Kiireettömyys kunniaan. Tässä levy teille, joilla on malttia, aikaa ja ymmärrystä kunnon järkäleille. Neljä biisiä fiilistellään läpi ajassa 81 minuuttia. Ystävät, se on yksi tunti ja 21 minuuttia, ja se on paljon.
Vuodesta 2000 jyrännyt ranskalaisyhtye operoi – yllätys, yllätys – funeral doom -maisemissa. Kolmen kitaran kerrostuma soi jylhänä, mutta soundi hengittää kivasti. Levyn äänimaailma on ylipäätään enemmän rouhean luomuinen kuin täyteen ahdetun moderni.
Ataraxien hautajaistuomiossa kumisee maailmanlopun meininki. Laulupuolella kuullaan väkevästi julistavaa örinää, tuskasta ulvovaa korkeampaa rääkyhuutoa ja valikoituja puheosuuksia. Kaikki alleviivaa taiteen armottomuutta ja lyijynraskasta moukarointia.
Le Déclin ei pysy koko mittaansa ”tontillaan”, vaan matelun vastapainoksi vaihdetaan myös kaahausvaihteelle. Ripeä komppi yltyy jopa blastiin asti. Vaikka tempo saa välillä hieman elää, tunnelma pysyy painostavana.
Siinä missä vaikkapa Mournful Congregation värittää hidasteluaan mieleen iskevillä melodioilla, Ataraxie jättää homman riisutumman ja harmaamman rusennuksen varaan. Jälki ei kanna kovimmalla mahdollisella tavalla, joskin Le Déclin availee salojaan kuunteluiden myötä.