Ruotsalaisen Evergreyn levytyksiä on leimannut lähes aina yksi ja sama sääntö: joka toinen bändin albumeista tuntuu olevan joko kelvollinen tai todella hyvä, joka toinen levy katoaa keskinkertaisuuden harmaille vesille.
Eräänlaista bändin uudelleensyntymää seurasi mainio Hymns for the Broken (2014), jonka lupauksiin sitä seurannut The Storm Within (2016) ei pystynyt mitenkään vastaamaan. Nyt Evergrey on valmis maksamaan menetyksen korkojen kera, ja The Atlantic tarjoaa tyylipuhtaasti jotain vanhaa ja jotain uutta.
Kaikkia vanhoja vahvuuksia ei heitetä romukoppaan uudistusten tieltä. Tom Englundin hunajaisen syvästi tulkitseva ääni on yhä läsnä, ja Evergreyn tumman bluesahtava melodiakieli ei ole kadonnut rytäkässä mihinkään.
Nyt bändin raskaus yltää lähestulkoon djentin rytmeihin asti, ja samalla niiden ytimessä soivat melodiat tavoittavat yhä melankolisempia tunnelmia. Sävyerot eivät mullista Evergrey-maailmaa ylösalaisin, mutta bändi on joka tapauksessa innostunut teroittamaan sävellyskynänsä.
Kääntelipä The Atlanticia miten päin tahansa, se on kokonaisuudessaan bändin vahvimpia levyjä.