä. Horisontista saapuisi nollarasvaprosentin nelipäinen metallihirviö, jolla oli näpeissään kahdeksan tornadon sarja, jonka jäljet tulisivat porautumaan ihmiskunnan kulttuurihistoriaan pysyvästi.
Metallican remasterisarjassa on siis vuorossa tämä metallimusiikin Kalevala, kulmakivi ja kaiken verrokki, Master of Puppets. Deluxe-version paketointi on latteasti ilmaisten lähdemateriaalia kunnioittavaa. Se on jotain vieläkin enemmän.
Kun lähes viiden kilon laatikon avaa, fanin leuka tipahtaa lattiaan. Levyn lp-version alta löytyy komea, laadukkaalle paperille painettu kirja. Kuvat bändin ja tuottajansa Flemming Rasmussenin muistiinpanoista ovat kiintoisia plarattavia. Hevilehtien aikalaisarvioissa ja haastatteluissa Metallicalle povataan Iron Maiden -luokan suosiota ja legendastatusta. Sadat valokuvat esittelevät bändin antaumuksellisen ammattimaista asennoitumista livetilanteeseen, mutta myös vapaa-ajan urpojengin surullisenkuuluisaa Alcoholica-puolta.
Studiossa bändi oli läsnä ja paiski lujasti töitä. Omistautuneisuudesta puhuu jotain sekin, että kun muu bändi lähti äänitysten päätteeksi Amerikkaan joulunviettoon, Lars Ulrich jäi vielä hiomaan rumpuraitojaan. Tosifaneja ilahduttanevat lukuisat demot ja riffiotot biisientekovaiheesta. Näistäkin ilmenee Metallican hämmästyttävä valmius; olihan se ollut kasassa vasta neljä vuotta. Demoista kuuluu bändin taloudellinen tapa säveltää. Kappaleissa ei ole turhia nuotteja, ja soolot, melodiat ja harmoniat ovat loppuun saakka mietittyjä. Kappaleet olivat kypsiä studioon. Tässä on mentaliteetti, jonka hedelmien olisi toivonut säilyneen vaikkapa Death Magnetic-levyn (2008) työstövaiheeseen. Samalla selviää, miksi ”ylisoittava” Ulrich on aina hyötynyt napakasta tuottamisesta.
Kaksi lp:tä, kymmenen cd:tä, kasetin, kaksi dvd:tä, sanoitusluonnoksia, bändin hovipiirtäjä Pusheadin taidetta ja pussillisen pinssejä sisältävä loota on fanipalvelua parhaimmillaan. Boksi dokumentoi koko Master-periodin parhaimmilla kuviteltavissa olevilla keinoilla. Löytyy basisti Cliff Burtonin viimeinen konsertti, manttelinperijänsä Jason Newstedin auditointi ja ensimmäinen keikka sekä moninaista haastattelua. Löytyy rakeista kuvamateriaalia halleista ja ulkoilmasta.
Vaikka livedeeveedeet ovat yhden kuvakulman staattisia tai heiluvia katselukokemuksia, niidenkin ääni on käsitelty viisikanavaiseksi. Ja voi pojat, kyllä muuten oli bändi tuolloin suorastaan tappovireessä! Kestomoshaava Burton pumputtaa sormin, trumpettifarkkujalka monitorilla. Nuorukainen hengittää sisään ja ulos jokaisen metallisen nuottinsa. Hän oli Metallican sydän, kylänvanhin ja samalla porukan 70-luvulle unohtunut hippi. James Hetfieldin riffiranne on kuin magiikalla totaali-iskuun taiottu. Herrajumala, kuinka joku voikin pikata noin ja karjua päälle sodan kauhua niin, että sali kaikuu seuraavana päivänäkin! Kirk ”Hamster” Hammett tiluttaa soolonsa justiinsa nappiin, ja Lars Ulrich antaa palaa kuin huomista ei olisikaan.
Myös live-cd:t yllättävät positiivisesti ”erinomainen bootleg” -soundeillaan. Välillä nuorenmiehen harkintakyky pettää: Hamptonin-keikalla alituiseen repeilevä, ilmeisen maistellut synttärisankari Hetfield kuittailee kesken Sanitariumin lavanreunuksen turvamiehille: ”Hehe, look at these guys!” Soittovirheiden ja teknisten ongelmien annetaan kuulua, mutta bändi klaaraa biisit himaan ammattimiesten ottein.
Kun sitten on haastattelun aika, pöydänpäässä istuu räkänaurua öhöttäviä kloppeja lenkkareitaan esittelemässä. Keittiösosiaalipsykologin silmään pätkät ovat kiehtovaa nähtävää ja kuultavaa: Sosiaalista epävarmuuttaan peittelevän Jamesin tapa on lyödä joka toinen lauseensa vitsiksi (Cliffin seurassa heppu tuntuu tosin skarppaavan). Tai se sekunnin hetki, kun Lars luo merkitsevän katseen Newstediin, uuteen basistiin, haastattelijan tiedustellessa tulokkaalta, kuinka bändi on häntä kohdellut. Kikkarapään valehtelu vakuuttaisi, ellemme nyt tietäisi tuolloin kokemiaan nöyryytyksiä bänditovereidensa taholta. Kuinka raskasta mahtoikaan olla padota sitä menetystä, joka kosketti bändiä Cliffin äkillisen poismenon johdosta vain muutamaa kuukautta aiemmin!
Pääasia, eli itse uudelleenmasteroitu Master of Puppets, soi nyt alkuperäisversiota terävämmin, jykevämmin ja dynaamisemmin. Parhaiten tämän erottaa nimibiisin suvantokohdassa, toisaalta taas The Thing That Should Not Be ei ole koskaan aiemmin jyrännyt näin raskaana. Kuuntelutilan täyttää silkka voima. Rasmussen ja levyn miksannut Michael Wagener tekivät kuitenkin alun perin niin hyvää työtä, että kuultavat muutokset ovat hienovaraisia.
Kuin kirsikaksi kakun päälle Yhdysvaltain kongressin kirjasto nimesi levyn 30-vuotisjuhlavuonna 2016 Master of Puppetsin suojeltavaksi kansallisaarteeksi. Kulttuurillisesti, historiallisesti ja esteettisesti merkittävä teos – kuten kriteeri kuuluu – se ilman muuta onkin.
On kutkuttavaa leikitellä ajatuksella, millaista jälkeä olisikaan seurannut, jos Cliff ei olisi menehtynyt. Tämä paketti alleviivaa miehen merkityksen bändille uljaalla, kunnioittavalla ja huolellisesti dokumentoidulla tavalla. Ja sitten se mahdollisesti realisoituva, mutta vielä kysymysmuotoinen haave: kuullaanko …And Justice for All -uusintajulkaisulla vihdoin Jason Newstedin bassotyöskentelyä?